Murretut päivät / Pirkko Soininen

Pirkko Soininen: Murretut päivät
Kansi: Merja Ylitalo
Kaarinan kaupunki, 2013, 69 s.

Pirkko Soininen voitti esikoiskokoelmallaan Murretut päivät tämänvuotisen Runo-Kaarina-kilpailun. Kirja julkaistiin Turun kirjamessuilla lokakuun alussa. Olin saanut hyvältä ystävältä vinkin mennä katsomaan tilaisuutta, luvassa oli "huikeita, väkeviä, sielukkaita runoja".

Ja koska suosittelu tuli luotettavalta taholta, minä menin. Kuuntelin luentaa ja pidin kuulemastani paljon. Kun esikuvina mainituiksi tulivat vielä kaksi mielirunoilijaani, Kristiina Wallin ja Tua Forsström, päätin vastoin tapojani hankkia kirjan itselleni saman tien, lainaamatta sitä ensin kirjastosta.

Seuraavaksi messuohjelmassa oli kirjaston peliseminaari ja siellä erään hieman pitkäveteisen puheenvuoron aikana kaivoin runokirjan esille. Mikä ihana yllätys, luin kirjan takaliepeestä tekijän pitävän blogia nimeltä Tuulen naapurina! Olen jo kauan seurannut sitä tiiviisti. Blogissa on upeita valokuvia ja hienoa, omaperäistä tekstiä, jonka olen usein ajatellutkin olevan kuin runoa. Monesti aiheena on jotakin täältä Turusta, ja ihailen sitä, kuinka arkipäiväisistä asioista tulee kauniita ja merkityksellisiä kun niitä vain osaa oikein katsoa.

Sama tunne tuli aloittaessani lukemista nyt. En muista milloin olisin viimeksi ajatellut mielihalulla mustaviinimarjamehua, mutta kun runossa sitä tarjoillaan, olisin heti tahtonut saada oman lasilliseni minäkin.

Murretut päivät on laaja kokonaisuus joka jäsentyy muutaman aiheen ympärille. Tärkeimpinä teemoina esiin nousevat kaipaus ja ajan kuluminen, muistojen ja unelmien suhde. Runoissa on palapelimäistä, osittaista toistoa ja runot viittaavat toisiinsa niin, että aiheet pääsevät kehittymään tarinaksi.

Kertojana on nainen, joka tutustuu vanhaan mieheen. Mies on särmikäs mutta samalla kiehtova, sen lisäksi että nainen tuntee velvollisuudekseen huolehtia miehestä, hän kiinnostuu myös tämän menneisyydestä ja kuvittelee jopa, millaista olisi ollut rakastua mieheen nuorena.
"Niin istumme iltaa, minä ja kuoleva mies. 
Liukuvat kuvat luomieni alla. 
          Menee sinne ja ihmettelee, miksei useammin mene. 
          Olisi jalkaa ja kättä, jalkaa ja kättä, käsi kädessä 
          kuolleiden kanssa. 
Öljylampun hämärässä on vaikea lukea ja siksi puhumme illat 
pääksytysten. Aamu 
          piirtää pinkopahviin kultakaloja 
          eltaantunutta aurinkorasvaa 
          peilissä maailman kaunein tyttö..." 
Runojen tiivis ja aistillinen tunnelma on kahlittu pienin, jännittävin keinoin. Mies ja nainen mm. pitävät melkein loppuun saakka kohteliasta etäisyyttä teitittelemällä toisiaan.

Runoihin liittyy myös asiatekstimäisiä alaviitteitä. Tietosanakirjamaisen selityksen osuvuus runon aivan toisenlaiseen maailmaan heittää kokonaisuuden komeasti irti arkimerkityksistä. Fysiikan lait yhdistyvät ihmisen henkiseen romahtamiseen ja eliöiden regeneraatiokyky onnettomasta rakkaudesta toipumiseen. Runon ja asiaviitteen vuoropuhelu luo herkullisen kaaoksen. Tekstit joutuvat keskenään painiin jossa asiateksti koettaa saada niskalenkkiä runosta, muttei lopulta kuitenkaan onnistu. Runo karkaa otteesta ja käyttää omalla tavallaan hyväkseen viitteidenkin merkitykset.

Aivan koko aikaa ei nainen vietä kuolevan miehen seurassa, on myös matkoja Bosporinsalmen historiallisille rannoille ja hetkiä kotona tyttären kanssa. Matkarunot ovat vaikuttavia, mutta kaikkein eniten minua lähelle tulevat äidin tarkkasilmäiset kuvaukset lapsen kasvamisesta ja itsenäistymisestä. Tämän runon tilanteen tunnistan ihan tarkkaan, juuri näin se menee:
"pienet tytöt ovat katoavia, jätät ne yksin keittiöön ja kun palaat, 
mustat siivet silmäkulmassa ja tolpat jalkojen alla, siellä ne 
huojuvat yrittäen unohtaa, miltä maistui domino ja maito, se 
tunne, kun joku pitelee vatsan alta veden päällä, polskit ja luotat, 
sen he yrittävät unohtaa, kun lähtevät vilkuttamatta, pujottavat 
käden pojan käteen, 
naurettavan pieni käsi"

Kommentit

  1. Kiitos kovasti tästä arviosta. Olet lukenut kirjan todella tarkasti, mistä olen hirmuisen iloinen. Ja häkeltynytkin olen näin kauniista sanoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kestä kiittää, ilo oli kokonaan minun puolellani!

      Pidän tästä kokoelmasta kovasti, tunnelma on niin vahva ja jännästi samanaikaisesti vieras ja tuttu. Alaviitteet ovat hienoja, ja upeaa on myös se, että nämä ovat niin selvästi ja rohkeasti naisen runoja.

      Seuraavaa kokoelmaa odotellen :)

      Poista
  2. Minullakin on Pirkon runokirja ja tuo runo pienestä tytöstä on niin totta! Niin hyvin kirjoitettu, se ja muutkin kirjassa. Ne monet herkulliset sanonnat, oikea kielitaituri, eikä pelkästään tuo runokirja vaan koko hänen bloginsa.-Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkon runoissa on yhtä aikaa jotain itse elettyä, todellista, ja jotain salaperäistä, mikä nostaa ne arjen yläpuolelle ja tekee niistä niin hienoja.

      Ja blogi, ne kuvat on sellaisia, että tahtoisin syödä ne, tai jotenkin saada niiden värit ja kirkkauden mukaani ikiajoiksi. Ja tekstit ovat yhtä kauniita, oivaltavia ja sopivan avoimia. Nyt kun tietää kuka kirjoittaja on, niissä on helppo nähdä runonalkuja niissäkin.

      Poista
  3. Oijoi, minä en tiennyt Pirkon esikuviasta mitään, vaanmakustelin, miltä tuntuu;)

    Tuo 'pienet tytöt' oli myös yksi omista suosikeistani, mutta sillä saavat nyt herkutella Lumikarpalon lukijat.

    Tuo mainitsemasi kommentissasi mainitsema salaperäisyys oli yksi asia, jonka takia mieleen tuli Ahmatova. Sitten se salaperäisyys sai myös mystisiä ja kohtalokkoita sävyjä, joten siksi edelleen Ahmatovaa mielessäni. Tosin muitakin. Me olemme kaiken lukemamme summa. Kunpa Ahmatova alkaisi vaikuttaa minuunkin, mutta Edith on vielä vahvoilla;)

    Ihana kokoelma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin, aivan ihana! Toivotaan että näitä tulee lisää. Jotenkin mulla on vahva luottamus, että tulee :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!