Kirjoittamisen taide & taito

Kirjoittamisen taide ja taito / toim. Emilia Karjula
Atena, 2014, 272 s.

Turussa on voinut opiskella luovaa kirjoittamista yliopiston oppiaineena jo viitisentoista vuotta. Mahdollisuudesta ensi kerran kuullessani olin hiukan hämmästynyt, tuntui kai jotenkin oudolta ajatella että kirjoittamista saati luovuutta voitaisiin opettaa. Vaativaa se saattaa ollakin, mutta kuitenkin täysin mahdollista, siitä on todisteena jo monta hienoa romaania ja runokokoelmaa. Yliopistolla esikoisteoksiaan ovat julkaisukuntoon hioneet mm. Riku Korhonen, Helmi Kekkonen ja Tiina Lehikoinen.

Kirjoittamisen taide & taito on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäin oma julkaisu. Se on artikkelikokoelma, jossa laitoksella opettaneet ja opiskelleet jakavat eteenpäin oppiaineeseen kertynyttä tietoa. Ote on paikoin käytännöllisen opasmainen, paikoin teoreettinen, mutta kauttaaltaan todella mielenkiintoinen ja innostava.

Sisältö on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Avauksia teoksen toimittaja Emilia Karjula ja Liisa Steinby johdattelevat lukijan aiheeseen esittelemällä artikkelien kirjoittajat ja kertomalla oppiaineen historiasta ja kirjallisuuden opiskelusta ja opettamisesta yleensä.

Toinen osa, Karttoja, alkaa Jenni Linturin puheenvuorolla aineiston keräämisestä. Elävän miljöön luomiseksi tarvitaan paljon taustatutkimusta. Joskus tutkimus on arkistoissa istumista ja faktojen tarkistamista, joskus omaan mielikuvitukseen sukeltamista. Linturi kehottaa keräämään tietoa kaikin aistein, lukijaa kiinnostaa paitsi se, miltä aihe näyttää, myös se miltä se tuntuu, haisee, kuullostaa ja maistuu. Linturi käsittelee myös aiheen valintaa, rajaamista ja syventämistä.
Iida Rauma keskittyy kirjoituksessaan romaanin rakenteeseen. Hän haastaa ajatuksen draaman kaaren kuvaamisesta aristoteelisena oikealle kallellaan olevana kolmiona, jossa alkutilanteena on ongelma, kolmion huipulla kultaisen leikkauksen kohdalla käännekohta ja lopussa ongelman ratkaisu. Tekstin voi Rauman mukaan jäsennellä melkein miten tahansa, kunhan rakenne palvelee romaanin ideaa. Rakenteen sijasta voitaisiinkiin puhua dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta.
Seuraavassa artikkelissa Rauman seuraan astuu Timo Harju, ja yhdessä he pohtivat sitä, kuinka proosan kertojista ja runon puhujista saadan luotua todentuntuisia henkilöitä. Kertooko tarinaa minä vai hän, onko kertoja tarinan ulkopuolella, onko hän kaikkitietävä vai voiko häneen ollenkaan luottaa?
Toisen osan päättää Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Kosonen osoittaa, ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ole pelkkää omaan napaan tuijottamista, vaan arvokas itsetuntemuksen kasvattamisen väline, josta on kiistatonta hyötyä myös luovaan kirjoittamiseen.

Kolmannen osan, Kirjoittajat maailmoissaan, aloittaa Lena Gottelier pohtimalla palautteen merkitystä kirjoitusprosessille. Samasta aiheesta jatkaa myös Kalle Vainio, joka ottaa käsittelyyn myös kirjoittajaidentiteetin rakentumisen ja kirjoittajayhteisön osana olemisen vaikutuksen siihen. Emilia Karjula laventaa aihepiiriä kirjoittamalla kirjailijan muusista. Osuuden päättää Kaisa Keisala pohtimalla diskursiivista vallankäyttöä kaunokirjallisuudessa. Esimerkkitapauksena Keisala ruotii Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat luomia käsityksiä maahanmuuttajamiehistä.

Teoksen neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kirjailijat työssään. Sen aloittaa Taina Kuuskorpi kertomalla monitekijyydestä. Missä ovat luovuuden avaimet, millaista on divergentti, luovuutta edistävä ajattelu? Ja kuinka vuorovaikutus toisten kirjoittajien kanssa vaikuttaa siihen? Kuuskorven mukaan vaikutukset ovat pääosin hyviä, mutta heti seuraavassa artikkelissa Kari Levola palauttaa lukijan maan päälle aloittamalla kirjoituksensa toteamalla: "Viime kädessä kirjoittaja on aina yksin." Silti Levolakin myöntää kirjoittamisen useimmiten kumpuavan halusta kohdata toinen ihminen. Levola kertoo kirjailijaksi tulemisesta ennen ja nyt, kirjoituskilpailujen ja kirjoittajakoulutuksen vaikutuksista, oman äänen etsimisestä ja yhteistyöstä kustantajan ja kustannustoimittajien kanssa. Teoksen viimeisen artikkelin on kirjoittanut oppiaineen pääopettaja Niina Repo. Otsikon Kirjailijan elämää alle mahtuu pohdintaa toimeentulosta, motivaatiosta ja suhteesta kritiikkiin ja lukijoihin.

Kirja on laaja, siinä on kaikkiaan melkein 300 sivua. Tällaiselle harrastajakirjoittajalle kuten minä se oli kuitenkin niin kiinnostavaa luettavaa, että ahmin sen hetkessä. Teoreettisetkaan osuudet eivät olleet vaikeatajuisia, vaan selkeitä ja havainnollisesti esitettyjä. Erilaiset kirjoittajat ja vaihtelevat aiheet kevensivät kokonaisuutta. Yhden artikkelin loppuessa seuraavan aihe vaikutti usein niin kiinnostavalta, ettei kirjaa malttanut laskea kädestä.

Saattoi hyvinkin olla tämän kesäloman paras lukukokemus, suosittelemme lämpimästi kaikille kirjoittamisesta ja sen opettelusta kiinnostuneille!