Takla Makan
WSOY, 2010, 148 s.
Päätin tosissani yrittää ymmärtää "mieskirjallisuutta", mutta voi taivas, tämä on vaikeaa! Edellisen kirjan kohdalla ei kelvannut kiltti täti, mutta ei tämä ilkeä setäkään nyt oikein miellytä.
Seppälän kieli on hienoa ja tällä kertaa erityisen riemastuttavia ovat maanmittarimiehen ammattislangista revityt metaforat. Rehellistäkin teksti varmasti on, mutta miksi, oi miksi ja onko pakko olla näin tosikkomainen, raaka ja katkera?
Ensimmäisessä tarinassa mies jää eläkkeelle ja saa tietää sairastavansa syöpää. Hän tuntee joutuneensa Takla Makanin autiomaahan, jossa suuhun ja sieraimiin tunkeutuu kuivaa pölyä, tomua hienompaa.
...
Kun tulin perille, tajusin että pitemmälle en tätä tietä enää pääsisi, mutta olin silti matkalla jotakin kohti. Ehkä en tullut aloittamaan mitään, vaan saattamaan päätökseen jotain, itseni.
Mies käy sädehoidoissa ja muistelee entisiä vaimojaan. Hän tapaa vastentahtoisesti vanhaa opiskelutoveriaan ja tuntee myöhemmin, toverin tehtyä itsemurhan, syyllisyyttä välinpitämättömästä suhtautumisestaan. Hän löytää tiensä kolkkoon baariin, jossa käy myös nuori, lilakyntinen tyttö. Tyttö haluaa tutustua mieheen, ja pian mies toteaa:
Hän oli kuin minulle tehty. Tunsin tarvitsevani häntä joka päivä.
Se oli sietämätön ajatus.
Kirjan toisessa tarinassa "Ristin tie" toinen mies muistelee entisiä vaimojaan ja tapaa saman nuoren tytön kaupan kassajonossa puristamassa jauhelihapakettia liloilla kynsillään. Tällä miehellä on kuitenkin missio, hän aikoo Jeesuksen tavoin kantaa ristiä pääsiäisenä. Tarinat ovat erillisiä, mutta täydentävät ovelasti toisiaan.
Seppälän teksti on täynnä viiltävän tarkkanäköisiä huomioita mitä erilaisimmista asioista, voisi sanoa jopa viisauksia, mutta tarinan banaalius pitää lukijan jalat ikävän tiukasti maassa. Kun olin päättänyt yrittää ymmärtää, niin pohdiskelin ihan vakavissani erilaisia selitysmalleja ratkaisuun, jossa tarinan kliimaksissa nuori tyttö puristelee kuolemansairaan vanhuksen ruttuisia palleja. Paras lopputulemani on kuitenkin säälittävä luovuttaminen; en ymmärrä vanhoja vihaisia miehiä. Ja toisaalta, miksi edes lopulta tarvitsisikaan?
Mieskirjallisuuden ymmärtäminen on ihan yhtä vaikeaa meillä miehilläkin. Onneksi Seppälän Suomen historia on sen verran helppoa luettavaa, että minäkin -mies- olen lukenut sen jo kolmeen kertaan.
VastaaPoistaHeh, joillain asiolla minut saa ärsyyntymään aika helposti...
VastaaPoistaKyllä mäkin silti aioin vielä mieskirjallisuuttakin yrittää ymmärtää, seuraavaksi ajattelin ottaa Sallan suosittelusta vaarin ja lukea jotain Arto Salmiselta. Saas nähdä, kuinka sitten kiukuttaa ;-)