Lumikin sydän / Silene Lehto

Lukiessani Lumikin sydäntä ensimmäistä kertaa runot tuntuivat jäävän vieraiksi ja kokoelma vaikutti jotenkin hajanaiselta. Mutta kun pääsin loppuun, teoksen tunnelma keittyikin kokoon tummaksi ja tahmeaksi herkuksi, ihanan happoiseksi kuin kirsikkahillo. Hillittömästi omasta tilastaan taistelevat kuningattaret ja sydämen suonituksen tuntevat anatomit olivat siis tehneet voimakkaan vaikutuksen, mutta silti unohdin kirjan odottelemaan uutta lukemista aika pitkäksi aikaa.

Tänään poimin runot uudelleen esiin. Lueskelin kokoelmaa puutarhakeinussa loikoillen. Aurinko paistoi matalalta ja kultasi kirjan sivuja samanaikaisesti kun keskitaivaan yli kulki pilvi ripsutellen pisaroita keinun kattoon. Jossain päin olisi varmaan näkynyt sateenkaarikin, mutta minä en malttanut nousta katsomaan.

Runojen akseli on laaja. Se ulottuu Grimmin saduista lääketieteeseen ja koukkii voimakkaalla kierteellä aineksia myös historiasta. Juuri kun uppoat myyttisiin kuviin ja vakuutut alitajunnan elintärkeydestä, runoilija tipauttaakin sinut leikkaussaliin, järkyttymään lihasten ja verisuonten kylmästä fysiologiasta. Välillä tuli tunne kuin olisi pakko valita, uskoako sydänkirurgia vai satujen kuningatarta, leikkaussalihoitajaa vai sammakkoprinssiä. Vai ovatko he kaikki sittenkin täsmälleen yhtä uskomattomia, tai yhtä eksyksissä?

...Anna A. seisoo Talvipalatsissa
valkoisessa leningissä ja
kultainen käkikello kukkuu.
Mikä yksinäisyys! Kuin ei
tunnistaisi tähtikuviota, seisoisi
vain muiden keskellä ja olisi
tähyilevinään oikeaan suuntaan.

Runot sukeltelevat sujuvasti intertekstuaalisuuden ristiaallokossa. Useimmat henkilöistä, kuten esim. herra Blake, Percy ja Derzu tunnistuvat kuin itsestään, mutta googletteluakin tarvittiin, ennen kuin minulle selvisi esim. Magda Goebbelsin anteeksiantamattoman karmea rikos tai se, miksi runon nimi on Bedlam.

Mielenkiintoinen poikkeus kaikkien rajujen ja upeiden henkilöiden joukossa on vaimo. Hän ilmestyy kuvaan muutaman kerran, kulkee viattomasti hyräillen eikä huomaa kuolemaa tai poskilleen putoavia veripisaroita. Hänen läsnäolossaan on aina jotain yhtäaikaisesti hämmentävää ja lohdullista.

...älkää pianosta piitatko, vaimoni soittaa
niin että alkoholin pinta värähtelee näytepurkeissa
...mutta hänen poskiensa hehku on kolibrin punaisen
vatsan välähdys viidakossa, hänen suunsa
haavoittunut punarinta (voisin leikata hänen huulensa
irti, eivätkä ne kuivuisi koskaan, eivät koskaan),
vain hän saa unohtamaan miten kasvannaiset
rehahtavat kuin pensaat, tulehdus leviää,
elimistö nousee kapinaan ja pian olet
kukistettu kapteeni, jonka on pakko hukkua...

Olen pahoillani runojen silpomisesta, mutta kuten arvaatte, koetan vain noudattaa tekijänoikeussäännöksiä. Toivon silti että näistä siipaleistakin välittyy jotain teoksen hienosta kokonaisuudesta.

Lehto, Silene: Lumikin sydän : runoja
WSOY, 2014, 88 s.