Ihmisruumis / Paolo Giordano

Giordano, Paolo: Ihmisruumis
Il corpo umano, suom. Helinä Kangas
WSOY, 2014, 335 s.

"Monista asioista Egitto on onnistunut pääsemään eroon, mutta listasta puuttuu juuri se, mikä muistuttaa häntä kaikkein selvimmin laakson tapahtumista: vielä kolmentoista kuukautta komennuksen päättymisestä Egitto on upseerin univormussa. Kaksi kirjailtua tähteä loistaa hänen rinnassaan tistmalleen sydämen korkeudella. Hän on usein leikitellyt ajatuksella siviiliin vetäytymisestä, mutta asepuku on liimautunut hänen vartaloonsa sentti sentiltä, hiki on haalistanut kankaan ja värjännyt sen alla olevan ruumiin. Egitto on varma, että jos hän nyt riisuutuisi, myös iho lähtisi vaatteiden mukana, ja hän, jota jo pelkkä alastomuus nolottaa, tuntisi itsensä sietämättömän paljaaksi, Ja mitä hyötyä siitä olisi? Sotilas ei koskaan lakkaa olemasta sotilas. Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana luutnantti Egitto on alistunut pitämään univormua välttämättömyytenä, kohtalon määräämänä kroonisena, näkyvänä mutta ei kivuliaana sairautena. Hänen elämänsä suurimmasta ristiriidasta on lopulta tullut sen ainoa jatkuvuutta edustava elementti."

Sota ei kuulu kiivaimpiin mielenkiinnon kohteisiini, mutta kun tarinaa kertoo Alkulukujen yksinäisyydestä tuttu Paolo Giordano ja teoksen luvataan olevan moderni sotaromaani Afganistanista, alkaa minuakin kiinnostaa.

Giordano on sijoittanut romaaninsa italialaisten valvomaan tukikohtaan Gulistanin laaksossa. Nato-operaatioita ja varsinkaan niiden taustalla olevia poliittisia agendoja ei juurikaan kommentoida, Giordano keskittyy yksilöihin. Huomion kohteena ovat komennuksella olevat nuorukaiset erilaisine taustoineen, kukin omine ajatuksineen ja pelkoineen. Erityisesti miesten keskinäisiä suhteita ja ryhmän dynamiikkaa kuvataan säälimättömän tarkkanäköisesti. Giordano on luonut kompaniaansa liudan tyyppejä, joiden ominaisuuksia ja yhteentörmäyksiä hän analysoi veitsenterävällä huomiokyvyllä. Mukana on kiusattuja ja kiusaajia, fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Toiset alistuvat, toiset pyrkivät valta-asemiin röyhkeydellä, voimalla tai millä tahansa käytettävissä olevalla keinolla.

Suurimman osan ajasta miehet viettävät tukikohdassa tylsistyen ja peläten jotain tapahtuvaksi. Moni miehistä on lähtenyt mukaan rauhanturvaoperaatioon päästäkseen pakoon ongelmia kotona, mutta pitkästyttävä odottaminen keskellä aavikkoa usuttaakin heidät vain entistäkin turhauttavampaan vanhojen vaikeuksien vatvomiseen.

Pidän Giordanon kirjoitustyylistä, sen ankaruudesta ja jonkinlaista inhimillistä itseinhoa lähentelevästä säälimättömyydestä. Alkulukujen yksinäisyyden nuoret ja herkät henkilöt olivat melkein liiankin riipaisevia, mutta sotilaiden purkamisen alkutekijöihinsä hyväksyn helpommin. Ihmisluonteen tarkan preparoinnin lisäksi minuun teki vaikutuksen myös teoksen miljöökuvaus. Hiekan pöllyäminen aavikolla ja auringon nousu vuorten takaa on kirjoitettu siten, että Giordanon on täytynyt kokea ne itse reportaasimatkoillaan Afganistanissa.

"Nostaessaan päänsä hän kohtaa päivän ensimmäisen valonsäteen, se paistaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hailakka, ohut säde, joka ei lämmitä. Aurinko on niin kiinni vuoressa, että hän on näkevinään kuinka se liikkuu. Tulipallo kohoaa valtavana, ja tuntuu kuin se voisi pian pudota alas ja sytyttää kaiken palamaan. Ympäröivällä taivaalla näkyy oransseja, keltaisia ja ruusunpunaisia viiruja, jotka kauempana sulautuvat himmeään siniseen. Torsu ei ole koskaan ennen nähnyt niin kuulasta ja majesteettista auringonnousua, ei edes Coaquddusin rannalla, missä hän usein valvoi ystäviensä kanssa aamuun asti."

Lisää kirjasta voi lukea mm. blogeista Mummo matkalla ja Reader, why did I marry him?