Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.

" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´

Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.