Yöperhonen / Katja Kettu

Kettu, Katja: Yöperhonen
WSOY, 2015, 325 s.

Yöperhonen on Kätilön sisarteos, vai olisiko peräti äiti, sillä muistan Katja Ketun Rockradion Lauantain kuokkavieraana kertoneen, että nyt ilmestyneen romaanin materiaalia on ollut olemassa jo ennen Kätilöä. Kätilön aiheet vain nappasivat kirjailijan huomion tuolloin, paisuivat ja vaativat tulla kirjoitetuksi omaksi romaanikseen heti. Hyvä niin, sillä muuten olisi tähän jo nyt yltäkylläiseen romaaniin tullut aiheita liikaa, ja Kätilön hieno tarina ehkä hukunut kaikkeen siihen paljouteen.


Yöperhosen tapahtumat sijoittuvat Suomen Lappiin Petsamoon, Venäjälle Komin ikiroudan hiilikentille ja etelämmäs, Volgan mutkaan suomalaisten uskottuun alkukotiin. Aikajana ulottuu 1930-luvulta nykypäivään. Romaanin rakenne perustuu siihen, kuinka eri aikatasojen kertomukset vähä vähältä punoutuvat toisiinsa.

Kaikki alkaa siitä kun 15-vuotias Irga on riidellyt isänsä kanssa ja päättää karata kotoa.
Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
- Huora hiihtää, se yrittää Ryssiin pakoon!
En saa äänestä selvää, mutta isän käskyläisiä se on, kunniakasta lahtarijengiä joka huvikseen pyssyttelee kolttia ja raskaana olevia tyttöjä.
- Irkku hei, tuu takas! Mitä isäs sanoo!
Huudoista kuultaa hätä. Niin, mitä sanoo rajavartiolaitoksen päällikkö, Valkokenraali Henrik Malinen kun sen kuopus hiihtää rajan ylitse Suureen Seikkailuun?
- Sikiöntappajat, sylkäisen taakseni ja kiristän tahtia.
Rajan toisella puolella Irga tapaa lapsensa isän, Suenhampaan, mutta kadottaa tämän samantien taas uudelleen. Onnettomien sattumien summana Irga löytää itsensä häkistä pimeässä junavaunussa matkalla Vorkutan leirille. Onneksi samassa vaunussa on sentään myös Elena, paksupohkeinen ja hyväuskoinen marinainen, josta tulee Irgalle sisar ja turva.

Pakkotyöleirillä hiilikaivoksella tapahtumat vyöryvät painajaismaisen väkivaltaisina. Yhdyskunnan rakenne perustuu järjestelmään, jossa ylimmällä arvoasteikossa ovat ne, jotka pystyvät eniten herättämään pelkoa muissa. Rikkoina tässä sakeassa rokassa vellovat myös Irgan pieni varpunen Aleksei, Elenan sarvipäinen syrjääninojti Petje, Nastja kirgisialaisine hymyineen, lääkäritoveri Olga Semjonova ooppiumruiskeineen, valtaa pitävät Blatnojt Minimov ja Maksimovitš ja sukit, edellisten kanssa huonoihin väleihin joutuneet kriminaalit.

Punoksen toinen juonne lähtee nykyajasta. Verna on Marinmaalla Lavran kylässä noutamassa kotiin isänsä ruumista. Selvittäessään isän kuolemaan johtaneita tapahtumia Verna rakastuu Kostjaan, isän vuokraemännän Elnan jättimäiseen gangsteripoikaan. Lavran kylässä eletään marikansan vanhojen tapojen ja kansanuskomusten mukaan, lentävä lampi ja kellareihin nouseva vesi eivät kummeksuta ketään muuta kuin Vernaa.
Joka paikassa Marinmaalla uhritulet hiipuvat ja karteiksi valitaan sellaisia miehiä kuin Oden Käärmeenkieli, joka on unohtanut uhrirukoukset eikä tunnistaisi Keremetiä vaikka se jolkottaisi vastaan palavasilmäiseksi hurtaksi naamioituneena.
Eivät Odenin kaltaiset mielinkielistelijät osaa suojella kansaansa uhkilta. Nuoret eivät enää tahdo puhua marin kieltä kaupungeissa, busseissa heitä pilkataan ja kouluissa solvataan tyhmiksi. Keremet liikkuu missä mielii eikä tyydy elelemään tummissa lehdoissaan, missä sille ennen uhrattiin mustien eläinten verta.
Kaikki muuttuu. Tuuli on oikutellut vuosituhannen alusta saakka.
Mehiläiset ovat jättäneet Marinmaan.
Ehkä se on totta, mitä Dostojevski sanoi. Paikassa, josta jumala on kuollut, saattaa tapahtua mitä tahansa.
Kolmantena juonteena tarinassa on vielä Vova, hupaisia mielleyhtymiä nostattava infantiili narsistihallitsija, jonka mietteitä seurataan hänen matkatessaan pikku seuralaisineen yksityiskoneella halki Venäjän. Vova vaikuttaa aluksi olevan hiukan irrallaan muusta tarinasta, mutta ennen kuin romaani loppuu, notkahtaa hänkin paikalleen riemastuttavan loogisesti.

Katja Kettu kertoo tätäkin verevää tarinaansa ihka omalla ketunkielellään. Kirjoitustapa on ilmaisuvoimainen ja upea. Hetkittäin pelkäsin tarinan yltyvän jo liiankin paksuksi niellä, mutta kyllä tuo silti hotkimalla meni. Moni Yöperhoseen ihastunut on ihmetellyt, mitä lukea tämän jälkeen? En minäkään tiedä, mutta luulen, että sen olisi parasta olla jotain kirkasta ja hyvin kylmää.

Kommentit

  1. Pidän Erja kovasti tästä kirjoituksestasi. Kuvauksesi on kutkuttavaa ja tuot hienosti eri tarinalinjat esiin. Mitä tuleen itse teokseen, siirrän lukemista jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Ketun kieli on herättänyt paljon ihastusta, mutta minua pelottaa, että se olisi minulle jotenkin liikaa. Olen tässä asiassa niin kiikun kaakun, että siksi siirrän lukemista ja odottelen, että etukäteistuntemukseni neutraloituvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kieli ja aihepaljous, kerronnan intensiteetti, se kaikki on kyllä aika voimakkaasti ylitsevyöryvää, välillä tuntui, että aistit menee tukkoon. Olen silti varma, että kun aikaa vähän kuluu, tästäkin järjestyy päässä selkeä kuva, niin mulle taisi käydä Kätilönkin kanssa.

      Poista
    2. Minulle Kätilö oli heti selvää kuin oma hengitys. Tämä taas vahvaa hyvää Kettua, mutta olisin itse keventänyt jättämällä toisen toiminnallisen suurkohtaksen pois. Muuten napakymppi!

      Poista
    3. Jonkinlaista karsintaa minäkin kaipasin, mutten kuitenkaan osaa sanoa, mitä voisi jättää pois. Ehkä henkilöitä, joitain ihan vain kääntymässä käyviä? Ja toisaalta aiheen käsittelyyn, varsinkin Vorgutassa, kaaos sopiikin.

      Poista
  2. Ketunleipä on makuna hapokasta, kirpeää kielellä. Sellaista on Ketun kieli ja kerronnan mieli. Minä jäin lukukokemuksessani ristiriidan valtaan, ja olipa virkistävää lukea sinun kiteytyksesi. Kiitos!

    Kaipaat jotain kirkasta. Suosittelen Pauliina Vanhatalon romaania Pitkä valotusaika. Se on rauhoittava syväsukellus Ketun kuohuvan pyörteen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hapokasta ja kirpeää, totta. Ja samalla kuitenkin jotenkin pyöreää ja todella täyteläistä. Mitäs jos se onkin viiniä, kun se vielä paranee vanhetessaan, kypsyy lukijan päässä kauan lukemisen jälkeen?

      Kiitos vinkistä, Vanhatalolta en olekaan lukenut vielä mitään vaikka kiinnostanut on!

      Poista
  3. Ketunkieli on loistava termi! En ihastunut Kätilöön, mutta se ehkä tasoitti tietä tälle; pidän Yöperhosesta paljon enemmän. Kieli on ymmärrettävämpää, asiayhteydet tajuttavampia. Kirkasta ja kylmää, tähän suosittelen Asko Sahlbergilta mitä vain. Kirkas ei tarkoita valoisaa tässä, vaan kirkasta ajatusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ketunkielestä täytyy antaa krediitit Ketulle itselleen. Tuossa yllä mainitsemassani haastattelussa kirjailija sanoi jotenkin niin, että hänen on hyvä olla kääntäjien apuna itse, koska tätä kettua ei moni muu puhu.

      Suosittelusta kiitos, mutta Sahlberg on minulle vaikea luettava. Sen naisille käy aina niin huonosti, että tulkitsen sen melkein naisvihaksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!