Illan tullen

Illan tullen / Michael Cunningham
By nightfall ; suomentanut Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011, 301 s.

Tässä romaanissa kaikki asettuu paikoilleen aivan poikkeuksellisen luontevasti. Ulkoasun tyyni kauneus jatkuu kansien sisäpuolella; mukana ei ole mitään pakotettua. Kirjallisuutta ei uudisteta eikä kieltä kehitetä, kertomus vain soljuu eteenpäin ja lukija nauttii!

Loppuun asti hiottu luontevuus ja vaivattomuus voi joskus kostautua liian liukkaana pintana, viedä sille hanhen selälle josta liutaan vetenä pois, jälkiä jättämättä. Nyt ei käy niin. Cunninghamin teksti tihkuu pohdintaa, se on täynnä hienoja ajatuksia vanhenemisesta, vanhemmuudesta ja rakkaudesta, merkityksellisyydestä ja sen puutteesta elämässä.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Jotkut heistä vain pistäytyvät mukana ja on ihmeellistä, kuinka pienin keinoin Cunningham tekee heistä kaikista persoonallisia ja eläviä. Kirjan alkulehdillä kiinnitin huomiota siihen, kuinka Peter napatessaan taksin kadulta aina katsoi kuskin nimen ja kuvitteli jotain tämän elämästä. Samoin kuin jokaisella on nimi, jokaisessa ihmisessä on myös jotain kiinnostavaa ja merkittävää, jos se vain halutaan nähdä.

Lämmin huhtikuinen iltapäivä kylpee kirkkaassa harmaassa valossa. Peter kävelee muutaman korttelin päähän Spring Streetin metroasemalle. Hänellä on kuluneet mokkasaappaat ja tummansiniset farkut, vaaleansininen silittämätön paita ja tinanvärinen nahkatakki. Hän yrittää olla antamatta liian laskelmoitua vaikutelmaa, mutta edessä on sentään tapaaminen hienossa ravintolassa yläkaupungilla, eikä hän - ressukka - halua uhmakkaasti korostaa sitä että asuu alakaupungilla (se olisi hänen ikäiseltään mieheltä säälittävää) eikä näyttää siltä että on pannut vähän parempaa päälle tehdäkseen vaikutuksen leskirouviin. Hän on vuosien mittaan oppinut pukeutumaan mieheksi, joka esiintyy sinä miehenä joka hän oikeasti on. Joskus tosin tuntuu koko päivän, että on mennyt ihan pieleen. Ja on tietysti groteskia kiinnittää huomiota ulkonäköönsä mutta melkein mahdotonta olla kiinnittämättä. 

Päähenkilöt ovat Peter ja Rebecca Harris, New Yorkin Mercer Streetillä asuva aviopari. He eivät ole upporikkaita, mutta tulevat toimeen oikein hyvin, huolimatta pienistä epävarmuuksista Rebecan uralla taidelehden päätoimittajana tai Peterin taidegallerian menestyksessä. Aikuinen tytär Bea on muuttanut muutama vuosi aiemmin omilleen. Tyttären keskeytyneet opinnot ja haluttomuus pitää yhteyttä vaivaavat vanhempia, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei tunnu olevan.

Todella mielenkiintoista luettavaa ovat Peterin ajatukset taiteilijoista, taiteen myymisestä ja taidekeräilijöistä. Galleristi luonnollisesti pohtii kuka tutuista taiteilijoista olisi seuraava komeetta, taidemaailman loistavin tähti ja galleristinsa myyntivaltti. Ajatusten taustalla on aitoa palvontaa mestariteosten edessä, hienoista ivaa sopulilaumana vaeltavaa taideyleisöä kohtaan ja jonkinlaista hämmennystä ammatista kauneuden kaupallistajana.

Avioparin päällisin puolin täysin onnellinen elämä on kuitenkin ajautunut tilipäätösvaiheeseen. Molemmat puolisot tuntuvat punnitsevan tahoillaan sitä mitä on saavutettu. Oliko se sitä mistä nuorena haaveiltiin ja kannattiko vaiva? Rebecan nuoren veljen Mizzyn vierailu sysää nämä liki alitajuiset ajatukset ryskyen pintaan. Peter kokee jonkinlaisen uuden seksuaalisen heräämisen ja Rebecca puolestaan elää toistamiseen epäonnistumistaan äitinä. Kun puolisot sitten taas omista järkytyksistään hieman toivuttuaan kohtaavat toisensa, näyttää hetken siltä, ettei suhde voi enää jatkua ennallaan. Selkeää ratkaisua ei tämän kirjan mittakaavassa ole tarjolla, kaikki mahdollisuudet jäävät auki.

Peterin sisällä kohoaa jokin. Se ei tunnu niinkään sielun kohoamiselta kuin siltä että näkymätön käsi kiskoo kasvia juuriltaan. Hän tuntee kuinka hiusmaiset juuret irtoavat lihasta. Häntä nostetaan ulos itsestään, hän kuoriutuu, tuo surullinen mies, action-hahmo jolla on huolimattomasti maalatut silmät ja hutaisten ommeltu polyesteripuku. Mutta jos hän on ollut klovnimainen hahmo, hän on ollut myös (onhan, Jumala, onhan?) akoluutti, rakkauden rakastaja, ja pienen maallisen ilakoinnin on ollut tarkoitus lepytellä jotain jumalaa, vaikka hänen uhrinsa onkin ollut hölmö ja asiaankuulumaton. Hän näkee lumisateen ja huoneen ikkunan ulkopuolelta katsottuna, vaatimattoman kamarin joka on huolissaan säästä mutta toistaiseksi tukevasti paikoillaan, toistaiseksi hänen ja hänen vaimonsa koti, kunnes jotkut muut tulevat heidän tilalleen. Jos hän kuolisi tai jos hän vain astelisi pimeyteen, aistisiko Rebecca vielä hänen läsnäolonsa? Kyllä. He ovat kulkeneet yhdessä liian pitkän matkan. He ovat yrittäneet ja epäonnistuneet ja yrittäneet ja epäonnistuneet, eikä heillä luultavasti ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää uudelleen.

Ehkä jokainen lukija saa itse päätellä, kuinka pariskunnan käy. Minä uskon että heidän käy hyvin.

Illan tullen -romaanista on kirjoitettu aiemmin ainakin blogeissa Kirjanurkkaus, Leena Lumi, Ilselä ja Kirjava Kammari.