Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta / Cormac McCarthy


McCarthy, Cormac : Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Blood meridian, suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2012, 408 s.
Sarjassa Aikamme kertojia

"He ratsastivat siitä maasta alas jyrkkään rotkoon, kalistelivat yli kivien, halkeamien viileiden sinisten varjojen. Arroyon kuivassa hiekassa vanhoja luita ja maalattujen saviastioiden sirpaleita ja kivissä heidän yläpuolellaan uurrettua kuvakirjoitusta, oli hevosta ja puumaa ja kilpikonnaa, oli kypärin ja kilvin varustettuja espanjalaisia ratsumiehiä jotka halveksivat kiveä ja hiljaisuutta ja itse aikaa. Halkeamissa ja raoissa kymmenien metrien korkeudessa oli korsipesiä ja korkean veden aikana kiilautunutta roskaa ja jostain nimettömästä kaukaisuudesta ratsastajat kuulivat ukkosen jylyä ja vahtivat tummentaisiko uhkaava sade kapean taivaankaistaleen heidän yllään ja pujottelivat kanjonin lähekkäin puristuneiden kylkien välistä ja kuolleen joenpohjan kuivat valkoiset kivet olivat pyöreitä ja sileitä kuin arvoitukselliset munat."

Cormac McCarthyn Veren ääriin on vaikuttava lukukokemus. Jopa niin vaikuttava, että lukeminen on vaikeaa, ainakin minä tarvitsin jatkuvasti pieniä hengähdystaukoja. Tiesin koko ajan, että tätä en jätä kesken, mutten silti pysynyt tiiviisti kirjan ääressä. Melkein huomaamattani, säännöllisin väliajoin, liukenin jonnekin muualle, hakemaan tai tekemään jotain muuta.

On melkein uskomatonta, kuinka kirjailija pystyy säilyttämään kerronnan intensiteetin näin henkeä salpaavana yli 400 sivun ajan. Persoonallinen ja oudon kipeällä tavalla herkkä tyyli luo lukijan ihmeteltäväksi rujon maailman 1800-luvun puolivälin Pohjois-Amerikasta. Meksikonsodan  jälkimainingeissa armeijat alkavat hajota ja väkivalta raja-alueilla muuttuu entistäkin sekasortoisemmaksi. Intiaanien päänahat ovat halutuinta valuuttaa, mutta tapettaviksi kelpaavat kyllä muutkin, niin ihmiset kuin eläimetkin.

Tarinan henkilögallerian muodostaa Kapteeni Glantonin rosvojoukko, jonka jäsenistä monilla on esikuvinaan oikeita historiallisia henkilöitä. Ovela Toadwine, toisistaan mittaa ottavat musta ja valkoinen Jackson, pappismies Tobin, hiljaiset Delawareintiaanit ja monia muita persoonallisuuksia ratsastaa joukon mukana, mutta heistä useimmat jäävät lukijalle melko tuntemattomiksi.

Tarinan keskeisintä henkilöä ei ole nimetty, häntä kutsutaan läpi tarinan yksinkertaisesti vain pojaksi. Poika syntyy Leonidien tähdenlentojen yönä vuonna 1833, menettää äitinsä heti syntyessään ja jää elämään alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isän kanssa. Hän ei opi tietämään nimeään koska isä ei milloinkaan lausu sitä. 14-vuotiaana katkeroitunut lapsi karkaa kotoa ja alkaa vaeltaa kohti länttä. Kapakkatappelun jälkeen pelastuakseen vangitsemiselta poika värväytyy ensin kenraali Whiten armeijan osastoa teeskentelevään laittomaan sissijoukkoon ja sen tuhouduttua Glantonin päänahanmetsästäjiin.

Glantonin joukkiossa poika kohtaa vastaparinsa, Tuomari Holdenin. Tuomari on suuri ja karvaton valkoinen mies, joka tahtoo saada kaiken hallittavakseen ja sitten tuhota sen. Hän inventoi ympäristöään tiedemiehen tarkkuudella, pitää yksinkertaisille miehille yleviä saarnoja sodan pyhyydestä ja rakastaa yhtälailla niin tanssia kuin tappamistakin. Pelottavinta tuomarissa on se, että hänen motiivejaan on mahdoton ennustaa tai ymmärtää.

Kolmas tärkeä tekijä tarinassa on luonto. Sen kuvaus on jatkuvaa, aavikkomaisemat ympäröivät kaikkea tapahtuvaa. Kaupunkiepisodit ryyppäämisineen ja remuamisineen ovat lyhyitä, suurimman osan ajasta miehet ratsastavat Sonoran ja Mojaven aavikoilla. Luonnon armottomuus on samaa luokkaa sosiaalisen  elämän ankaruuden kanssa. Auringon polte ja yön kylmyys voi tappaa siinä missä vihollinen tai petollinen kumppanikin.

Toisaalta tarina kulkee loppuaan kohti hyvinkin suoraviivaisesti, miehet ratsastavat verilöylystä toiseen, ovat vuoroin voittoisia ja vuoroin henkihieverissä. Ajoittain kerronta kuitenkin hajoaa lähes käsittämättömäksi harhailuksi, hurmeisiksi painajaisiksi. Tapahtumat kirjaa kaikentietävä, lähes profeetallinen kertoja joka katsoo henkilöihin jostain korkealta, pettyneenä ja myötätuntoa tuntematta.

Kertomus on niin täynnä selittämättömän kammottavaa väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, että sitä lukiessa alkaa väistämättä etsiä selityksiä ja myös jonkinlaista oikeutusta tarinalle. Miksi vaaralliselle aavikolle lähdetään aina uudelleen, miksi miesten välille ei synny ystävyyttä eikä edes sääliä, miksi tuomari alkaa vainota poikaa? Voidaanko pojassa hiljalleen heräävä säälintunne ja rohkeus uhmata itsevaltaista tuomaria nähdä toivon kipinänä? Onko hän myös vallan vaihtumisen symboli, peräti amerikkalaisen ihannevaltion ensimmäinen airut? Lähimainkaan kaikkea en pysty itselleni selittämään ja taas kerran, hieman paradoksaalisesti, juuri se tekee kirjasta niin äärettömän kiehtovan.

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Tuomo, molemmat yhtä lailla vaikuttuneina sen vahvasta tunnelmasta. Lisäksi netissä on mahdollista lukea Vesa Rantaman teoksesta tekemä gradu, jossa varsinkin ekokriittisen lähestymistavan käyttäminen tulkinnan apuna herätti mielenkiintoni.

Kommentit

  1. Lukukokemuksesi kuulostaa tutulta: minunkin täytyi pitää hengähdystaukoja usein. Mutta hieno kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en ole ihan varma, miksi ne tauot oli niin välttämättömiä. Luulen, ettei syynä ollut niinkään tapahtumien väkivaltaisuus, vaan ennemminkin se vähän hajoava ja hengästyttävä kirjoitustyyli. Ehkä sitä yritti itse muodostaa jotain pieniä kokonaisuuksia siitä vyörytyksestä, en tiedä.

      Poista
  2. En ollut ennen kirjaiijasta kuullutkaan. Mielenkiintoisen kuuloinen kirja.

    Parhaat kirjat vaativat hengähdystaukoja, että saa vähän välillä sulatella ja miettiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen tutustumaan jos et hätkähdä verta ja raakuuksia. Itse pidän eniten vähän siloitellummasta tyylistä, mutta tämä oli oivaa vastapainoa. Samanaikaisesti kammottava ja kiehtova. Olin ihan tyytyväinen kun luku-urakka loppui, vaikka toisaalta kirjan arvoituksellisuus vähän houkutteli lukemaan uudelleenkin...

      Poista
  3. Kuulostaapa mielenkiintoiselta ja toisaalta myös luotaantyöntävältä. Minä en jotenkin viime aikoina ole jaksanut innostua raakuuksien kuvauksista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teurastusta ja skalppeerausta on niin paljon, että siihen turtuu. Lisäksi taphtumat kuvataan aivan hämmentävän tyynesti, vähän kuin muuta mahdollisuutta ei olisikaan. Eikä kirjan miehille tavallaan ollutkaan, tai eivät he ainakaan nähneet niitä mahdollisuuksia, jos niitä oli.

      Poista
  4. Nyt siis tuli se arviosi, josta näin aiemmin etiäisen - ja lainasin kirjankin sen perusteella. Mutta huh, taitaa jäädä perehtymättä tarkemmin, rankka on... se veren määrä alkoi jo alussa ahdistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ja sitä riittää! Kyllähän tämä eittämättä hieno kirja on, mutta ei mikään nautinto, enkä myöskään ajattele, että jotain olennaista jäisit paitsi vaikket lukisikaan.

      Minut tämä jotenkin lumosi silti, ja jätti jälkeensä suuren hiljaisen hämmennyksen.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!