Kirjeitä kiven alle

Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
Tammi, 2011, 267 s.

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven tarinan rakkaudettomuuden siirtymisestä äideiltä tyttärille. Tarina on taiten kerrottu, mutta ahdistava tunnelma tekee siitä raskaan lukea.

Mar on vanhin kertojista. Hänen kauttaan kuulemme vielä edellisestäkin sukupolvesta. Ahkeraa ja aikaansaapaa äitiä ei kutsuta nimellä, vaan niin kuin tytär on tätä lapsena puhutellut, Työ ; mite Työ määräättä, voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ! 

Mar elää lapsuuttaan nauravaisena tyttösenä kukkivilla kedoilla, mutta ilo loppuu lyhyeen kun ensimmäisestä autuudenhetkestä mustikkamättäillä komeanViktorin kanssa seuraa raskaus. Kun Viktor häipyy, tilalle tarjoutuu yllättävä naimakauppa Luukkaan kanssa. Luukas on hyvä ja kiltti mies, mutta aiheuttaa vaimolleen suurta surua ensin torjumalla tämän vuoteessa ja vielä lisää myöhemmin, kun syy torjumiseen paljastuu.

Marin suhde äitiin oli jäykkä mutta kuitenkin luottavainen. Omaan tyttäreensä Siviään hän ei saa luotua oikein minkäänlaista suhdetta. Perheen elämä on yhtä salailua joka suuntaan ja Siviä syyttää kaikesta äitiään. Välit katkeavat kokonaan isän menehdyttyä.

Siviän pelastaa tulinen rakkaus viulua soittelevaan Kaarloon. Pariskunnan lapsista ensimmäisinä syntyneet kaksospojat ovat äitinsä silmäteriä. Vanhin tytär Riikka selviää kumman vahingoittumattomana ilman äidinrakkautta, mutta nuoremmille ei käy yhtä hyvin. Samaan aikaan kun Marjatta syntyy, syttyy sota. Marjatta on heiveröinen ja heittää henkensä juuri kun perheen on lähdettävä evakkoon. Siviä kovettaa itsensä ja haluaa jättää kuolleen vastasyntyneen taakseen. Seuraava tytär saa saman nimen.

Toinen Marjatta kärsii vaikenemisen ilmapiiristä niin paljon, että alkaa keskustella kuolleen siskonsa kanssa. Hän kirjoittaa kiven koloihin ja juurakoihin piilottamissaan kirjeissään kaikesta siitä, mistä muuten ei voi kertoa kenellekään. Toisen ja kuolleen Marjatan keskustelut ovat kirjan hienoin idea, ne tiivistävät kaiken sen kalseuden, joka äitien ja tytärten kyvyttömyydestä puhua toisilleen huokuu.

Kirjan dialogi on kirjoitettu karjalan murteella. Se tuo elävyyttä, vaikka suurin osa vuorosanoista melkoista ärähtelyä onkin. Kirjan kieli on kyllä muutenkin mielikuvitusta ruokkivaa ja tuoretta, taitavaa sanankäyttöä.

"Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivt pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje ei vaan kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka.
Toinen hidasti vauhdin, poikkesi polulta, tihenevässä metsässä edetessään tiiraili mättäitä, kiven vierustoja, juurakoita, koloja. Kolojen mustia erimuotoisia suita jotka himosivat hotkia rullalle käärityn paperin vatsaansa, joka oli kuka tietää kenen pesä. Ketun tai tappelevien ketunpoikasten. Jos ne saavat kirjeen, se repeytyy niiden suussa suikaleiksi, poikaset peuhaavat sotkevat erottavat sanat toisistaan, suikaleet vaihtuvat suusta suuhun, vahvin hamuaa eniten, kerää palloksi kitaansa ja nielee. Seuraavana päivänä kakkii muunlaisiksi muuttuneet asiat. Tai käärmeen pesä..."
Minulle ei oikein riitä, että kerrotaan näin läpeensä surullinen tarina. Tahtoisin saada selityksiä, tahtoisin, että edes joku ymmärtäisi näitä elämäänsä tärveleviä ihmisiä. En pysty hyväksymään kertomusta, jossa ei ole yhtään iloa, pelkkää surua ja katkeruutta vain. Jos kertoja ei löydä henkilöistään mitään hyvää ja kunnioitettavaa, lukeminen masentaa. Sen sijaan vaikeidenkin kohtaloiden kuvaaminen hyväksymisen ja ymmärtämisen kautta tuo kertomuksiin ihanaa, voimaannuttavaa mielekkyyttä. Sitä olisin toivonut löytäväni tästä muuten hienosta tarinasta enemmän.

Kirjeistä kiven alle ovat kertoneet myös Sanna Luettua -blogissa Leena Lumi, Lainatäti lukuvinkeissäänJum-Jum Sanojen janossa , Karoliina Kirjavassa kammarissa ja Susa P.S. rakastan kirjoja -blogissa.

Kommentit

  1. Minä sain jo aiemmista (hyvin myönteisistä) blogiarvioista sen kuvan, että kirjan aihe on ehkä liian rankka minulle. Hmm, olen kyllä hyvin utelias selaamaan tätä joskus, että "uskallanko" lukea.

    VastaaPoista
  2. Minä tykkäsin tästä ihan hurjasti. Kiitos linkistä:)

    VastaaPoista
  3. Maria, kokeile, kirjalla on niin paljon kielellisiä ansioita, että saatat kumminkin nauttia lukemisesta. Aiheetkaan ei oikeastaan ole kamalan rankkoja, mutta niin synkkää näiden naisten elämä on, etten pystynyt ihan kauheasti innostumaan kokonaisuudesta.

    Sanna, en ihmettele, pidin itsekin kirjoitustyylistä tosi paljon. Mutta tuo jo mainitsemani synkkyys, huh.

    VastaaPoista
  4. Erja, tuo synkkyys voi olla niin monen totta. Jotkut kestävät sen elää/kokea/kantaa repussaan, ehkä sen sitten kuitenkin kestää edes lukea. Ja sitten se, että tämä kirja oli myös niin rohkea, että on kuin Virtanen olisi pannut itsensä likoon sataa ja vähän ylikin. Silloin ollaan alasti. Paljaana.

    Minulle tämä oli kirjallisen vuoteni yksi kohokohdista. Ensinnäkin tarinassa oli niin paljon yhteistä ihoa sille, jolle olen hakenut selitystä kauan ja asian uupuneena jättänyt unholaan ja jatkanut matkaani. Toisekseen perhe, joka lähti pakkoluovutetusta Karjalasta oli rakas mammani neljän tyttärensä kanssa...

    Ja sitten kirjan kieli ja rakenne. Minulle tämä kirja oli sisällöltään, kieleltään ja rakenteeltaan kymppi. Tuskin tämä ihan tunnekysymyskään voi olla, sillä olen elättänyt itseni paitsi oikolukijana myös toimittajana. Tosin Erja, kiitos, huomasit, että Virtanen osaa kirjoittaa, mikä ei ole aina itsestään selvää, kun lukee, mitä kaikkea kustannetaan.

    ***

    Tapasin viime vuonna kirjamessuilla Hesassa tutkijan, joka oli keskittynyt nimenomaan siihen, mitä jäi reppuun niille lapsille, jotka pieninä kulkivat kahdesti evakkomatkan ja mitä he sitten siirsivät omiin lapsiinsa. Tein sen kirjan, mutta minun pitäisi mennä omaan blogikirjastooni etsimään se nimi...Minä ja serkkuni ostimme molemmat omille äideillemme, evakkoon nuorina lähteneille, ko. kirjan lahjaksi. Ehkä hekin saivat siitä jotain selvyyttä itseensä.

    ***

    Virtasen kirja lienee fiktiota ja faktaa ja se onkin sitä. Olen puhunut Marja-Leenan kanssa ja tämä kirja on juuri niin. Miten merkillistä, että Virtanen asettui sinne, missä sitten ihan liki minä synnyin ja elin ensimmäiset vuoteni ja missä opin jopa lukemaan ja mistä on kotoisin isäni suku, sieltä savipeltojen ääreltä.

    Tässä kirjassa oli kuitenkin onnellinenkin kudelma, sillä oli ristiäiset ja kastejuhla yhdisti sukupolven naiset niin, että syntyi kaarisilta, vaikkakin hutera, mutta kuitenkin. Ja vauva, Hillevi, on jo neljättä polvea ja häntä tuskin enää kiinnostaa, mitä sinne Karjalaan jäi olivatpa ne muistoja, kirjavia kuin elämän riepumatto, tai tiluksia, jotka päättyivät kirkasvetisen järven rantaan, jonka hiekasta aalto on huuhtonut jo viimeisenkin jäljen pois.

    VastaaPoista
  5. Hei Erja! Kurkkaahan blogiini, siellä on sinulle tunnustus :--)

    VastaaPoista
  6. Kirjoitit todella mielenkiintoisesti tästä kirjasta. Sain kirjan lainaan ystävältäni ja luulen, että tulen pitämään kirjasta, mutta nyt mietin kirjan surullisuutta. Toivottavasti se ei ole valottomuutta?

    VastaaPoista
  7. Leena, Riikan ja Hillevin oksa tarinassa oli todellakin onneksi toiveikas ja valoisa!

    Minunkin juureni ovat Karjalassa ja olen lapsena silmät lautasina kuunnellut pelottavia tarinoita siitä, kuinka talot paloivat ja lehmät jäivät hankeen evakkomatkalla. Paljon muutakin surullista kuulin, mutta silti päällimmäinen muisto molemmista isovanhemmista on lämmin riisipiiras tai pikainen maitoläähätös koulusta tullessa. Varmaan oli sellaistakin josta ei puhuttu, mutta luulen sen olleen osa sitä samaa huolenpitoa noiden piirakoiden ja villasukkien lisänä. Iloa pintaan vaikka syän märkänis, sanoi mummo, ja se on minusta vieläkin suuri viisaus. Ehkä juuri siksi tuntuukin niin ahdistavalta lukea tuota tarinaa, jossa sitä iloa ei enää löydy tarpeeksi vaikka kuinka puristaisi.

    Laura, kiitos, sinne siis kurkkimaan!

    Katja, monet eivät ole kokeneet kirjaa niin surullisena kuin minä. Kyllä sieltä niitä valonpilkahduksiakin löytyy nuoremmista sukupolvista, vaikka melko raskaan perinnön Mar ja Siviä tyttärilleen jättävätkin.

    VastaaPoista
  8. Tämä odottaa minulla jo yöpöydällä, mutta olen lukenut niin rankkoja kirjoja viime aikoina, että taidan lukea jonkun valoisamman ensin :)

    VastaaPoista
  9. Susa, ota tämä sitten kun kaipaat rankan runollista kieltä! Virtasen ilmaisu on ihanan persoonallista, eikä silti mitään teennäistä sanojen vääntelyä.

    VastaaPoista
  10. Luru, kiitos tunnustuksesta! Kumma kun kommenttisi ei päivity tähän, tuolta viimeisimmistä sen kumminkin huomasin.

    Kirjan idea on tosiaan hieno ja varsinkin tuo kuolleen sisaren käyttäminen yhtenä kertojista oikein kruunaa kaiken. Yksi työkaveri sanoi äsken facebookissa, että pahinta on, jos kirja on "ihan kiva". Sellainen tämä ei todellakaan ole, vaan pistää kyllä ajattelemaan monenlaista!

    VastaaPoista
  11. Erja, minullakin on sinulle tunnustus. :)

    VastaaPoista
  12. Mielenkiintoinen arvio, Erja! Minäkin luin tämän (http://kirjavakammari.blogspot.com/2011/09/marja-leena-virtanen-kirjeita-kiven.html) ja vaikka pidin monesta asiasta, monella tapaa tämä ei ollut minulle ihan napakymppikään. Pidin enemmän Virtasen esikoisesta, Aidasta.

    Minunkin kokemukseni karjalaisuudesta on erilainen kuin tässä kirjassa. Oikeastaan kiitänkin kirjaa stereotypian rikkomisesta, mutta silti minäkään en oikein jaksa kirjoja, joissa lähes kaikki ihmiset ovat katkeria ja pahantahtoisia. Vaikka sen ymmärtäisi heidän taustojensa vuoksi. Tosin miehethän olivat tässä paljon lempeämpiä kuin naiset.

    VastaaPoista
  13. Norkku, kiitos!

    Karoliina, multa menee nyt täysin maine tiedonhakijana! Meinaan muistin sun lukeneen tämän ja oikein etsin juttuasi, mutta kun en löytänyt, ajattelin, ettet ole kirjoittanut kirjasta! Sen sijaan löysin kyllä muuta tosi mielenkiintoista, onnittelut vielä tässäkin!
    Uusi yritys, laitan linkin kirjoitukseesi.

    VastaaPoista
  14. Hih, en minä sillä, että pitäisi linkittää jokainen aiempi arvio, mutta ajattelin, että sinua voisi kiinnostaa. Kiitos joka tapauksessa. :)

    VastaaPoista
  15. Minäkin luin tämän syyskuussa (http://psrakastankirjoja.blogspot.com/2011/09/marja-leena-virtanen-kirjeita-kiven.html) ja minulle tämä oli selkeästi vuoden parhaita kirjoja, ehkäpä jopa paras! Kuten Leenakin jossain sanoi, minuakaan ei haittaa synkkä tummuus ja surullisuus. Rakastin syvästi tätä kirjaa, sen kieltä ja tarinaa, vahvaa suomalaisuutta.

    Kirjoitit tästä hienosti. :)

    VastaaPoista
  16. Karoliina, kun luin juttusi, huomasin, että olin kyllä lukenut sen aikaisemminkin! Luottamukseni Googlen hakuihin horjuu...
    Oli hauska huomata, että olit valinnut juuri saman kohdan siteerattavaksi. Itse olin kyllä lukiessa merkannut ylös vasta seuraavan kappaleen, sen missä eri eläimet saavat kirjeet nuohattavikseen, mutta sitten kirjoittaessa huomasin sen edellisen kappaleen hienouden.

    Sara, en oikein itsekään käsitä miten tämä tarina otti niin koville. Toinen samanlainen tänä syksynä oli Tammimaan Paljain käsin, sitä en jaksanut edes loppuun.
    Kiitos kehuista, pelkään aina paljastavani liikaa juonesta. Mutta kun kirjoitan näitä juttuja myös muistin tueksi, haluan keskittyä niihin asioihin joiden tiedän palauttavan kirjan tunnelman mieleen juuri minulle itselleni. Siksi en voi jättää juonta kokonaan kertomatta; juuri juonet minulta yleensä ensimmäiseksi unohtuvat.

    VastaaPoista
  17. Erja ja Karoliina, meidänkin suvun karjailaisuus on isovanhemmissa juuri sitä naurua ja ilon kyyneliä ja kaikkea kivaa. Minä en ole ainoa, my´ös tutkijat ovat havainneet, että se evakkoreissu iski meidän isovanhempiemme lapsiin, minun ja serkkujeni vanhempiin. Ulos kaikki näyttää samalta, mutta tietty kylmä railo kulkee...

    Minä ihmettelen, jos tätä kirjaa joku pitää synkkänä, mutta joku Puhdistus on sitten ihan luettavaa...Tämä on oikea ilokirja Oksasen teoksen rinnalla.

    Minusta tässä ei ole mitään rankkaa. Ihan koettua elämää vain. Ja Suomessa.

    VastaaPoista
  18. Erja, unohdinkin aiemmassa kommentissani sanoa, että tosiaan hauska sattuma, että valittiin sama lainaus kirjasta. :D Tässä ja Tammimaassa on kyllä paljon samaa. Taidokasta, mutta aika ilotonta.

    VastaaPoista
  19. Erja, kirja Sodan haavoittama lapsuus auttaa ymmärtämään myös Marja-Leena Virtasen kirjaa.

    VastaaPoista
  20. Leena, olisi varmasti mielenkiintoinen kirja, täytyypä lainata joskus.

    VastaaPoista
  21. Tämä oli lukulistallani, mutta nyt taisin tulla vähän katumapäälle... minullekaan ei läpikotaisin synkkä tarina anna sitä, minkä vuoksi kirjoja luen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!