lauantai 11. syyskuuta 2010

Veteen pudonneet


Veteen pudonneet / Riitta Jalonen
Tammi, 2007, 130 s.

Luin muutama vuosi sitten Riitta Jalosen romaanin "Kuvittele itsellesi mies" ja se muistissa odotukset tätä kirjaa kohtaan olivat kovat. Paha kyllä odotukset jäivät suurimmalta osalta täyttymättä. Samanlaista hurjaa intensiteettiä tarinoissa kieltämättä on, mutta nyt aihe jättää hieman kylmäksi.

En ole oikein koskaan innostunut lapsikuvauksista, aikuisen eläytyminen lapsen maailmaan tuntuu usein teennäiseltä ja tarkoitushakuiselta. Ehkä täytyy vanheta vielä vähän lisää halutakseen palata muistoissa lapsuuteen asti, kuka tietää, ehkä sekin aika vielä tulee.

Tarinan alussa Elsi opettelee numeroita nieleskelemällä niitä tarkoittavia äänteitä kurkusta alas, seitsemän tuottaa eniten vaikeuksia. Isän Anglia seisoo pihalla ja äiti kiertää tukkaa papiljoteille, odotellaan tuttavapariskuntaa kylään, pelaamaan korttia. Kun puhelin soi, isä vastaa ja vakavoituu: isoisä on kuollut.

Elsi muistaa isoisän vain hämärästi, mutta kuoltuaan vanha mies aloittaa uuden elämän tytön mielikuvituksessa. Pienen Elsin nenä valuu usein verta, silloin mieleen heilahtaa helposti puukko, isoisältä perinnöksi jäänyt. Kun murrosikä alkaa salakavalasti hämmentää tyttöä, isoisä saapuu mukaan tilanteisiin tuomaan niihin uutta näkökulmaa. Vanhoja salaisuuksia paljastuu ja tilalle kasvaa uusia. Ne ovat Elsin omia, entisiä vaikeampia selvittää.

"Juoksemme Könkkölästä omalle puolelle järveä. Antero tahtoo sukeltaa kalana, minä sukellan viereen. Antero on kala ja minä myös.
Illalla kävelen kirjastoon ja etsin kirjoista kuvia hukkuneista. Kun olen katsonut kuvia tarpeeksi kauan, en ole enää varma haluanko lääkäriksi parantamaan sairaita ja pelastamaan melkein kuolleita takaisin henkiin. Juoksen kotiin ja oksennan vessanpönttöön. Kaikki mitä suustani tulee ulos, on hukkuneitten nielemää vettä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!