maanantai 20. heinäkuuta 2015

Näin minusta tuli tyttö / Caitlin Moran

Moran, Caitlin: Näin minusta tuli tyttö
How to build a girl, suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms, 2015, 360 s.

Tuijata -blogissa haastetaan naistenviikon kunniaksi lukemaan kirjoja naisaiheisesti. Valitsin kirjakseni Caitlin Moranin romaanin Näin minusta tuli tyttö. Sitä on luettu blogeissa paljon jo aikaisemminkin, ja tänään ilmestyy samanaikaisesti vielä muutama uusi bloggaus joihin pääsee kätevästi tuon yllämainitun blogin kautta.

Romaanissa tyttöä itsestään kasaa Johanna Morrigan, 90-luvun alussa 14-vuotias pyöreäposkinen runotyttö Wolverhamptonista. Johanna voittaa paikallistv:n kirjoituskilpailun ja pääsee esiintymään iltapäiväohjelmaan. Tilaisuus päästä esille tuntuu mahtavalta ja Johanna innostuu vähän liikaa. Tuloksena on fiasko jonka jälkeen tyttö tuskin kehtaa näyttää naamaansa kotitienoilla. Aikansa kärvisteltyään hän päättää muuttaa kaiken. Johanna on mennyttä, alkaa Dolly Wilden aika.

Dolly Wilde pukeutuu mustiin, polttaa tupakkaa ketjussa ja naukkailee rehvakkaasti mielijuomaansa, kirkkaanvihreää Mad Dog 20/20:ä.
"Olen nyt musta. Olen mustissa tositoimia varten. - kuin häijy maantierosvo. Bootsit, sukkikset, shortsit, pusero: kaikki mustaa ja päälle vielä tarjoilijan hännystakki, joka on vähän liian tiukka tissien päältä, mutta viis siitä. Dick Turpin on mennyttä, minä olen Chic Turpin. Olen Madame Ant. Aioin pysäyttää Lontooseen suuntaavia postivaunuja ja varastaa uuden elämän niiltä, jotka sattuvat olemaan kyydissä."
 Mutta ulkonäkö ei vielä riitä, tarvitaan muutakin.
"Minulta on tässä vaiheessa mennyt kaksi vuotta siihen, että olen hellittämättä koostanut "musiikkitoimittaja Dolly Wildea" ihan alkutekijöistä. Olen lainannut keskuskirjastosta yhteensä 148 albumia, kuunnellut käytännössä jok'ikisen John Peelin radio-ohjelman, ja olen nyt vuosien 1988-92 indiemusiikin asiantuntija. Olen viettänyt huoneessani paljon aikaa ajatellen: osaan kertoa, miltä 90-luvun musiikki kuulostaa kuusitoistavuotiaan tytön korvissa. Sitä on kolmea eri lajia."
Näillä eväillä Dolly lähtee valloittamaan Lontoota. Hän kävelee suoraan maan suurimman musiikkilehden D&ME:n toimitukseen, keskelle itsevarmaa mieslaumaa, tuntien itsensä flamingoksi kameliaitauksessa.
"Yhden hirvittävän hetken tiedän täysin satavarmasti, että minä - teini-ikäinen, silinteripäinen kunnan vuokratalojen kasvatti - en tule selviämään tilanteesta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin näille pitkänhuiskeille rokkarimiehille. Ja silloin tapahtuu jotakin, joka on mielestäni edelleenkin elämäni suurin neronleimaus: minä teeskentelen olevani joku, joka tietää. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Ikinä. Teeskentelen olevani juuri tähän outoon tilanteeseen sopiva ihminen. Fake it 'til you make it."
Ja Dolly onnistuu! Hän tekee ensin levyarvosteluja ja myöhemmin haastatteluja, ja vähitellen hänestä kehittyy maan pelätyin rockkriitikko. Meno on hurjaa, täynnä keikkoja ja juhlintaa, elämännälkä vie tyttöä kokeilemaan kaikkea mahdollista. Dolly etsii itseään mutta kun ei löydä, koettaa paremman puutteessa sulautua joukkoon apinoimalla muita. Tilanne käy kuitenkin kestämättömäksi ja seuraa taas uusi kriisi, uusi kuolema.
"Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä - ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita? Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä - pitää rakentaa, purkaa ja taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella tai tuhoutuu sodassa. Uusia versioita pitää kehittää loputtomasti ja pelottomasti - koko ajan pitää pistää kaikki peliin, ja vaikka häviää kaiken, pitää aina ottaa uusi riski, uudestaan ja uudestaan. Uusi versio, uusi versio, uusi versio."
Caitlin Moran kirjoittaa vauhdikkaasti, teksti on roisia ja rohkeaa, kerronta ei paljon salaile. Moran kasaa päähenkilölleen komean kokoelman toisen luokan kansalaisuuksia; Dolly on tyttö, alaikäinen koulunsa keskeyttäjä, hän on pullea, kotoisin köyhästä työläisperheestä. Kaiken lisäksi hän haluaa mukaan rockbisnekseen, maskuliinisuuden viimeiseen linnakkeeseen, jossa vielä muutama vuosikymmen sitten ei tytöille ollut tarjolla juurikaan muuta kuin tanssitytön tai bändärin rooleja. Odotukset hämäävät Dollyakin aluksi, mutta tarinan juoni onkin juuri siinä, kuinka Dolly alkaa päästä kärryille siitä, mitä hän itse haluaa ja odottaa elämältä.

Luin tarinaa uteliaana, vaikka välillä arvelinkin, että olisin tullut toimeen pienemmälläkin määrällä intiimejä yksityiskohtia. Toisaalta ymmärrän tunnustusvimman. Kun Moran listaa romaaniin kaikki noloimmatkin juttunsa, hän samalla julistaa, ettei häpeä mitään, ja siinä sivussa ihanasti vapauttaa lukijansakin häpeästä.

Keskeistä kehityskertomuksessa on nuoren tytön epätoivoisen voimakas tarve miellyttää muita. Olisin mielelläni lukenut aiheesta hieman pidemmällekin menevää analyysia, mutta sitä ei valitettavasti ollut tarjolla. Mahtaisiko jo aiemmin suomennettu Naisena olemisen taito vastata tähän tarpeeseen paremmin?

4 kommenttia:

  1. Aika samoilla linjoilla lukumoodimme on kulkenut. Ihan kivaa revittelyä, mutta... Onko tämä tätiyttä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm joo, on tää varmaan ainakin jo aika lähellä. Täysverisen tädin kun ei tarvi todistella mitään, ei edes avarakatseisuutta.

      Caitlinkin on aika lähellä, mutta Johanna ja Dollylla siihen on vielä pikkasen matkaa :D

      Poista
  2. Luen Moranin romaania juuri parhaillaan, kirjaston laina-aika päättyy huomenna... Vaikka kirjassa on tyttö/naisnäkökulmaa, tuntuu että vähintäänkin yhtä vahvasti on esillä englantilainen luokkayhteiskunta.

    Mieleen tuli kaksi poika/miesnäkökulmasta kirjoitettua teosta, jotka olivat hyvinkin samantyylisiä sisällöltään: Ben Brooksin romaani Grow up sekä Brian Conaghanin romaani When Mr Dog bites.

    Nolojen juttujen avomielisestä kuvailusta puolestaan tulee mieleen Jenny Lawsonin elämänkerrallinen teos Let's pretend this never happened. Tosin Moran romaanin saatesanoissa korostetaan moneen kertaan että romaani on puhtaasti sepitteellinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, olet oikeassa, Johannan puhe taitaa olla naisversio oikein tyypillisestä brittiläisestä työväenluokan puheesta, kaikkine provosoivine paljastuksineen.

      Kiitos noista vinkeistä, vaikuttavat kiinnostavilta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!