tiistai 6. heinäkuuta 2010

Yöjuna Lissaboniin

Yöjuna Lissaboniin / Pascal Mercier
Nachtzug nach Lissabon, suomentanut Raija Nylander
Helsinki : Tammi, 2010, 612 s.

Jo ensimmäiset sivut luettuani tiesin, että tästä kirjasta minä pidän. Sivuja on yli 600, mutta siinä ei tällä kertaa ollut yhtään liikaa. Kriittisyys kyllä kohosi lukemisen puolivälissä kun menin hehkuttamaan kirjan ansioita työkaverille, mutta senkin Yöjuna Lissaboniin kesti.

Tarinaa kertoo Mundus eli berniläinen latinanopettaja Raimund Gregorius. Gregorius tapaa sateisella Kirchenfeldin sillalla naisen, jonka aksentti lumoaa hänet. Naisen puheessa oli satumaisen pehmeä, etelämaalainen sointi, joka sai sen kuulostamaan loputtomiin venytetyltä kuiskaukselta, jonka pelkkä kuuntelu teki kuulijasta hänen liittolaisensa.

Myöhemmin naisen lähdettyä Gregorius palaa sillalle nähdäkseen hänet uudelleen, mutta ei onnistu. Ikävissään hän menee vanhaan espanjalaiseen kirjakauppaan. Paikkaan liittyy muistoja entisestä vaimosta, espanjakielisen kirjallisuuden tutkijasta Florencesta. Espanjan kieli ei miellytä Gregoriusta, koska se oli kuin latinaa, ja aivan erilaista kuin latina, mikä häiritsi häntä. Hän ei pitänyt siitä, että sanat, joissa latina oli niin tuntuvasti läsnä, tulivat nykyisistä, elävistä suista - kaduilla, marketissa, kahvilassa. Että niitä käytettiin tilattaessa Coca Colaa, tingittäessä ja kirottaessa.

Kaupassa Gregoriuksen käteen osuu vanha kirja, joka on kirjoitettu hänen sillalla tapaamansa naisen äidinkielellä, portugaliksi. Kirjan, Um ourives das palavras, Sanojen kultaseppä, on kirjoittanut Amadeu Inácio de Almeida Prado.Vanha kirjakauppias lukee otteita kirjasta ja Gregorius tuntee kuulevansa lauseita, joilla oli huumaava vaikutus häneen, sillä ne kuullostivat siltä kuin ne olisi kirjoitettu yksin häntä varten, eikä vain niin, vaan hänelle juuri täksi aamupäiväksi, joka oli muuttanut kaiken.

Seuraavasta kirjakaupasta Gregorius ostaa portugalinkielen oppikirjan. Hän linnoittautuu kotiinsa sen kanssa, kuuntelee levyltä kauniisti soljuvia lauseita eikä vastaa puhelimeen tai avaa ovea huolestuneiden oppilaiden yrittäessä tiedustella miksi hän ei ole tullut kouluun. Muutaman päivän päästä hän kykenee lukemaan Amadeun kirjaa.

Yöllä Gregorius alkaa Euroopan karttaa katsellen puntaroida mielessään, kuinka junalla pääsee Lissaboniin. Vielä samana yönä hän pakkaa, soittaa kreikkalaiselle silmälääkärilleen Konstantin Doxiadekselle johon häntä yhdistää huonosti nukkuvien ihmisten sanaton solidaarisuus ja kirjoittaa jäähyväiskirjeen koulun rehtorille. Aamulla kello puoli kahdeksan Gregorius astuu junaan ja jättää taakseen Bernin ja siellä putoilevat, suuret, hitaasti leijailevat lumihiutaleet.

Lissabonissa Gregorius yrittää selvittää, millaista oli ollut olla Amadeu Prado. Hän tapaa tämän sisaruksia ja ystäviä ja saa selville paljon yksityiskohtia lääkärin ja vastarinta-aktivistin elämästä. Elämäntarinan jäljittäminen on sinänsäkin jännittävää, mutta hienoja ovat myös paljastuviin tapahtumiin liittyvät filosofiset kirjoitukset Amadeun kirjasta.

Yksi kirjan mielenpainuvimmista kohdista alkaa sivulta 284, jossa Jorge selittää kuolemanpelkoaan;
Hän oli nähnyt unta, että istui näyttämöllä uuden Steinway-flyygelinsä edessä eikä osannut soittaa. Siitä ei ollut vielä kauan kun hän, kiihkorationalisti, oli tehnyt jotakin lumoavan hullua: hän oli ostanut rahalla, jonka hänen onnettomuudessa kuollut veljensä oli hänelle jättänyt, Steinway-flyygelin, vaikkei ollut vielä ikinä soittanut säveltäkään pianolla. Myyjä oli ihmetellyt, kun hän osoitti yhtä kiiltävistä flyygeleistä nostamatta edes kantta koskettimien päältä. Siitä lähtien flyygeli oli seisonut museaalisessa loistossaan hänen yksinäiseksi jääneessä asunnossan ja näyttänyt jättimäiseltä hautakiveltä. "Heräsin ja tiesin yhtäkkiä: flyygelin soiton oppiminen niin kuin soitin sen ansaitsee ei ollut enää minun elämässäni mahdollista". Hän istui aamutakissa minua vastapäätä ja näytti uppoavan tavallista syvemmälle tuoliinsa. Nolona hän hieroi jatkuvasti kylmiä käsiään. "Sinä ajattelet nyt varmaan: Sehän oli selvää jo alun perin. Ja jotenkin minä tietysti tiesin sen. Mutta kuule: kun heräsin, tiesin sen ensimmäistä kertaa oikeasti. Ja nyt minua pelottaa hirveästi."

Kirjasta välittyy upeasti huuma, jonka vieras kieli voi aikaansaada. Kieli on niin tärkeä osa identiteettiä, että sitä vaihtamalla voi tuntea melkein olevansa eri ihminen. Olen monesti miettinyt, kuinka erilailla mahtaisin ajatella asioista, jos äidinkieleni ei olisikaan suomi. Koulussa ranskantunnilla oli ihanan hupakkomaista sirkuttaa ranskaa, espanjaa opiskellessa laskin äänialaa pari astetta tummemmaksi ja tunsin itseni salaperäiseksi. Munduksen innostuessa portugalista teki mieleni rynnätä hänen laillaan kirjakauppaan ostamaan kielikurssia. Mutta ehkä tyydyn ostamaan Yöjunan Lissaboniin, sillä tiedän jo nyt, että tämän kirjan haluan lukea uudelleenkin. Kauppaan astellessani hyräilen vain hiljakseen português, português...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!