Runon tuntu / Siru Kainulainen

Kuva: Manoj Vasanth / Flickr

Luen mielelläni runoja, mutta niistä on kumman vaikea kirjoittaa. En tiedä onko syynä se, että runojen tulkitseminen on usein niin henkilökohtaista, ettei kaikkea tohtisi jakaa muiden kanssa. Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että minulla ei ole sanoja tai kieltä millä kuvata runon lukukokemusta. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etten puhu kirjallisuudentutkimusta. Oppikirjoista voisin ehkä onnistua kaivamaan esille jambit ja trokeet, syntaksin ja säkeenylitykset, troopit ja figuurit. Perinteiset runoanalyysin keinot ovat kaikki mielenkiintoisia ihan sinällään, mutta vertautuvat kuitenkin lukukokemukseen vähän kuin anatomian tietämys siihen, miltä tuntuu syleillä rakasta ihmistä.

Teoksessaan Runon tuntu Siru Kainulainen käsittelee runoanalyysia kokonaisvaltaisemmin kuin mihin on totuttu. Keskeisessä asemassa tarkastelussa on rytmi, joka lyriikan keinoista ehkä voimallisimmin vaikuttaa siihen, miltä runo lukijasta tuntuu.

"Rytmi tuntuu jokapäiväisessä elämässämme. Rytmi kuuluu ruumiillisuuteen hengityksessä, sydämenlyönneissä, askelluksessa, vuorokausi- ja vuodenkierrossa; rytmi jäsentää fyysistä elämäämme monin tavoin. Olemme osa rytmejä ja rytmit ovat osa meitä, kuten Majakovski havainnoi. Rytmillä on erityinen kyky tarttua kiinni, kutsua, hoputtaa tai vietellä vastaanottaja mukaan menoonsa silloinkin, kun emme tietoisesti havaitse sitä, ehkä juuri siksi että maailman meno, ajan kulku ja luonnossa tapahtuvat toiminnat ovat rytmikkäitä. Rytmi on keskeinen runon toimija ja vaikuttaa myös, kun kyse on vapaasta rytmistä. Sirkka Turkan, Eeva-Liisa Mannerin, Paavo Haavikon, Arto Mellerin ja monen muun klassikon tuotantoa tuskin voi lukea törmäämättä rytmin vaikutuksiin ja merkityksiin."

Toinen Kainulaisen pohdinnassa tärkeäksi nouseva teema on kokeellisuus. En ole kovin innostunut kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Kärsivällisyyteni ei tahdo riittää merkityksettömiltä tuntuvien sivujen selailuun, ja usein kokeelliset tekstit näyttävät minusta vain hassuilta ideoilta tai jopa kertakäyttöisiltä vitseiltä. En siis pysty lukijana nauttimaan kokeellisuudesta, mutta Kainulaisen kirjoitukset avasivat kuitenkin hyvin näkymiä siihen, mitä kokeellisuus saattaa merkitä runoilijoille itselleen, kirjallisuudenhistorialle ja sen tutkijoille sekä ajan kuluessa myös itse kirjallisuudelle.

"Menetelmällisyys, kokeellisuus ja koettelevuus koskettavat sääntöjä, niiden mahdollisuuksia ja rajoittavuutta. Ne toimivat pelin ja leikin tapaan niin, että lukiessaan ottaa tai tulee ottaneeksi osaa ja kantaa kielen, runon ja sääntöjen suhteeseen. Lukijan tullessa osaksi säännöstöä alistuu tahtoen tai tahtomattaan siihen, mihin toden totta muutenkin joutuu: kielen systeemiin, jonka vallassa olemme myös puhuessamme. Runoilmaisussa sääntöjä voidaan tehdä aineellisesti näkyväksi ja kohosteiseksi toisella tavoin kuin normikommunikaatiossa: ne ilmaistaan ja esitetään kirjaimin, merkein ja sanoin. Ilmaisun materiaalisuuden kirjoitettu korostaminen on runon kontaktihalukkuuden osoitus. Se tarkoittaa kielen tunnun asettamista osaksi fyysistä, sosiaalista, kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta. Sillä lailla vedotaan lukemisen aistimellisuuteen ja ruumillisuuteen, jotka ovat elimellinen osa kommunikaatiota yleisemminkin. Lukijan liikuttelu on osa tätä prosessia, jossa tarvitaan vastavuoroisuutta ja halua lähteä tekstin matkaan sillä tavoin kuin se tuntuu meitä rytmittävän. Kyse on leikistä ja pelistä, kamppailusta ja kutsunnasta: lukemisen kuluessa otetaan runot omiksi, lähelle tai etäämmäs. Samalla tullaan osaksi runouden pitkää perinnettä, jossa kaikenlainen koettelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus."

Kainulainen havainnollistaa ajatuksiaan monin esimerkein, mukana on sekä runoklassikkoja Aleksis Kivestä lähtien että monia juuri nyt ajankohtaisia runoilijoita: mm. Harry Salmenniemen, Pauliina Haasjoen ja Kristian Blombergin tuotantoa käsitellään laajasti.


Runoista kirjoittamisen vaikeus jäänee minulle ongelmaksi edelleen, huolimatta siitä kuinka suurella mielenkiinnolla tämän teoksen luin. Suosittelen silti Runon tuntua lämpimästi kaikille, joita runojen lukeminen ja niiden ilmaisukeinojen pohtiminen kiinnostaa. Teksti on paikoitellen melko käsitteellistä ja abstraktia, eli hieman keskittymistä siis vaaditaan. Vaiva kannattaa silti nähdä, se palkitaan ruhtinaallisesti. Kainulainen ei nimittäin jätä analyysejään tuolle yllä mainitulle anatomiselle tasolle, hän laittaa likoon paljon enemmän.





Siru Kainulainen: Runon tuntu
Osuuskunta Poesia 2016, 147 s.