Omegapiste

Omegapiste / Don DeLillo
Point omega ; suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2011, 123 s.
Keltainen kirjasto ; 423

Don DeLillon kirjoissa on kiehtovaa se, että niistä ei oikopäätä saa kunnon otetta. Tässäkin tarinassa on muutama ratkeama, kerrontaa katkaiseva epäloogisuus, joka saa aikaan hedelmällisen hämmennyksen. Olen varmaan yleensä aika mukavuudenhaluinen ja epätarkka lukija, mutta DeLillo terästää aistini ihan erityisellä tavalla. Kerronnan lievä epämääräisyys pakottaa pysymään tarkkaavaisena ja yllyttää tulkintoihin. Lisäksi teksti on niin tiivistä ja hiottua, että tarkkaavaisuus tulee palkittua jatkuvasti; melkein jokaisen kappaleen ääreen voi pysähtyä ihmettelmään upeasti muotoiltua ajatusta. Mitään runollisuusähkyä ei silti tarvitse pelätä, kieli on kirkasta ja kylmää, pelkistettyä. Teksti on puheenomaista mutta mukana ei ole mitään liikaa.

"Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä. Hän sanoi sen useammin kuin kerran, siis Elster, useammalla kuin yhdellä tavalla. Hänen elämänsä elettiin silloin, niin hän sanoi, kun hän istui ja tuijotti tyhjää seinää ennen illallista.  

Hän sanoi, että kahdeksansataasivuinen elämäkerta on pelkkää merkityksetöntä spekulaatiota.

Minä melkein uskoin häntä, kun hän puhui niin. Hän sanoi, että me kaikki teemme sitä koko ajan, muutumme ohimenevien ajatusten ja hämärien kuvien takana omaksi itseksemme, mietimme laiskasti milloin kuolemme. Sillä tavoin me elämme ja ajattelemme, tiesimmepä sen tai emme. Valikoimattomin ajatuksin, jotka tulevat katsoessamme junan ikkunasta, meditatiivisen paniikin pieninä ikävinä laikkuina.

Aurinko porotti. Juuri tätä hän halusi, halusi tuntea helteen työntyvän ruumiiseensa, halusi tuntea ruumiinsa, halusi pelastaa ruumiinsa siltä, mitä hän nimitti uutisten ja liikennetiedotusten kuvotukseksi." 

Don DeLillo vie henkilönsä ympäristöön, joka on aina kiihottanut mielikuvitustani, kuumaan ja kuivaan autiomaahan. Siellä vanhan talon terassilla viettää aikaa ryypiskellen ja keskustellen kaksi miestä. Vanhempi heistä on Richard Elster, entinen puolustusministeriön neuvonantaja ja nuorempi elokuvaohjaaja Jim Finley, joka haluaisi tehdä dokumentin Elsteristä.

Miesten jo urauduttua päivärutiineihinsa, muistelemaan elämäänsä ja menetyksiään, kuvion rikkoo Elsterin tytär Jessie. Jessie saapuu paikalle mutta ei sopeudu kummankaan miehen hänelle varaamaan osaan. Nuorta naista ei kiinnosta sen enempää rakastavan tyttären kuin rakastajattarenkaan rooli. Jessie tulee mukaan tarinaan ensin melko merkityksettömänä sivuhenkilönä, mutta varastaa lopulta koko shown hirteisen nurinkurinsella tavalla, katoamalla.

Tarinan toinen tapahtumapaikka taas kiehtoo minua mahdollisimman vähän. Ollaan videotaideteosta esittävässä galleriassa. Seinillä värähtelee ja nytkyy 24 tuntia pitkäksi venytetty Psyko, joita katsomaan saapuvia ihmisiä kertoja tarkkailee samalla kun seuraa esitystä. Kertoja ei selvästikään jaa kammoani videotaidetta kohtaan, vaan saa esityksestä irti uskomattoman paljon.

Näillä kahdella täysin erilaisella ympäristöllä on tarinan kannalta yllättävän paljon yhtäläisyyksiä ja merkitystä. Elokuvateatterin hämärässä pääsee vetäytymään itseensä liki yhtä tehokkaasti kuin erakkomajalla porottavan helteisessä autiomaassa, katoamaan omaan itseensä, toisten tulkintojen ulottumattomiin.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Sivukirjaston Liina ja Sivujuonen Juho Kuorikoski.