Irlantilainen tyttö

Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher
suomentanut Jonna Joskitt
Like, 2010, 267 s.

Evangeline on perinyt isältään hiustensa punaisen värin, kiharat ja varmuuden siitä, että äiti rakasti isää. Rakasti niin paljon, että lähti etsimään tätä suuresta vieraasta kaupungista, Birminghamista. Sinne isä huhupuheen mukaan oli lähtenyt jouduttuaan hankaluuksiin walesilaisessa pikkukylässä. Isää ei koskaan löydy, ja sitä äidin heikko sydän ei kestä.

Evangeline palaa siis yksin äidin kotikylään ollessaan 8-vuotias. Kohtaamiset kylän asukkaiden kanssa selvittävät vähän kerrassaan isän ja äidin tarinaa. Isovanhemmat rakastavat Evanglinea varauksetta ja useimmat kyläläisistä ovat myötätuntoisia. Kuitenkin on niitäkin, joiden viha pientä tyttöä kohtaan on käsittämättömän voimakasta. Uteliaisuutta hän herättää poikkeuksetta kaikissa.

Lasten sanotaan olevan vahvoja ja niin tässäkin tarinassa pieni Evie ottaa vastaan elämän kolhuja niitä kovin paljoa märehtimättä. Ehkäpä kun ei ole vielä kovin vankkaa käsitystä siitä, kuinka asioiden tulisi olla, tyytyy helpommin epäoikeudenmukaisempaankin kohtaloon. Tai voi olla niinkin, että jos surullisia asioita joutuu kohtaamaan liikaa, niitä ei kestä katsoa silmästä silmään vaan on pakko suojautua kovan kuoren alle.

"Minä en oikeastaan itke. Nykyään olen jo vähän pehmompi, mutta kuten persikkaan, joka kätkee sisäänsä koloisen kiven, ei minunkaan sisimpääni pystynyt piikki kun asuimme Birminghamissa. Lähinnä itkeminen kiehtoi minua. Kerran eräs vaalea tyttö  kolautti suunsa puiston kiipeilytelineeseen, niin että hampaita irtosi - muistan sen selvästi. Hän istui asfaltilla ja ulvoi ikenet veressä, ja muistan tunteneeni nuoresta iästäni huolimatta outoa, keskenkasvuista halveksuntaa. Kyllä minuakin joskus suretti, mutta en minä itkenyt - miksi se toinenkaan tyttö itkisi? Niinpä en auttanut häntä. Lähdin kotiin päivälliselle ja jätin tytön parkumaan."

Kirja on loppuun asti hiottu, mielenkiintoinen ja kaunis. Imagessa on takaliepeen tekstin mukaan sanottu Fletcherin edellisestä suomennetusta kirjasta Meriharakat seuraavasti: "Tarinan imu syntyy Fletcherin hienosta kielestä. Hänellä on kyky kirjoittaa äärimmäisen runollisesti ja samalla realistisesti. " Se pitää mielestäni paikkansa myös Irlantilaisen tytön kohdalla.