sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Saara

Saara / Hannu Aho
WSOY, 1977, 413 s.

Tätä kirjaa oli ikävä ja vaikea lukea. Aika on ajanut kirjasta ohi monella tapaa, onneksi, oikeastaan.

Murteen käyttö dialogissa, pitkät muodottomat lauseet ja tajunnanvirta, olikohan tuo 1970-luvulla vielä uutta ja kokeilevaa?  Monet tekstin kiemuroista näyttävät aikansa eläneiltä, mutta muutakin löytyy. Teräviä, vastaansanomattoman hienosti ilmaistuja ajatuksia nousee esiin silloin tällöin, välähdellen kuin lasinsirpaleet auringossa rannalle ajautuneen moskan seassa Kansanpuistossa.

Tarinassa ei ole varsinaista juonta. Make ja Saara lyöttäytyvät yhteen, tekevät hanttihommia siellä ja täällä, pääasiassa kuitenkin ryypiskelevät. Maken opiskelut jäävät kesken, graduvaiheessa puurtamisesta katoaa mielekkyys. Vanhempien patistukset pyrkiä elämässä eteenpäin tuntuvat ontoilta, Aikin huoli kelkasta putoavasta entisestä poikaystävästä on Maken mielestä vain osoitus tytön poroporvarillisuudesta.

Suunta poispäin on siis selvä, mutta mitä kohti, siitä Makella ja Saaralla ei ole hajuakaan. Ja se juuri tekee kirjan lukemista masentavaa.

Itse asiassa melkein kaikki kirjan henkilöt ovat niin lannistuneita, etteivät odota tulevaisuudelta juuri mitään. Pullo viinaa ja katto pään päälle on hyvä saada, paremman puutteessa riittää telttakin. Keskeisen lemmenparin suhde on koko tarinaa leimaavan nihilismin huippu, toisen ihmisen merkitystä itselle ei ole hyvä myöntää. Rakkaudentunnustus olisi merkki heikkoudesta, se antaisi rakastetulle valtaa ylitsesi, etulyöntiaseman.

Tehokas tapa välttyä pettymyksiltä saattaisi tietysti olla se, ettei koskaan toivoisi eikä unelmoisi mitään. Mutta käsittämätöntä on, kuinka joku voi olla niin julma, että itse ensimmäisenä asettuu poikkiteloin itsensä ja onnensa väliin?

2 kommenttia:

  1. Kiintoisia kommentteja. Minä luin Saaran lukiossa, vuonna 1987. Silloin kyllä pidin siitä ("jehna, miten vauhdikasta elämää saa viettää sitten opiskelijana!"), mutta jos tuoreena lukijana tarttuisin siihen tänään, antaisin luultavasti samanlaisen arvosanan kuin sinä. Joskun selailen Saaraa edelleen, sen antaman sopivan nostalgisen ajankuvan vuoksi (kaikkialla tupakoidaan estottomasti ja yhteyttä kavereihin on pidettävä kirjeitse). Mutta tarinan nihilismi tuntuu ennen pitkää teennäiseltä. Ja ottaen huomioon, että romaanin tapahtuma-aika on toukokuusta lokakuuhun, siihen on ahdattu suhteettoman paljon "tapahtumia" - ryyppäämistä ja naimista mutta myös työntekoa, muuttoja, riitelyä, leffailtoja, abortteja, eroja, sovintoja ja sivukaupalla puheen pälpätystä... Minä en olisi 22-vuotiaana selvinnyt puolestakaan kaikesta tuosta viidessä kuukaudessa, en edes vaikka olisin ollut raivoraitis.

    Kun sinä toteat ajan ajaneen Ahon romaanin ohi, rupean jälleen kerran miettimään kirjojen katoavuutta. Miksi ja miten sellainen ohiajo oikein tapahtuu? Miten aikanaan hyvin arvossapidetty kirjailija tai teos menettää suosionsa? Miksi uudet sukupolvet eivät innostu?

    VastaaPoista
  2. Ehkä vielä 70-luvulla näin illuusioton kuvaus nuorten näköaloista aikuisuuden kynnyksellä oli rohkeaa. Mukana oli toki myös kapinaa, mutta se oli jotain, joka ei oikein enää tunnu kapinalta vaan aika tavanomaiselta luovuttamiselta, ikävä kyllä.

    Ja varmaan syitä nuivaan suhtautumiseeni löytyy omasta ikääntymisessäkin, jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin takuulla suhtautunut tekstiin aivan eri tavalla kuin nyt. Teini-ikäisten äidille tämä on ikävää luettavaa, ei varmaan kukaan vanhempi toivo omille lapsilleen näin masentavaa aikuistumista. Nuoruus on paljon mukavampaa nähdä suurten toiveiden aikana, innokkaana itsenäistymisenä ja rohkeana oman itsen etsimisenä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!