Oikukas kuolema

Oikukas kuolema / José Saramago
As intermitências da morte ; suomentanut Erkki Kirjalainen
Tammi, 2008, 253 s.

Teoksen alkuosa on lievetekstin mukaan hersyvää yhteiskunnallista satiiria, jolle lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen, mutta minulta vitsit menivät pahasti ohi.

Idea on kieltämättä hauska; eräänä uudenvuodenyönä kuolema tekee lakon, kukaan ei enää kuole. Tarina poukkoilee ja katkeilee kuitenkin niin, etten pystynyt lainkaan keskittymään. Lisäksi pisteettömyys aiheutti jos ei ihan hengenahdistusta niin ainakin tavatonta ärsyyntymistä. Vähällä oli, ettei kirja jäänyt kesken!

Mutta hyvä oli ettei jäänyt. Loppuosan rakkaustarina on nimittäin kertakaikkiaan lumoava! Kaunis naisen hahmon ottava tuoni päättää ryhtyä sittenkin hoitamaan taas tehtäviään. Hän ottaa käytäntöön tavan lähettää valituilleen kirjeen, eräänlaisen varoituksen viikkoa ennen kuolemaa. Yksi kirjeistä kuitenkin palaa aina takaisin lähtettäjälle. Tuoni lähtee ottamaan selvää miksi näin käy, ja päätyy yksinäisen, Bachin soolosellosarjoja harjoittelevan 50-vuotiaan kaupunginorkesterin muusikon luokse.

Tuonen tarkoituksena on tietysti toimittaa kirje perille ja unohtaa mies, mutta kerran toisensa jälkeen tapahtuu jotain, joka estää aikeet. Eräänä yönä tuoni on miehen asunnolla ja pyytää tätä soittamaan itselleen Bachin soolosellosarjan numero 6. Mies estelee ensin, hän pelkää preludissa olevan kohtia joista ei selviäisi, mutta kun hän lopulta kuitenkin suostuu, vaikea kohta sujuu niin ettei hän itse edes huomaa urotyötään, onnelliset kädet saavat sellon kuiskaamaan, puhumaan, laulamaan ja ärjymään...

Mies nukahti, nainen ei. Silloin nainen, tuoni, nousi vuoteesta, avasi laukun, jonka oli jättänyt musiikkihuoneeseen, ja otti sieltä violetin kirjeen. Hän katsoi ympärilleen ikään kuin olisi etsinyt paikkaa, johon sen voisi jättää, pianon päälle, sellon kielten väliin tai itse makuuhuoneeseen tyynyn alle, jolla miehen pää lepäsi. Niin hän ei tehnyt. Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.