Hajo / Harri Nordell

Kuvassa ote kirjan takakannesta

Pystytkö palauttamaan mieleen hetken, kun pimeänä yönä käänsit kasvosi ylös ja äärettömänä avautuva tähtitaivas salpasi hengen? Tai sen, kun tunsit häviäväsi sumuun kuusimetsässä, siellä kullanvihreän sammalen ja sinkiltä hohtavan naavan välissä?

Jos et pysty, lue Harri Nordellin runokokoelma Hajo. Tai lue vaikka pystyisitkin, mieltä kohottavia hetkiä tuskin on kenenkään elämässä liikaa.

"Yksin ja kirkas
maailmantyhjyydestä
tanssiva lumi"

Monet runot kokoelmassa ovat hyvin lyhyitä, jotkin niistä saattavat muistuttaa jopa haikuja. Niissä tiivistyy usein jokin suuri tunne, luonnonkokemus tai kohtaaminen. Kuvissa on aurinkoa ja purjeita, tuulta, metsää ja avomerenvaloa. Siellä on lempeää sumua ja kesäyön hämärää, mutta myös polttavaa kalkkia ja poljettu syrinks ja kieliluu. Joskus mukana on myös toinen.

"Nousen 
nimesi tikkaita 

särkyviä
kaikkiaakkosia 

iisoppia, vettä
lumivokaaleja 

tule
tuletko sinä

valonsäteessä
vilukko"

Äänneasu on tärkeä, usein mukaan pujahtaa myös jokin ensi katsomalta merkityksetön, kauniisti soiva äänne tai uudissana, joka kuitenkin löytää tarkoituksensa kun runon hahmottaa kokonaisuutena. Tyypillistä runoilijalle on myös liittää sanoja toisiinsa yllättäviksi, ennen kuulemattomiksi yhdyssanoiksi. Rytmi rikkoutuu vain harvoin, useimmin se vie lukijaa eteenpäin kuin tanssissa.

"oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin
sillä naulata vettä."

Näissä runoissa tarinat kerrotaan niin välähdyksenomaisina, että kaikesta ei ihan helposti saa kiinni. Mutta niissä kohdin, missä jokin minulle kolahti, se kolahti kovaa.

Harri Nordell: Hajo
Grafiikka Marjaana Virta
WSOY 2016, 66 s.