Hän lähti valaiden matkaan
WSOY, 2011, 99 s.
Ihan jokaisena päivänä sitä ei kuule valaiden laulua, telepaattisesti varsinkaan, enkä huomannut edes jättiläisvyötiäisen kulkevan ohi äsken olohuoneesta pölyjä pyyhkiessäni. Mutta sitten onneksi lötkähdin mieliasentooni lukemaan Silenen runoja, ja siellä ne kaikki olivat; kaukokatseinen pakicetus hyppäämässä takaisin veteen, remminsä poikki napsautteleva kuu, mioseenikauden sypressien humina kuulokojeessa, delfiiniin rakastunut nainen ja tummentumat muistikuvien reunoissa, noin vain muutaman mainitakseni.
Silene on joskus ollut vähän aikaa työtoverini, mutta sitten hän lähti...
"Olen ajatellut sinua paljon, Herra D,
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa, hän sanoi,
jätti mappinsa hujan hajan, kahvikuppinsa puolilleen,
ja ajoi pohjoiseen, pysähtyi eräällä huoltoasemalla ja osti munavoileivän:
se kuva valvontakamerassa on viimeinen, mikä hänestä on
(ja hänen kasvonsa, niin valoisat, kun hän katsahtaa linssiin sekunnin verran,
en tajunnutkaan miten paljon tulisin häntä kaipaamaan).
Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,
kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin;
sen jälkeen kun eräs työtoverini lähti valaiden matkaan,
hän kuuli niiden laulun, telepatiaa, hän sanoi,
jätti mappinsa hujan hajan, kahvikuppinsa puolilleen,
ja ajoi pohjoiseen, pysähtyi eräällä huoltoasemalla ja osti munavoileivän:
se kuva valvontakamerassa on viimeinen, mikä hänestä on
(ja hänen kasvonsa, niin valoisat, kun hän katsahtaa linssiin sekunnin verran,
en tajunnutkaan miten paljon tulisin häntä kaipaamaan).
Sinun ei olisi pitänyt sanoa, että me emme ole Luojan luomia,
kirjoittaa kaikkia niitä lajeja ihmisten muistiin;
mutta ethän sinä ajatellut, miten vaarallista se voisi olla,
(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)"
...
(sillä ihmisten täytyy aina uskoa johonkin itseään suurempaan!)"
...
Runot sovittelevat ihmistä evoluutioketjuun sallimalla sapelihammaskissojen, valaiden ja trilobiittien kulkea kertojan mukana arkipäiväisissä tapahtumissa. Huoli luonnon säilymisestä käy selväksi, mutta esihistorialliset eläimet eivät paasaa. Ne vain kömpivät ilmoille hellyttävän kömpelösti, eivätkä kerran esiin päästyään enää anna mahdollisuutta unohtaa itseään.
"ethän kerro miten paljon minussa on pimeyttä"
Pidän näistä runoista valtavasti. Tunnelma on kiehtova, hieman outo mutta silti lempeä, paikoin humoristinenkin. Kieli vaikuttaa harkitulta, muttei kuitenkaan loppuun asti hiotulta; hetkellisyyden ja tarinankerronnan tunnelma säilyy. Mukana on monia aivan ihanasti mielikuvitusta avaavia kuvia ja pysähdyttäviä lauseita.
Silene Lehdon esikoiskokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Penjami Lehto blogissaan Jäljen ääni ja Joni Kirjavinkeissä.
Ihana arvio, erityisesti tuo kohta "Silene oli jonkin aikaa työtoverini, mutta sitten hän lähti+runositaatti! :)
VastaaPoistaVoi ihanuus, nämä kuulostavat juuri minun runoiltani! Ihana teksti, Erja, kiitos esittelystä! Milloinkahan minä ehdin tapaamaan jättiläisvyötiäisiä..
VastaaPoistaMaria, kiitos, runojen tunnelma taisi taas pikkuisen siirtyä juttuun.
VastaaPoistaLinnea, kävit mielessä kun luin näitä! Kaikki nuo viittaukset esihistoriallisiin eläimiin ja kasveihin, arvelin että säkin ihastuisit niihin. Ja tietysti myös tuo luontoa kunnioittava sanoma.
Olen kuullut, että oikeiden kriitikoiden ykkössääntö on, ettei arvioitavan tekstin tunnelma saa siirtyä kritiikkiin. Minusta on IHANAA, että blogeissa se saa siirtyä ja siirtyy.
VastaaPoistaKiitos tästä arviosta, minäkin haluan lähteä valaiden matkaan. :)
Ahaa, en tiennytkään tuommoisesta säännöstä. On se ihan ymmärrettävä sääntö jos haluaa vaikuttaa viileän analyyttiseltä, mutta minullakaan ei siihen ole tarvetta.
VastaaPoistaPäinvastoin, on ihana heittäytyä tällaisiin tunnelmiin ja jäädä vähäksi aikaa kellumaan löytämäänsä uuteen maailmaan.