Rouva Agathen rakkaus
The good mayor ; suomentanut Maria Erämaja
Gummerus, 2010, 518 s.
Dotin kaupunki sijaitsee hauskan epämääräisesti jossain Itämeren rannikolla, sen asukkaat olisivat tietyissä tapauksissa voineet kutsua itseään jopa suomalaisiksi.
Kaupungin raatihuoneella työskentelee pormestari Tibo Krovic, lisänimeltään hyvä. Sihteerinään hänellä on rouva Stobak. Agathe, jonka pyöreät vaaleanpunaiset varpaat, kermakakkupovi ja muutama muukin moneen kertaan kirjassa kuvattu fyysinen ominaisuus vievät vähitellen Tibo Krovicin mielenrauhan.
"Katso hänen muotoaan, kurvejaan ja ääriviivaansa. Katso hänen jalkaansa, joka lepää höyhenenkevyenä tuolla kivilaatalla, varpaat pilkistävät sandaalien kärjestä. Näkyy kantapään pyöreä kaari, nipaisu nilkkaa, pohkeen pyöreys, polven takaosan muka ja yöspäin aina pilkulliseen silkkimekkoon saakka, joka lupailee reittä, pitkän sukan suuta ja sukkanauhan tiukkaa solkea. Katso hänen kurvikkaita muotojaan, jotka viuhuvat leuasta alaspäin, kurkun ympäri ja yli rintojen, jotka päihittäisivät hindutemppelin veistokset. Katso hänen uumansa silkkaa matemaattista mah-dot-to-muut-ta, hänen vatsansa täyteläisyyttä ja takapuolta, joka levenee, asettautuu ja kelpuuttaa suihkulähteen marmorireunan. Katso häntä, kun hän liikkuu, hänen sulouttaan ja iloaan, kun hän ravistelee ruudullisen liinan polviensa päälle, istuva Salome."
Tibo on niin suuressa määrin herrasmies, että rakkaus Agatheen saa ilmaisunsa kirjalahjoina, lounaskutsuina ja vain vaivihkaisina hipaisuina kädenselkään tai hiuksiin. Hänellä ei ole aavistustakaan, että Agathen miehen, Stobakin, henkinen ja fyysinen kylmyys on jo vuosia ollut tehdä Agathen hulluksi kaipuusta. Yhteiset lounasunelmat Dalmatian rannikolla sijaitsevasta huvilasta miellyttävät Agathea kovasti, mutta yht'äkkiä, eräänä kauniina iltapäivänä, ne eivät enää riitä. Agathen kaipuu vaatii saada täyttymyksensä heti! Sitä hän ei kuitenkaan voi kertoa Tibolle suoraan, ja kun tämä ei kainoja vihjailuja "raikkaasta sävystä" ymmärrä, katastrofi on valmis.
Agathe ryntää kyynelehtien, täysin poissa tolaltaan lumituiskuiselle kadulle. Siellä hän törmää ensimmäisenä Hektoriin, miehensä serkkuun ja ryyppykaveriin. Hektor vie sekavan Agathen asunnolleen ja samantien suoraan sänkyynsä.
Agathe todistelee itselleen kolme pitkää vuotta löytäneensä viimein tosimiehen, vaikka todellisuudessa Hektor melko pian paljastuu edeltäjäänsäkin kylmemmäksi, toiseksi Stobakiksi. Tämän ajan Tibo kamppailee kaipuun ja kostonhimon välimaastossa, tuijottelee synkkänä raivoavaa Itämerta ja suunnittelee Cesare-noidan kanssa kirousta, joka saisi Agathenkin kärsimään.
Agathen elämän todellisuus paljastuu Tibolle järkyttävällä tavalla eräänä aamuna. Agathe on myöhässä työpaikaltaan ja kun hän vihdoin saapuu, hänen kasvonsa ovat ruhjeilla. Sekavassa tilassa hän selittää Tibolle yltympäri vartaloaan olevien eri-ikäisten mustelmien olevan todiste siitä, että hän on muuttumassa koiraksi, dalmantialaiseksi.
Hetken kuluttua paikalle saapuvat santarmit. Hektor on löytynyt hukkuneena kanaalista ja Agathea etsitään. Tibo valehtelee ettei tiedä tämän olinpaikkaa, vaikka nainen makaa koirana hänen työpöytänsä alla.
Tibo ei näe muuta keinoa pelastaa rakastettunsa kuin paeta tämän kanssa. Kiero ja lihava lakimies Guillaume Yemko järjestää heille uudet henkilöllisyydet ja pakoreitin meren yli uuteen asuinpaikkaan Virgulessa. Öinen souturetki uhkaa päättyä surullisesti hiekkasärkälle keskelle merta, mutta rakastavaiset saavat kuin unessa apua Cesare-noidan ystäviltä. Yllättäen oudot tapahtumat selvittävät Agathen pään ja hän päättää muuttua takaisin naiseksi heti aamun koitteessa. Tarina päättyy kuvaukseen, jossa mies "asuu onnellisena vaimonsa kanssa suuressa valkoisessa talossa Dalmatian rannikolla, missä he viettävät päivänsä juoden viiniä ja syöden oliiveja ja puhuen Homeroksesta kauniille lapsilleen."
The Sun on takaleivetekstissä kohottanut kirjan vuosisadan toistaiseksi hienoimmaksi ja koskettavimmaksi romaaniksi. No ei nyt sentään, mutta tarina on kiehtova ja sen käänteet sopivan yllätyksellisiä. Aihepiirikin on kielen kepeästä tasosta huolimatta mielenkiintoinen ja jopa syvällinen, ketäpä eivät ihmisen estot ja kainostelut kiinnostaisi.
Kirjan kiltti aistillisuus tuntui varsinkin aluksi todella herkulliselta. Miehisellä katseella inventoidut marenkiherkut kauniisti kypsän rouva Agathen vartalossa oli kuvattu niin tehokkaasti, että harvoin tapaa. Jossain vaiheessa söpöilyyn sitten vähän kyllästyikin ; se alkoi tuntua vanhanaikaiselta, teennäiseltä pumpulipornolta.
Alkoi myös pelottaa kirjailijan puolesta. Esileikin oltua näin intensiivistä, millaisen ilotulituksen hän joutuukaan järjestämään siinä vaiheessa kun lemmenpari pääsee asiaan? Tähän kuoppaan Nicoll ei kyllä kompastu lainkaan, vaan fiksusti kehittää uuden juoniaiheen Agathen koiraksi muuttumisesta fyysisen hehkutuksen hiipuessa.
Kommentit
Lähetä kommentti