Minne tytöt kadonneet

Minne tytöt kadonneet / Leena Lehtolainen
Tammi, 2010, 342 s.

Jo yhdestoista Maria Kallio -dekkari. Olen lukenut sarjasta aiemmin kaksi tai kolme, kaikki ovat olleet erittäin hyviä. Leena Lehtolaisen tarinoissa ei ole kerta kaikkiaan mitään moittimista, mutta jostain syystä ne eivät silti sytytä intohimoa lukemiseen. On kuitenkin ajatusta ja asennetta, ihan priimalaatuista ajanvietettä siis.

Tällä kertaa Espoon poliisi saa melkein samanaikaisesti kolme katoamisilmoitusta, kaikki kadonneet ovat nuoria maahanmuuttajatyttöjä. Kun tapauksia aletaan tutkia, vaikuttaa hetken siltä, että ne eivät liity mitenkään toisiinsa.

Yksi tytöistä, Noor, löytyy lumihangesta omaan huiviinsa kuristettuna. Tytön poikaystävää, Tuomas Soiviota kuulustellaan ensimmäisenä, mutta pian paljastuu, että syyllinen onkin Rahim, Noorin serkku ja vanhempien valitsema sulhanen. Noorin miespuoliset sukulaiset pitävät silti syyllisenä Tuomasta, joka on heidän mukaansa kiusannut tyttöä ja viekoitellut tätä käätymään uskontoaan vastaan.

Suomalaispoliisit ovat vakuuttuneita Tuomaksen aidosta kiintymyksestä Nooriin ja pitävät muslimimiesten väitteitä osoituksena uskonnon ahdasmielisyydestä. Kun aikaa kuluu, Tuomaksen omatunto alkaa kuitenkin kolkuttaa ja hän haluaa tunnustaa Marialle olevansa osasyyllinen tyttöystävänsä kuolemaan. Ajan myötä kauniiksi rakkaustarinaksi kääntyneen suhteen alku ei nimittäin ollutkaan pelkkä onnellinen sattuma, vaan osa katalaa suunnitelmaa.

Tuomas kertoo osallistuneensa kokouksiin, joissa pohdittiin kuinka vanhoillisten muslimimiesten naisia alistavaan käytökseen saataisiin kohdistettua mittavaa negatiivista huomiota. Yhdeksi keinoksi keksittiin muslimityttöjen vietteleminen tarkoituksena provosoida sulhaset, isät ja veljet menettämään malttinsa ja ylittämään laillisuuden rajat.

Toinen kadonneista tytöistä paljastuu äitinsä kotoaan hätistämäksi. Tyttöjen turvapaikkanaan pitämän kerhon vetäjä, Heini, kuuluu myös muslimimiesten mustamaalaamista suunnittelevien joukkoon, ja hän on kertonut Ayanin äidille, että tyttärellä on lesbosuhde suomalaistytön kanssa. Äiti, peläten tämän suuren häpeän kantautuvan isän korviin, myy arvokkaat korunsa ja patistaa tyttären pakoon. 

Kolmannen tytön katoaminen tuo Marian elämään takaisin työtoverin Afganistanin projektista, jossa Maria on ollut kouluttamassa naispoliiseja paikalliseen työelämään. Lauri Vala on Marian entinen, turhan läheisesti alaistaan kohtaan käyttäynyt esimies joka on palannut kotimaahan jahdatakseen tänne livahtanutta huumeparonia, Omar Jussufia. Omar on pikkuserkku Azizalle, yhdelle kadonneista. Huumekuvioiden selvittelyä ei  helpota se, että Maria epäilee alusta asti Valan saaneen hermoromahduksen ja olevan kotimaassa komennuksen sijasta sairaslomalla. Näin onkin, mutta tämä varmistuu vasta kun Maria on pelastanut Valan hengen tämän huijattua hänet mukaan väijytykseen oletetulle huumeiden luovuttumispaikalle.

Juonet kulkevat siis mukavan monimutkaisia polkuja, pahiksetkin ovat ihmisiä eivätkä hyviksetkään osoittaudu täysin viattomiksi pulmusiksi. Poliisin työ on kuvattu raskaaksi ja melko vaaralliseksikin, päivät ovat pitkiä ja myös perhe vaatii osansa Marian ajasta. Silti tarinassa säilyy koko ajan uskottavuus ja jonkinlaista ihanaa turvallisuudentunnetta luo tieto siitä, että tuo nuori naispoliisi pärjää! Maria säilyttää hermonsa ja todellisuudentajunsa vaikka paineet jatkuvasti ylittävät keskivertoäidin murheet.