Haudattu jättiläinen / Kazuo Ishiguro


Kuva: FraserElliot / Flickr
Axl ja Beatrice ovat vanha, toisiaan syvästi rakastava pariskunta. Heitä kohdellaan huonosti kotikylän luolayhdyskunnassa ja he päättävät lähteä matkalle yli Ison tasangon, etsimään poikaansa joka on lähtenyt vanhempiensa luota jo kauan sitten.
"He kulkivat lähekkäin, Axl melkein vaimonsa kannoilla. Siitä huolimatta Beatrice hymisi tasankomatkan aikana joka viidennellä tai kuudennella askelella kuin litaniana: "Axl, oletko siellä?" Ja Axl vastasi aina: "Täällä ollaan, prinsessa." Rituaalivuoropuhelun lisäksi ei puhuttu muuta. Silloinkin kun he tulivat jättiläisen hautakummulle, ja Beatrice viittilöi hätäisesti heitä siirtymään polulta kanervikkoon, he jatkoivat kysymistä ja vastaamista, aivan kuin olisivat halunneet antaa mahdollisesti kuulosteleville demoneille väärän kuvan aikeistaan. Axl pälyili koko ajan taivasta siltä varalta, että se pimenisi äkkiä tai nousisi nopeasti etenevä sumu, mutta sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään, ja sitten Iso tasanko jäi taakse. Kun he kapusivat pienen, laululintujen täyttämän metsikön poikki, Beatrice ei sanonut mitään, mutta Axl huomasi hänen koko olemuksensa rentoutuvan, ja hän lakkasi hokemasta kysymystään."
Matkalla vanhukset kohtaavat petollisia munkkeja, ritareita, sotureita, keijuja ja hirviöitä. He päätyvät jopa osallisiksi hankkeeseen, jonka tarkoituksena on surmata vanha naaraslohikäärme, Querig. Mato makaa luolassa henkitoreissaan, mutta vieläkin sen hengityksen höyry sumentaa ihmisten ajatukset, muuttaa muistot ja saa viisaimmatkin unohtamaan menneet.

Mutta onko parempi muistaa vai unohtaa? Keltit ja saksit ovat eläneet jo jonkin aikaa sovussa sodittuaan aiemmin ankarasti. Jos lohikäärme kuolee, alkaako kostonkierre uudelleen? Entä kuinka käy kauneimmankin rakkauden, kun puolisot taas muistavat kaikki toisilleen aiheuttamansa pettymykset?

Näitä Ishiguro pohtii, ja pukee pohdintansa myyttisen sadun muotoon. Tarina on paikoittain kiehtovan kömpelö ja sen toisteisuus tuo mieleen vanhat legendat. Henkilöt on kuvattu tyyppeinä, mutta he eivät yllättäen käyttäydykään tyypilleen uskollisesti, vaan hyvät ja pahat, pettäjät ja petetyt vaihtavat paikkaa kuin piirileikissä.

Kirjan liki 400 sivua lukee yhdessä humahduksessa, niin taitavasti Ishiguro kuljettaa kertomusta. Tarinan loppuratkaisu on omiaan jättämään lukijan hämmentyneeksi, ehkä pettyneeksikin. Uskon silti kirjan kauniin haikean tunnelman jäävän mieleen pitkäksi aikaa. Ison tasangon korkean taivaan alla on ajatuksen hyvä epäillä ja liikkua.

Ishiguro, Kazuo: Haudattu jättiläinen
The Buried Giant, suom. Helene Bützow
Tammi 2016, 378 s.

Kommentit

  1. Sinulle satu, minulle allegoria, jollekin jotain muuta. Ishiguron hieno puoli on tietynlainen määrittelemättömyys, aina jotain yllättävää. Minulle tässä Ishigurossa oli raskautta kiehtovuuden ohella. Oletpa löytänyt kirjan tunnelmaan osuvan kuvan, ja kirjakuvauksesi sumuisesta tekstistä on kirkas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ishiguron kirjoissa taitaa aina olla jokin iso kysymys, jonka äärillä liikutaan. Vastausta ei tule, mutta kysymyksiä herää paljon ja ihan hyvä niin.

      Minä huonomuistinen yritän näihin juttuihini laittaa ylös aina ne muutamat asiat, joista tiedän itse saavani palautettua mieleen kirjan tunnelman ja ne asiat, joiden vuoksi olen pitänyt kirjasta. Ilahduttaa kun sanot että kirkasta, itse pelkään että usein yksinkertaistan liikaakin.

      Poista
  2. Lukee yhdessä humauksessa. Se kuulostaa hyvältä! Haudatun jättiläisen aion lukea pian. Nyt luen kevyttä, mutta sen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, koko ajan mennään eteenpäin ja henkilöiden kohtalot kiinnostavat, ei oikein malttaisi pitää taukoa lukemisessa. Tunnelma on hieno, omalaatuinen, tarinassa on jännää kulmikkuutta joka saa sen vaikuttamaan vanhalta, kuvaamaansa aikaan kuuluvalta.

      Poista

Lähetä kommentti