Saari

Saari / Kjell Askildsen
Omgivelser, suomentanut Tarja Teva
Like, 2009, 125 s.

Olisi pitänyt ymmärtää varoitus, lievetekstissähän sanottiin ihan selvästi, että "pinnan alla väreilevät halut tuovat mieleen Ingmar Bergmanin elokuvien maailman". Kirjan ulkomuoto taisi hämätä minut, juuri tällaisia ohuita, hieman muita pienikokoisempia kirjoja kun on pakko päästä aina vähän hypistelemään.

Saaressa asuvat majakanvartija Mardon, hänen vaimonsa Maria ja tyttärensä Marion. Kesällä sinne saapuu vieraaksi myös kirjailija Albert Kraft. Pahaa aavistamaton kirjailijaparka on niin lumoava, että sekä äiti että tytär joutuvat hallitsemattoman seksuaalisen kiihkon valtaan, eivätkä kykene enää muuhun kuin haaveilemaan kirjailijalle antautumisesta.

No joo. Kirjaa lukiessa inhosin sitä melkein alusta lähtien. Ajattelin, että äidin ja tyttären himo samaan mieheen on harvinaisen ällö aihe. Mutta kuinkas ollakaan, seuraava aloittamani kirja kertoikin täsmälleen samasta aiheesta, vaan ei ällötä yhtään! Tajusin, että aiheessa ei ole mitään vikaa, vaan siinä millä tavoin siitä kerrotaan. Se, mikä Askildsenin tarinassa on likaista ja inhottavaa, on seuraavassa tarinassa romanttista ja mielenkiintoisen oikullista.

Tämä tietysti antaa otollisen tilaisuuden miettiä, mikä Askildsenin tavassa käsitellä aihetta tekee siitä niin luontaantyöntävän. Onko se miesnäkökulma naisen seksuaalisuuteen, onko se pelkoa, onko se raivoa siitä että hallintakeinoja ei ole?

Lauserakenteen tasolla Askildsenin Saari on mielenkiintoinen. Hän vaihtaa usein näkökulmaa täysin totuttujen tapojen vastaisesti keskellä jonkin yksityiskohdan kuvausta. Vaihdokset ovat tarkasti harkittuja niin, että itse vaihdoksesta tulee tärkeä osa kappaleen merkitystä. Tyyli on yllätyksellisyytensä vuoksi melko raskaslukuista ja usein tulee tunne, että olisi pakko palata tekstissä taaksepäin, kertaamaan edellistä.

Ja niin, se seuraava tarina on Lisa Careyn Mereneitojen laulu.