Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg

.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Beckombergan sairaalaan 1980-luvulla. Tukholman Brommassa sijaitseva Beckomberga oli tuolloin Euroopan suurin mielisairaala, siellä saattoi olla samanaikaisesti jopa 2000 potilasta.

13-vuotias Jackie käy sairaalassa katsomassa isäänsä Jimiä, joka on otettu osastolle liiallisen alkoholinkäytön ja itsetuhoisuuden takia.  Jackie viettää sairaalassa paljon aikaa. Hän saapuu sinne lähes päivittäin vaikkei isä aina edes saavu tapaamisiin. Tyttö istuu sairaalan puistossa yksin tai muiden potilaiden kanssa, tutustuu heihin ja sairaalan henkilökuntaan, jopa rakastuu itseään melkoisesti vanhempaan Pauliin. Salaisuudeksi jää, miksi Paul on potilaana, mutta jotain väkivaltaista asiaan liittyy. Kotonakin Jackie on usein yksin, kun äiti Lone joko uppoutuu kirjoihinsa tai matkustaa ympäri maailmaa.

Kuulostaa rankalta, eikö vain? Kumma kyllä kirjaa lukiessa aiheen surullisuutta ei tule paljon ajatelleeksi. Järkyttäviä asioita ei millään tavoin salailla, ne vain todetaan niin yksinkertaisesti ja lakonisesti, ettei lukija huomaa jäädä surkuttelemaan tai kauhistelemaan. Isä suunnittelee hukuttautuvansa mereen ja tytär elää kaupunkiasunnossa heitteille jätettynä, mutta lukijan huomio kiinnittyy jo johonkin muuhun, johonkin lyyriseen ja kauniiseen joka tapahtuu samaan aikaan taivaalla, unelmissa tai jossakin muussa valoisassa, loistavassa paikassa.
"Sanat ovat hänen rukousnauhansa, niillä oli hänelle yhtä taianomainen voima kuin rukouksella, helmi toisensa jälkeen kiinnittyi valonsäikeellä hänen pimeyteensä. Katson hänen kadotettuja helmiään ikkunalaudalla, katson omia kasvojani jotka heijastuvat makuuhuoneen pimeästä ikkunasta. Ja kun ummistan silmäni, kuulen Atlantin valtavat aallot, sen miten ne iskevät rantaan ja vetäytyvät viipyillen takaisin merelle, ne ovat kuin hengenvetoja, kuin äärimmäisen hitaita sydämenlyöntejä, kuin silmä joka avautuu ja sulkeutuu, kuin yö joka vyöryy planeetan ylle. Puristan helmiä sydäntäni vasten kun odotan että Jim soittaisi Cariñosta ja pyytäisi minua luokseen. Helmet ovat minun amulettini, ne suojelevat minua lähestyvältä suurelta yöltä."
Miksi kirjailija sitten on valinnut näin korostetun runollisen ja kauniin tavan kertoa tarinaa? Katsoin äsken Helsinki Lit'issä tehdyn nauhoituksen jossa Sara Stridsberg keskustelee Claes Anderssonin kanssa. Romaanin ja sen omaelämäkerrallisten ainesten lisäksi keskustelun aiheena on mielenterveyspotilaiden hoito yleensä ja erityisesti menneinä vuosikymmeninä, aikana jolloin sekä Ruotsissa että Suomessa vielä oli Beckombergan kaltaisia suuria mielisairaaloita.

Stridsberg sanoo haastattelussa hämmästyneensä itsekin sitä, kuinka rauhalliseen ja tyyneen tapaan romaani alkoi "kirjoituttamaan" itseään. Hän kertoo myös halunneensa vaikuttaa siihen, kuinka potilaat ja vierailijat nähdään suhteessa toisiinsa. Tahdomme usein erotella ihmiset erillisiin ryhmiin, sairaisiin ja terveisiin, vaikka tosiasiassa tiukkaa jakoa on mahdoton tehdä. Stridsberg sanoo pyrkineensä kirjoittamaan Beckombergan sairaalasta niin, ettei sitä nähtäisi vain vankilamaisena, pelottavana paikkana, koska se tosiasiassa oli turvapaikka ja koti monille, jotka eivät muualla pärjänneet.


Stridsberg onnistuu tavoitteissaan erinomaisen kauniisti ja osin myös tehokkaasti. Kerronta on paikoitellen niin herkkää, että se muistuttaa melkein runoa tai melankolista balladia. Kielen ristiriita aiheiden kanssa aiheuttaa hedelmällisen hämmennyksen; lyyrinen tunnelmointi houkuttelee laskemaan suojauksen, ja siinä lukija sitten on, avuttomana, sydän avoinna todistamassa heikossa asemassa olevien ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan. 

Myötätunnon herättäjänä Stridsberg on siis kiistämättömän tehokas. Teoksesta puhuttaessa nostetaan kuitenkin usein esiin sen yhteiskunnallinen sanoma, sen katsotaan puhuvan hyvinvointiyhteiskunnan puolesta turvaverkkojen purkamista vastaan. Ja näin varmasti onkin, mutta jollain tavalla Stridsberg minusta hiukan hukkaa tätä agendaa kaiken tuon kaunopuheisuutensa sekaan. 

Ruotsinkielellä lukevien ystävien puheista olen tulkinnut Stridsbergin muiden teosten olevan avoimemmin poleemisia ja samalla varmaankin myös suoraviivaisempia tyyliltään.  Ja vaikka ehkä pidinkin tästä romaanista niin paljon juuri runollisen kielen takia, toivon että suomennoksia tulee pian lisää ja pääsen tutustumaan myös toisenlaiseen Stridsbergiin.


Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg
Beckomberga ; suom. Outi Menna
Tammi, 2016, 365 s. 

Kommentit

  1. Se taitaa olla vähän niin, että joko tuo kieli vie lukijaansa tai sitten ei. Itse en kuulu niihin, joka vetää yhtäläisyysmerkit jumalaisen kauniin kielen ja teoksen loistavuuden välille. Kirjoituksesi tästä romaanista on kyllä hieno.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle kieli on kyllä kauhean tärkeää. Ei sen ole pakko olla näin koristeellista kuin tässä, mutta jos kieli ei miellyttäisi, ei lukemisesta varmaan tulisi mitään.

      Tuli mieleen sellainenkin, että ehkä tällaisesta tavallaan rujosta aiheesta just vain voikin kirjoittaa näin kauniisti. Ajattele, jos tämä oikeasti olisi onnellinen rakkausromaani, ja sitten olisi tähtisadetta koko ajan, niin sehän olisi ihan kauhean pliisua. Mutta kun ne tähdet tuikkii siellä, missä yleensä haisee pahalle ja kuuluu lasten itkua, niin siinä on ihan erilainen jännite. Siinä joutuu vähän varuilleen, että mitä oikein onkaan just lukemassa.

      Poista
    2. Tämä kieliasia jäi nyt mietityttämään. Mulle kieli parhaimmillaan on törmäystä ja tässä se ongelma oli just se, että kieli oli pelkästään kaunista, ikäänkuin jonkinlainen kuorrutus. No, en nyt tiedä, osasinko sanoa yhtään selvemmin, mutta vrt. kieli, jossa on monia sävyjä samanaikaisesti läsnä.

      Poista
    3. Täytyy myöntää, että hetkittäin tuo kuorruttelu tuntui vähän vaivaannuttavalta minustakin.

      Mutta sitten taas toisina hetkinä olin ihan haltioissani, esim. tuossa lainaamassani kohdassa helmet sydäntä vasten ja Atlantin hengitys, myönnän että ne on aika pateettisia, mutta toisaalta, onhan ne nyt myös ihan hengästyttävän ihania kuvia.

      Ja myös ajattelen Stridsbergin halunneen tällä tyylivalinnalla kertoa, että surkeimmissakin ihmiskohtaloissa on kauneutta ja arvokkuutta, vaikkei se aina siltä näytäisi. Minut se pisti vähän menemään itseeni ja ajattelemaan.

      Tuo kun sanot että kieli on törmäystä, se kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta en ole ihan varma tajuanko mitä sillä tarkoitat. Eikö tavallaan tässäkin ole sävyjä ja törmäystä, kun kaunis unelmakerronta törmää lakoniseen päiväkerrontaan?

      Poista
  2. Ehkä kirjailija koki automaattikirjoittamisen, kuten Siri Hustvedt kertoo useinkin kokeneensa. Ystäväni, joka itsekin on mielenterveyalan ihmisiä ja jolla on mielisairaaloista paljonkin sanottavaa, halusi tämän kirjan itselleen lukuun, vaikka sanoin, että 'kaunis, kaunis, mutta ehkä sen voi näinkin nähdä.'

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, jotain vähän sen suuntaistahan kirjailija taisi tuossa haastattelussa sanoa, että "kirja kirjoitutti itseään". Ihan automaattikirjoittamiseksi en sitä ymmärtänyt, mutta jotenkin tunnelma taisi viedä niin että kirjailija itsekin hämmästyi, että tällaistako tästä nyt tällä kertaa tuleekin.

      Minulla on elävä mielikuva siitä, että olisin käynyt Beckombergassa 80-luvulla, siellä oli silloin töissä montakin kaveriani. Juttelin yhden heistä kanssa juhannuksena, eikä hän muistanut että olisin siellä käynyt. Ihan hassua, mutta voin kyllä uskoa että olen vaan niin elävästi kuvitellut vierailun kun olen kuullut paikasta juttuja ja nähnyt valokuvia. Joka tapauksessa oli aika jännä tunne lukea tätä kirjaa, kun miljöö kuvattiin niin erilaisena millaiseksi sen itse kuvittelin. Kirjassahan Beckomberga on turvapaikka, minä taas kuvittelin sen olevan potilaille pelottava ja masentava paikka.

      Poista
  3. Tämä oli se kirja, jonka olisin voinut lukea heti uudestaan. Tämä kosketti syvältä ja kovaa.
    Aihe oli rujo niin kuin sanoit, mutta herran jestas, että Stridsberg oli kirjoittanut kauniin kirjan raadollisesta aiheesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tuolla ylempänä Ompun kanssa keskustellessa tuli mieleen, että ehkä onkin niin että vain tämän tapaisista aiheista voikin kirjoittaa näin kauniisti. Tulee mieleen Sjönin Poika nimeltä Kuukivi. Ihan erilainen kirja, mutta jotain samaakin. Siinäkin aihe on aika rankka, mutta miten runollisesti tarina onkaan kerrottu!

      Poista
  4. Minulla tämä kirja oli lumoava, koskettava ja järkyttävä lukuelämys. Oli kylläkin mielenkiintoista lukea tuota pohdintaanne kielestä ja sen kauneudesta. Itse rakastan/arvostan niin kovasti kaunista kieltä, kuten arvata saattaa, että nautin jo yksinomaan siitä. Mutta tässä kosketti juuri tuo kauniin kielen ja rankan aiheen ristiriita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä oletkin kauniin kielen erikoistaitaja!

      Kyllä tuo aiheen rosoisuus varmasti korostaa tässäkin kielen kauneutta, tai saa sanat jotenkin loistamaan ihan erityistä valoa. Ja antaa myös ajattelemisen aihetta, että saako rumista asioista puhua kauniisti, ja mikä sitten on rumaa ja miksi? Ja tuleeko siitä vähemmän rumaa jos siitä kerrotaan kauniisti?

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!