Kultarinta / Anni Kytömäki

Kytömäki, Anni : Kultarinta
Gummerus, 2014, 644 s.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

Kuulin tästä kirjasta niin paljon hyvää etukäteen, että hieman jännitti aloittaa lukeminen. Suitsutus kun tuppaa nostamaan kriittisyyteni välillä turhankin korkealle.

Kun vielä ottaa huomioon sen, etten yleensä ole kiinnostunut luontokuvauksista, ja tässä romaanissa pääasiassa kävellään metsässä, on melkein ihme, että viihdyin kirjan parissa niin hyvin. Eli jotain ihan poikkeuksellisen hienoa Kultarinnassa täytyy olla.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Suomeen. Maailma myrskyää ympärillä, mutta kerronta vain sivuaa ensimmäisen maailmansodan tai kansalaissodan melskeitä. Tätä hieman ihmettelin, mutta katsottuani kirjailijan haastattelun Ylen Aamun kirja -ohjelmassa ymmärsin, että tähän oli hyvä syy. Kytömäki nimittäin kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan sellaisista ihmisistä, jotka tahtovat vain hiljaa elää omaa elämäänsä, rauhassa ja mieluummin vähän syrjässä.

Tarinan ihmissuhteissa on paljon kohtaamattomuutta ja väsymistä, hylkäämistä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Lapset erotetaan vanhemmistaan eivätkä rakastavaiset tahdo löytää toistensa luokse. Erik on tarinan alussa pieni poika, joka jää äidittömäksi. Tragedia toistuu hieman muunneltuna Erikin tyttären, Mallan kohdalla. Silti tunnelma ei ole lohduton, ja toivoa ja muistoja onnesta vaalitaan suurina aarteina, vaikkakin hiljaa ja salassa. Kaikki hyvä tuntuu tulevan metsästä, sinne paetaan kun maailma kohtelee kaltoin ja sieltä löytävät suurimman rakkautensa sekä isä että tytär.

Ihmiset ja ihmissuhteet on kuvattu herkästi ja ymmärtäen. Tarkimmin kuitenkin kuvataan metsää, jota jotkut jopa pitävät yhtenä kirjan päähenkilöistä. Metsä on kieltämättä merkittävässä osassa kautta koko romaanin, se toimii jonkinlaisena taustana henkilöiden mielenliikkeille, turvana ja lohduttajana, jopa ystävänä. Ihailin koko ajan lukiessani Kytömänen kirjoittamaa kieltä, sen kauneus tulee parhaiten esiin juuri metsän kuvauksissa. Kuinka sammaleista, oksista ja kivenkoloista voikin puhua niin värikkäästi ja toistamatta itseään, sortumatta kuitenkaan omituisuuksiin tai ärsyttäviin uudissanoihin.

Parasta romaanissa olivat kuitenkin viittaukset vanhoihin suomalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Romaanin alku varsinkin on huikea, ensimmäisestä luvusta ei kerta kaikkiaan heti osaa päättää, mitä ajatella tai uskoa. Ja upeasti jännitys kohoaa joka kerta, kun karhu astuu esiin.
"Aamu väikkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha ei niissä särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin."
Kultarinnasta pääsee mukavasti lukemaan lisää Poplaarin kautta. Blogia pitää kirjailijan veli Pekka, joka on oman juttunsa yhteyteen koonnut mittavan listan kirjan nostattamista blogisavuista.

Kommentit

  1. Hyvä arvio ja mielenkiitoinen.
    ***
    Nykykirjakategoriassa Kytömäki tehnyt hyvin pohjatyöt.
    ***
    Kirjat ovat loistavia, siitä mistä sinä pidät eniten, minä pidin vähiten eli karhun inhimillistämisestä ja sen hyysäämisestä. Karhun hyysääminen minusta on ajatuksena ja tekona vaarallinen ja minusta täysin luonnonvastainen. Se ei kuitenkaan poista kerronnan kauneutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke :)

      Minä luin tuota karhumytologiaa ihan fiktiivisenä vaan, mutta nyt kun sanoit, niin onhan tuo aika selvä että Kytömäellä varmaan on siinä luonnonsuojelullisia näkökantoja taustalla.

      Petojen suojeluun minun on kauhean vaikea ottaa kantaa, kun vastakkaisilla näkökannoilla on molemmilla hyvät perustelut. Eikä kompromissejakaan tunnu oikein helposti löytyvän.

      Poista
    2. Pieni selvennös:
      Kannatan petoeläinten suojelua siten, että ne elävät villissä luonnossa ja pyydystävät villejä eläimiä. Siis karhu, susi ja ahma sekä ilves ja kettu pyydystävät metsässä olevia villejä ja vapita eläimiä, eikä niin kuin tässä ja Punaisessa viivassa karhu hakee lihansa laitumella olevista lehmistä.
      Rauhoitettu metsä on rauhoitettu, eikä siellä ole minusta syytä järjestää edes massaluontoretkiä.
      Minusta villieläinten ei kuulu tottua ihmisen hajuun eikä kuulu ottaa reviirikseen maatalon pihoja, eikä tonkia ihmisen roskiksia eikä hätistellä tai syödä kytköksissä olevia koiria.
      Tämä seuraavakin on siis vain minun mielipiteeni. Jos petoja olisi sopiva määrä myös peura ja hirvikanta olisivat sopivia, nyt ainakin peuroja on liikaa.

      Poista
  2. Omat ennakkoajatukseni ennen kirjan lukemista olivat hyvin samansuuntaiset kuin sinulla samoin kuin muutamat huomiot itse kirjastakin. Ihmettelin itsekin juuri tuota, miten monipuolisesti ja -sanaisesti ja raikkaasti ja uudistavasti luonnosta voi kirjoittaa. Yksistään jo se tekee tästä kirjasta erityisen + kaikki muu hienous siihen päälle.

    Lukiessani kirjoitustasi tuli mieleeni, että voisiko sanoa jopa niin, että yhtenä päähenkilönä tässä teoksessa on sen kieli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kielen henkilöstä en nyt tiedä, mutta kyllä se tämän kirjan kokonaisuudessa on todella tärkeä tekijä. (hah: tekijä?)

      Sen lisäksi että Kytömäki osaa niin monipuolisesti ja osuvasti kuvata metsän tunnelmia, hän on löytänyt myös sellaisen sanaston tai tyylin, joka sopii tuon ajanjakson kuvaukseen. Siinä on jotain vanhahtavaa, mutta ei kuitenkaan mitään teennäistä.

      Poista
  3. Mitä enemmän aikaa Kultarinnan lukemisesta minulla on, sitä varmempi alan olla siitä, että romaani on yksi parhaimmista kotimaisista esikoisista vuosiin. Jotain tästä jää elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen Katjan kanssa aivan samaa mieltä.
      Kultarinnan hohto vain kasvaa ajan kuluessa. :)

      Poista
    2. Minä en taidan olla vielä lähtenyt ihan kokonaan sieltä metsästä, mutta saas nähdä kuinka mulle käy :)

      Poista
  4. Itse luen luontokuvauksia ja jopa etsimällä etsin sellaisia kirjoja. Tämä oli hieno kirja ja luontokuvaukset olivat upea, jopa kansikuva oli kaunis.
    Vastaavanlainen kirja, jossa luontokuvauksilla on suuri merkitys, on Venla Hiidensalon Karhunpesä
    http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2014/05/karhunpesa.html sekin 2014 kaunista kirjasatoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos suosituksesta, Hiidensalo ei olekaan vielä minulle tuttu. Pistän muistiin.

      Poista
  5. Minulla on tämäkin kirja vielä lukupinossa. Nyt kun on mennyt jo tovi, en ole pitänyt kiirettä vaan olen varta vasten halunnut säästellä tätä pimeneviin syysiloitin, viltin alle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopii sinne mainiosti! Kuvataanhan tässä talveakin, mutta kyllä ne kesäkuvaukset on kuitenkin sellaisia, että varaudu Susa että saat ihan pakahduttavan kaipuun kesämetsään :)

      Poista
  6. Minäkin alan vähitellen lämmetä ajatukselle Kultarinnan lukemisesta, kun sitä on niin kovasti kehuttu joka paikassa. Luontokuvaukset ovat minulle mieluisia niin en näe mitään syytä, miksi en pitäisi tästä, valtava hehkutus saa minut aina hieman varuilleni. Jotenkin voisin nähdä itseni lukemassa Kultarinnan vaikkapa joululomalla (kun kirja on voittanut ensin Finlandia-palkinnon?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Kokeile ainakin! Finlandialla tai ilman...

      Poista
  7. Marin tapaan minuakin alkaa kirja kiinnostamaan, kun tätä tunnutaan kaikkialla kehuttavan. Ja minäkään en kyllä ole mikään luontokuvaelmien ystävä, minkä vuoksi kirja ei oikein olekaan tuntunut omalta, mutta josko sittenkin... Katsotaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa luontokuvausta on todella paljon, mutta se liittyy jotenkin niin olennaisesti tapahtumiin ja ihmisten kohtaloihin, että se melkein muuttuu joksikin muuksi. Sellaista irrallista hehkutusta, joka minua joskus ärsyttää, sitä se ei ole, ei ollenkaan!

      Poista
  8. Minäkään en ole vielä Kultarinnan pariin ehtinyt, mutta odotan sitä. Uskon pitäväni kirjasta paljon, jos saan sen luettua oikealla hetkellä. Paljon hyvää olen jo kuullut. Mukavaa, että sinäkin pidit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin uskoisin, että sinä pidät tästä! En keksi tästä mitään muuta vikaa kuin sen, että kädet väsyy jos tätä lukee siinä monien mielilukuasennossa, eli selällään maaten :)

      Poista
  9. Hieno juttu, että pidit tästä! Luontokuvauksia välttelevällekin (kuten minä) kirja oli hyvin antoisa ja rikas, ja nuo vanhat myytit kiehtovat mieltä. Todella omaääninen ja monitasoinen teos, joka löi ällikällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, myytit oli upeasti tuotu mukaan. Minulle ne oli juuri sopivasti tuttuja ja vieraita. Oli mukava vähän tunnistaa, mutta saada silti yllättyä.
      Varsinkin se alun huijaus, se on ihan mahtava!

      Poista
  10. Tämä on siellä minun Pitää ehdottomasti lukea -listallani. Mutta hitsi vieköön, kun se lista on pitkä ja aika rajallinen. Olen jotenkin ihan varma, että pidän tästä kirjasta, siinä on niin paljon minulle läheisiä teemoja...ja vielä tuo metsäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on melkoinen mammutti, mutta sen lukee yllättävän nopeasti, hyvän kirjan merkki sekin. Eikä tämä vanhene varmaan koskaan, eli älä hättäile :)

      Poista
  11. Erja, ihan vain pari lausetta kurkkasin. Sain kirjamessuilla eräältä kirjailijalta vahvan suosituksen tähän teokseen ja se on nyt minulla, mutta vähän dekkaria ja muuta sitä ennen. Haluan Kultarintaan ison lukurauhan ja sitä ei näissä messujen jälkihulinoissa oikein ole. Palaan tähän myöhemmin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sitten mielipiteesi tästä. Uskoisin että ihastut <3

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!