Huuto 49 / Thomas Pynchon
The crying of lot 49, suom. Tero Valkonen
Nemo, 2003, 223 s.
Thomas Pynchonin kulttimaine on sen verran tanakka, etten tohtinut tarttua Huuto 49:än aivan paljaaltaan, vaan lainasin sille seuraksi Liisa Saariluoman teoksen Postindividualistinen romaani. Luin siitä Pynchonia käsittelevän artikkelin Manipuloidun minän paranoiat peräti kahteen kertaan, sekä ennen että jälkeen romaanin lukemisen. Tulin siis täysin vapaaehtoisesti luovuttaneeksi suuren osan lukemani tekstin tulkinnasta asiantuntijan tehtäväksi.
Melko hirteistä sikäli, että juuri tällaisesta päätäntävallan luovuttamisesta on Saariluoman mukaan tässä romaanissakin kyse. Kertomuksen päähenkilö on Oedipa Maas, nuori amerikkalainen kotirouva joka ajelehtii tapahtumasta toiseen muiden, lähinnä elämäänsä osuvien miesten sysimänä. Naisen omat päätökset liikkuvat ruokaostosten tekemisen tasolla, mutta kaikissa elämän tärkeissä valinnoissa hän on luovuttanut vallan itsensä ulkopuolelle. Oedipa on tottunut luottamaan psykiatreihin, lakimiehiin ja mediaan enemmän kuin omaan ajatteluunsa. Ja jos levottomuus näistä apujoukoista huolimatta joskus iskee, mielen voi aina tyynnyttää periamerikkalaiseen tapaan uskonnolla, viihteellä tai alkoholilla.
Moneen suuntaan sinkoilevaa tarinaa pitää kasassa löyhä juoni kiinteistöpohatta Pierce Inverarityn testamentin toimeenpanemisesta. Testamentin valvojaksi Inverarity on valinnut vanhan hoitonsa Oedipan, joka asiaa sen enempää ihmettelemättä ryhtyy toimeen. Tarinan edetessä paljastuu, että Inverarityn valta on ulottanut lonkeronsa uskomattoman laajalle. Mihin vain Oedipa kääntyykin, esiin nousee absurdeja yhteyksiä entisen miehen liiketoimintaan ja omistuksiin.
Pynchon kertoo tarinaansa sujuvasti mutta samalla sen verran levottomasti, että tarkkaavaisinkin lukija helposti herpaantuu. Alkujaan lyhyiltä ja vaarattomilta tuntuneet sivupolut saattavat paisua pitkiksi sisäkertomuksiksi, kantavaan teemaan liittyvät juonenkuljetukset taas lopahtaa aivan yllättäen. Loogista ja lineaarista kerrontaa odottava lukijaparka eksyy ja päätyy toistuvasti umpikujaan. Sirpaleisen maailman kuvaaminen sirpaleina on tietysti tavallaan aivan nerokasta, mutta valmistautumattomalle lukijalle tyyli tekee helposti tepposet.
Thomas Pynchonin maine kirjailijatyyppinä on varsin mielenkiintoinen. Hän on erakko; julkisuudessa ei liiku hänestä yhtäkään valokuvaa eikä kukaan ole varma hänen asuinpaikastaan. On jopa epäilty, että Pynchon olisi pelkkä peitenimi jollekulle muulle kirjailijalle. Sen verran kuitenkin tiedetään, että insinööriopintojen ohella Pynchon on opiskellut kirjallisuudentutkimusta. Näillä taustatiedoilla varustettuna olikin aika hauska lukea kuinka Pynchon muun irvailun ohessa heittelee piikkejä syvälliseen analyysiin pyrkiville.
Kirja on julkaistu suomeksi vasta 2003, mutta USA:ssa se ilmestyi 60-luvun puolivälissä. Ollaan siis sekä ajallisesti että maantieteellisesti jo aika kaukana kertomuksen maailmasta. Niin edelläkävijä kuin Pynchon tätä kirjoittaessaan onkin ollut, nyt teksti tuntuu jo hiukan aikansa eläneeltä. Tai voi se olla niinkin, että itse olen aikani elänyt! Tosiaan, voin hyvin kuvitella että olisin innostunut tästä enemmän nuorena. Harmi, että tuli luettua vasta nyt.
Itselleni Pynchonista ei varsinaista mielikirjailijaa siis tullut, mutta Kirjakkoa Huuto 49 on onnistunut "iskemään suoraan selkärankaan ja ravistamaan". Myös Marjatta Ripsaluoma on kirjoittanut kirjasta mielenkiintoisen ja kirjan yksityiskohtia valaisevan artikkelin Kiiltomatoon.
Kommentit
Lähetä kommentti