sunnuntai 29. elokuuta 2010

Lempeä kuolema

Lempeä kuolema / Simone de Beauvoir
Une Mort tres douce, suom. Outi Kasurinen-Badji
Arena Kirjayhtymä, 1966, 96 s.

Lempeä kuolema on Simone de Beauvoirin tarkka ja säälimätön kuvaus oman äitinsä sairastumisesta ja kuolemasta. Kirjan sisältöön vertautuessaan nimi on sarkastinen. Se on napattu lääkärien ja sairaanhoitajien puheesta, mikä antaa aiheen pelätä. Kuinka kauheaa kuoleminen voikaan olla, jos tämä on lempeää?

Ei ole luonnollista kuolemaa, ei mikään, mikä ihmistä kohtaa, ole luonnollista, koska hänen läsnäolostaan on maailma riippuvainen. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia; jokaiselle ihmiselle kuolema on tapaturma ja - huolimatta siitä, että sen tuntee ja hyväksyy - kohtuuton väkivallanteko.

Simonen äiti Françoise kaatuu asunnossaan ja satuttaa jalkansa. Hän ei pääse heti puhelimeen vaan viruu tunteja lattialla ennenkuin ystävät poliisin avustuksella murtavat oven ja auttavat vanhan rouvan sairaalaan. Siellä hänellä todetaan reisiluun murtuma ja hän jää odottamaan lisätutkimuksia.

Ystävät soittavat Simonen ja tämän sisaren Poupetten paikalle. Äidin tilassa havaitaan muutakin huolestuttavaa, sitkeä hermovika vääristää kasvoja ja sekoittaa ajatuksia. Paljastuu myös, että äidillä on voimakkaita vatsakipuja. Vähitellen tyttärille selviää kauhea totuus; kyseessä on aggressiivinen vatsasyöpä. Armeliaasti tätä ei kuitenkaan kerrota elämänhaluiselle äidille, vaan hänen annetaan elää viimeiset viikkonsa toiveikkaana.

Tyttären lähes kliininen selostus äidin ruumiin rappeutumisesta ja kivuista kätkee taakseen valtavan määrän padottuja tunteita. Niiden paine on niin uhkaava, että tuskaa on pakko yrittää turruttaa jollakin tavoin. Niin ristiriitaista kuin se onkin, yksi keino tuntuu olevan järkyttävien, parantumattomien leikkausarpien ja makuuhaavojen tarkka havainnoiminen ja ylöskirjaaminen.

Lähes tunnustuksenomaisia ovat myös tyttären muistot äidistä ja analyysit tämän luonteesta ja käyttäymisestä. Joitakin hyviäkin ominaisuuksia äidistä löytyy, mutta myötätuntoa hän saa osakseen kovin vähän. Beauvoirin äiti kuoli vuonna 1964 ja kirja on julkaistu melko pian sen jälkeen. 1960-luvulla taisi olla vallalla käsitys, että kasvaakseen aikuiseksi ja päästäkseen irti vanhemmistaan, lapsen tulee kuvainnollisesti "tappaa" heidät ja uskaltaa kyseenalaistaa kaikki heidän ratkaisunsa. Onneksi nykyään taidetaan jo ymmärtää, ettei näin suuri tragiikka aina ole välttämätöntä. Anteeksi antaminen, tai ainakin myötätunto, kantaa monissa tapauksissa pidemmälle, molempia osapuolia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!