Valkoinen nainen

Valkoinen nainen / Päivi Alasalmi
Gummerus, 2008, 311 s.

Ensimmäiset 150 sivua aiheuttivat suurta ihmetystä, en ole aiemmin lukenut Alasalmelta mitään, mutta muistelin, että hän olisi ollut peräti Finlandia-ehdokkaana. Kuinka siis teksti voi olla tällaista potaskaa, älytöntä selostusta entisen valokuvamallin rohkeista purjehdusretkistä valtamerillä ja elämästä loistohuvilassa Dar Es Salaamissa, onnellisessa avioliitossa täydellisen, luonnonpuistossa eläimiä suojelevan miehen kanssa hoitaen kahta suloista, pellavapäistä poikalasta. Idyllin täydentää mielenkiintoinen ystäväpiiri, joiden kanssa juhlitaan villisti paikallisten diskoissa ja jotka kertovat uskomattomia tarinoita afrikkalaisten elämästä.
Kuinka kadehdittavaa elämää jotkut viettävätkin!

Kerronta on sujuvaa ja jutut paikoittain mielenkiintoisiakin, mutta tympeitä töksähdyksiä sattuu silti tasaiseen tahtiin. Tyylistä tuli välillä mieleen Bonnie-sarja jota luin 12-vuotiaana, romanttinen lukemisto jota sai ostaa kerran kuussa kioskilta.

Kirjan puolessa välissä tapahtuu käänne. Päähenkilön, Anitan, rakas ystävä Gretchen ajaa alkoholinhuuruisen diskoillan päätteeksi mustan miehen yli ja mies kuolee. Ystävykset kerääntyvät Anitan ja Kimmon terassille lohduttamaan syyllisyyteensä pakahtuvaa Gretcheniä ja kiiltokuva alkaa repeillä. Alta ei paljastu totuutta, vaan uusi kuva, tällä kertaa hyvin tumma, kunkin kaunoja ja syyllisyydentunteita heijasteleva.

Uhkaavat, valkoisiin pukeutuvat miehet ovat alusta asti mukana Anitan tarinassa. Kun kirjan mysteerit loppua kohti selvisivät, ihmettelin, etten alussa lainkaan arvannut mitä heidän mukana olonsa indikoi. Miesten irrallisuus muusta tarinasta on silmiinpistävää, mutta lukemistotarina on kerrottu niin todentuntuisesti, että oli mahdoton arvata miesten olevan ainoa todellinen asia, joka pääsee läpi Anitan psykoosista.

Todellisuudessa Anita onkin siis levottoman lapsuuden kokenut, alastonmallin töillä ensimmäiset rahansa ansainnut yh-äiti, joka päästäkseen eroon tyttärensä narsisti-isästä muuttaa yksin uuteen kaupunkiin. Aluksi kaikki sujuu hyvin, mutta vähitellen valvotut yöt ja jatkuva, jakamaton vastuu lapsesta väsyttävät nuoren naisen. Apua ei ole helppo saada, eikä yhä syvemmälle masennukseen painuva jaksa sitä kunnolla etsiäkään. Masennus tiivistyy psykoosiksi, ja Anita sulkeutuu unelmaelämäänsä viihdekertomuksen kulisseissa.

Äärettömän surulliseksi kääntynyt tarina loppuu onneksi toiveikkaasti. Lepo ja sopiva lääkitys auttelevat Anitan takaisin arkimaailmaan, unelma-aviomies Kimmo muuttuu lääkäri Hannuksi ilman suurta ahdistusta, luopuminen pellavapäisistä pojista auttaa Anitaa saamaan pienen tyttärensä takaisin luokseen.

Vaikka tarinan alku ei ehkä olekaan parasta mahdollista kirjallisuutta, on se näin jälkikäteen ajatellen kuitenkin melko hulvaton mahdollisuus roiskia ilmoille hurjia unelmia ja myyttejä eksoottisesta Afrikasta. Ja antaa samalla lukijalle herkullisen mahdollisuuden miettiä, miksi kiiltokuvamaailma ei kiinnosta? Miksi on niin tylsää lukea siitä, että joku on onnellinen? Se, kuinka ihmiset etsivät onnea ja kaipaavat rakkautta, on aina mielenkiintoista, mutta jos joku kirjoittaa olevansa tyytyväinen elämäänsä, ketä kiinnostaa?