Purppuranpunainen hibiscus

Purppuranpunainen hibiskus / Chimamanda Ngozi Adichie
Purple hibiscus ; suomentanut Kristiina Savikurki
Otava, 2010, 334 s.

Purppuranpunainen hibiskus on  Puolikas keltaista aurinkoa -romaanin kirjoittajan esikoisteos. Valitettavasti esikoinen ei yllä aivan seuraajansa tasolle. Molempien kirjojen kieli on kaunista ja tunnelma sekä tapahtumapaikat kiinnostavan eksoottisia, mutta nuoren Kambilin tarina ei silti viehätä samalla voimalla kuin Olannan ja Odenigbon. Lisäksi teoksissa on niin paljon toisiaan muistuttavia aineksia, että lukeminen tuntuu paikoitellen valjulta vanhan kertaukselta.

Kambili on 15-vuotias tyttö, joka on täysin alistunut elämään ankaran isän käskyvallan alla. Isä on hurskas katolilainen ja arvostettu vapaustaistelija. Hän on menestynyt myös taloudellisesti, omistaa mm. sanomalehden ja elintarviketehtaita, eikä kitsastele jaellessaan avustuksia niitä tarvitseville. Kaikki siis ihailevat isää, myös hänen lapsensa, joilla kuitenkin saattaisi olla syytä muuhunkin.

Kotioloissa isä on sairaalloisen tarkasti muiden toimia koordinoiva despootti, vieläpä hillittömän äkkipikainen sellainen. Tämä paljastuu tarinan edetessä vähitellen mm. viittauksina äidin arpiin ja mustelmiin.  Isä selittää väkivallan pyrkimyksellään kasvattaa lapsensa hyvin. Eikä riitä, että lapset ovat hyviä, heidän on oltava parhaita! Karmea esimerkki isän raakuudesta; kun yhden kouluvuoden päätyttyä Kambili ei olekaan luokkansa priimus vaan vasta toiseksi paras, isä rankaisee tyttöä kaatamalla kiehuvaa vettä hänen jalkaterilleen.

Kambili ei epäile isän kasvatustapaa ennen kuin hän pääsee tutustumaan tätiinsä, Nsukkan yliopistossa Nigerian kulttuuria ja kirjallisuutta opettavaan Ifeomaan. Täti asuu köyhällä esikaupunkialueella kolmen lapsensa kanssa ja hoitaa vanhaa isoisää, johon veli, Kambilin isä, on katkaissut välit koska pitää isoisää pakanana. Ifeoma-tädin luona vieraillessaan Kambili ensin ahdistuu perheen elämän synnillisyydestä ja toivoo pian pääsevänsä takaisin isän luo, turvaan tämän erinomaisuuden loisteeseen. Vähitellen hän kuitenkin alkaa nauttia kuunnellessaan perheen väittelyitä ja tädin käheää naurua. Lopulta hän havahtuu ihmettelmään sitä, miksi hän itse ei osaa jutella ikäistensä kanssa kuten serkut, miksi hän ei osaa nauraa eikä kykene yhtymään lauluun muiden mukana.

Isän ote alkaa siis lopuksi kirvota. Mielenkiintoista on se, että samanaikaisesti Kambili rakastuu. Mies on toisaalta isän vastakohta, kiltti ja hellä. Toisaalta hän on isän jatke, katolisen kirkon pappi, fada Amadi, saavuttamaton selibaattilupauksensa vuoksi ja lisäksi menossa lähetystyöhön Eurooppaan.

Adichien tavassa rakentaa tarinaa jää vaivaamaan se, että hän ei koskaan kommentoi kertomaansa. Hän nostaa jokseenkin lakonisesti esille asioita, joiden kuvittelisi olevan kipeitä Nigeriassa. Koskaan ei kuitenkaan ole selvää, kirjoittaako hän tuomitakseen vai puolustaakseen, paljastaako hän epäkohdan vai osoittaa ymmärrystä. Toisaalta sama puolueettomuus on takuulla osatekijänä tekstin kiehtovuudessa, lukijalle jätetään ajattelun vapautta ja illuusio siitä, että hän itse muodostaa mielipiteensä kerrotuista tapahtumista.