Mehiläishoitajan kuolema
Mehiläishoitajan kuolema / Lars Gustafsson
En biodlares död; suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammi, 1979, 203 s.
Lars Lennart Westin on hoitanut mehiläisiä syrjäisellä kesämökillään siitä lähtien, kun työ kansakoululla, jossa hän opetti veistoa, loppui koulun lakkauttamiseen. Hän on 40-vuotias, mutta vaikuttaa vanhemmalta. Vaimo on lähtenyt vuosia sitten. Lars ei ole erakko, muttei toisaalta liiemmin jaksa etsiytyä muidenkaan seuraan.
Eräänä keväänä, kun lumet ovat juuri alkaneet sulaa, Lars sairastuu. Prostata, munuaiskivet vai syöpä? Mies käy tutkimuksissa, mutta kun vastauksen kätkevä kirjekuori kunnallissairaalasta saapuu, hän ei haluakaan tietää. Kirje joutuu avaamattomana uunin sytykkeeksi.
Kun tuskat alkavat, Lars ei vieläkään halua kohdata totuutta saati hoitaa itseään. Valkohehkuiset kivulloiset säteet leviävät nivusista jalkoihin ja selkään, lopulta niin voimakkaina, että ajattelukin tuntuu mahdottomalta. Sitten, yhtäkkiä, kipu lakkaa moneksi päiväksi, jopa viikoiksi. Hitaasti mies alkaa taas toivoa, sittenkin munuaiskivi joka nyt on poistunut?
Jostain syystä luettavaksi on viime aikoina osunut useampi sellainen kirja, jossa mies muistelee entistä vaimoaan. Mehiläishoitajan tarina on virkistävä poikkeus sikäli, että vaikka mies muistelee, hän ei ole katkera. Päin vastoin, koko tarina on täynnä surumielistä lämpöä.
Kirjan tunnelma on kiehtova. Sairas mies muistelee rauhallisena menneisyyttään ja tekee tyyniä huomioita nykyhetken pienistä tapahtumista ympäröivässä luonnossa ja syrjäisessä kyläyhteisössä. Hän ei ole mitenkään erityisen onnellinen, muttei tyytymätönkään. Ainoastaan sairaus saa hänet kapinomaan. Hän tietää, että peli on pelattu, muttei silti halua antaa periksi. Ei hän jaksa taistella syöpää vastaan, muttei myöskään halua alistua elämään sairaana.
Kirja on täynnä mielenkiintoisia pohdintoja. Onko minän käsite turha, mihin oikeastaan rakastumme kun luulemme rakastuvamme toiseen ihmiseen?
Arvelen, että Eeva-Liisa Mannerin käännöstyö on osasyynä romaanin ansiokkuuteen. Hänen suorasukainen kielensä antaa varmasti sopivaa särmikkyytä Mehiläistenhoitajan lempeään tarinaan.
En biodlares död; suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammi, 1979, 203 s.
Lars Lennart Westin on hoitanut mehiläisiä syrjäisellä kesämökillään siitä lähtien, kun työ kansakoululla, jossa hän opetti veistoa, loppui koulun lakkauttamiseen. Hän on 40-vuotias, mutta vaikuttaa vanhemmalta. Vaimo on lähtenyt vuosia sitten. Lars ei ole erakko, muttei toisaalta liiemmin jaksa etsiytyä muidenkaan seuraan.
Eräänä keväänä, kun lumet ovat juuri alkaneet sulaa, Lars sairastuu. Prostata, munuaiskivet vai syöpä? Mies käy tutkimuksissa, mutta kun vastauksen kätkevä kirjekuori kunnallissairaalasta saapuu, hän ei haluakaan tietää. Kirje joutuu avaamattomana uunin sytykkeeksi.
Kun tuskat alkavat, Lars ei vieläkään halua kohdata totuutta saati hoitaa itseään. Valkohehkuiset kivulloiset säteet leviävät nivusista jalkoihin ja selkään, lopulta niin voimakkaina, että ajattelukin tuntuu mahdottomalta. Sitten, yhtäkkiä, kipu lakkaa moneksi päiväksi, jopa viikoiksi. Hitaasti mies alkaa taas toivoa, sittenkin munuaiskivi joka nyt on poistunut?
Jostain syystä luettavaksi on viime aikoina osunut useampi sellainen kirja, jossa mies muistelee entistä vaimoaan. Mehiläishoitajan tarina on virkistävä poikkeus sikäli, että vaikka mies muistelee, hän ei ole katkera. Päin vastoin, koko tarina on täynnä surumielistä lämpöä.
Kirjan tunnelma on kiehtova. Sairas mies muistelee rauhallisena menneisyyttään ja tekee tyyniä huomioita nykyhetken pienistä tapahtumista ympäröivässä luonnossa ja syrjäisessä kyläyhteisössä. Hän ei ole mitenkään erityisen onnellinen, muttei tyytymätönkään. Ainoastaan sairaus saa hänet kapinomaan. Hän tietää, että peli on pelattu, muttei silti halua antaa periksi. Ei hän jaksa taistella syöpää vastaan, muttei myöskään halua alistua elämään sairaana.
Kirja on täynnä mielenkiintoisia pohdintoja. Onko minän käsite turha, mihin oikeastaan rakastumme kun luulemme rakastuvamme toiseen ihmiseen?
Arvelen, että Eeva-Liisa Mannerin käännöstyö on osasyynä romaanin ansiokkuuteen. Hänen suorasukainen kielensä antaa varmasti sopivaa särmikkyytä Mehiläistenhoitajan lempeään tarinaan.
Kommentit
Lähetä kommentti