Vieras kartanossa
The little stranger ; suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011, 594 s.
Keltainen kirjasto ; 418
Olipa virkistävää lukea pitkästä aikaa oikein kunnon vanhanaikainen tarina. Liki 600 sivua hurahti tuosta vain, en pitkästynyt hetkeksikään ja itsekin välillä ihmettelin kuinka nopeasti kirjanmerkki siirtyi järkäleen sivujen välissä eteenpäin.
Kirjassa eletään toisen maailmansodan jälkeisiä vuosia Keski-Englannin maaseudulla, Warwickshiressä. Tarinan kertoo tohtori Faraday, joka kutsutaan potilaskäynnille vanhaan kartanoon, Hundreds Halliin. Hän lähtee matkaan uteliaana, muistoissaan pieni koristekäpy jonka hän on poikasena salaa nävertänyt kartanon koristepanelista päästyään kesäjuhlissa kurkistamaan lastenhoitaja-äitinsä isäntäperheen loistokkaaseen kotiin.
Perillä tohtoria odottaa surkea yllätys. Kartanon kukoistuksen päivät ovat ohi, talo on pahasti rapistunut ja heinikko ja pensaat vallanneet puiston. Loistosta ei ole enää jälkeäkään, aiemmin niin vaikutusvaltaisesta perheestäkin on jäljellä enää vain vanheneva rouva Ayres, hänen sodassa hermonsa menettänyt poikansa Roderick ja Caroline, vanhapiikatytär. Pieni perhe elää kartanossa lähes erityksissä koettaen kaikin voimin pitää tiluksia koossa. Se on vaikeaa, sillä rahaa välttämättömiinkään korjauksiin ja uudistuksiin ei ole.
Tohtori ystävystyy perheeseen vähitellen, lähinnä sen ansiosta, että pystyy helpottamaan Roderickin sotavammoista johtuvia jalkavaivoja. Ystävyys näiden arvonsa tuntevien aristokraattien ja työläisperheen pojan välille ei synny mutkattomasti, mutta vähitellen jonkinlaista luottamusta ja kiintymystä alkaa ilmetä molemmin puolin. Waters tuo luokkaristiriitaa esille hienostuneen vähäeleisesti, tavalla, joka aivan upeasti onnistuu kuvaamaan sitä ystävällisyyden, hienoisen kateuden ja alentuvuuden ilmapiiriä jossa tutustuminen tapahtuu.
Aluksi Roderickin vointi kohenee ilahduttavasti, mutta eräiden epäonnisten päivällisten jälkeen tapahtuu dramaattinen käänne huononpaan. Rouva Ayres on kutsunut vieraiksi paikkakunnalle vasta muuttaneen perheen nuorine sukulaismiehineen, tarkoituksenaan hieman juhlia entisaikojen tapaan ja ehkä myös tarjotakseen tyttärelleen mahdollisuuden tutustua em. poikamieheen. Illasta tulee fiasko, nuorten välille ei synny kipinää eivätkä muutkaan oikein viihdy toistensa seurassa. Päivälliset päättyvät katastrofiin, kun Carolinen yleensä rauhallinen seurakoira Gyp yhtäkkiä vauhkoontuu. Koira puree nousukasperheen hemmoteltua pikkutyttöä kasvoihin niin pahasti, että tämän poski roikkuu riekaleina ja tikkejä tarvitaan kymmeniä.
Onnettomuudesta syntyy riita, joka kiristää Roderickin hermot äärimmilleen. Hän menettää yöunensa ja alkaa vähitellen käyttäytyä uhkaavasti ja itsetuhoisesti. Kun Roderickin työhuoneen seiniin ja kattoon ilmestyy ensin outoja palojälkia ja sitten eräänä yönä syttyy kunnon tulipalo, perheen on pakko luovuttaa. Roderick viedään mielisairaalaan, jotta kaikki saisivat levätä.
Roderickin sekavat varoitukset talossa olevasta uhkasta jäävät kummittelemaan äidin ja sisaren mieleen. Talossa kuuluu askelia, koputuksia ja epämääräisiä kutsuja; kohta kukaan ei enää tiedä mitä uskoa ja ajatella.
Kaiken tämän keskellä tohtori Faraday ja Caroline koettavat ottaa selkoa toisistaan. Caroline on aluksi vaikuttanut Faradaysta arkipäiväiseltä ja kömpelöltä, mutta kutsuttuaan tytön lääkärien tanssiaisiin mies alkaakin nähdä hänet uusin silmin. Tanssin huumasta lämmenneenä Caroline ei halua illan päättyvän, tietämättä oikein kuitenkaan mitä muutakaan voisi haluta. Tohtori tulkitsee tytön haluavan hänet, ja ehkäpä Carolinekin hetken luulee samaa.
Mukana on siis kauhua, jännitystä ja romantiikkaa, menneen ajan nostalgiaa ja kaikki toteutettu aivan uskomattoman erehtymättömällä tyylillä. Olen pahoillani, että paljastan tässä näin paljon juonesta, mutten oikein osaa muutenkaan tästä kertoa. Ja lohdutukseksi voin sanoa, etten todellakaan ole vielä paljastanut oikeastaan kuin vasta alkuasetelman!
Koko ajan lukiessani mieleen tuli muistumia jostain nuorena lukemastani, ei niinkään tarinan käänteistä kuin kirjan kielestä ja kirjoistustavasta. Olin samalla tavoin vietävissä kuin lapsena, kun keskityin lukemiseen niin, etten kuullut jos minulle puhuttiin. Muistelin Forsytein tarua ja Humisevaa harjua, mutta luulen, että Susa ja Anna Elina saattoivat hyvinkin olla oikeassa ehdottaessaan, että muistuma saattaisi nousta Kotiopettajattaren romaanista.
Aiemmin tämän lukeneita ovat jo ainakin Kirjapeto, Kirsi, Karoliina, Sonja, Susa, Rachelle, Lainatäti ja Ahmu. Susan Järjellä ja tunteella -blogissa on lisäksi hauska juonikeskustelu, jossa jo aika moni on käynyt sanomassa mielipiteensä siitä, kuka oikeastaan oli kaiken takana!
Ihana kuulla tämän olevan vanhanaikainen, kunnollinen tarina. Kaipaan nyt jotain sellaista ja sain Vieraan kartanossa lainaan jokunen aika sitten. Suunnittelen lukevani kirjan Itä-Suomen reissullani reilun viikon kuluttua. Olen lukenut Watersilta Silmänkääntäjän, josta pidin, ja jotenkin odotan tältä vielä enemmän.
VastaaPoistaNimenomaan, kunnollinen vanhanaikainen tarina! Ja en muista itsekään, milloin olisin niin nopeasti lukenut 600 -sivuisen kirjan. Koko ajan teki mieli lukea lisää :)
VastaaPoistaMinulla on tämä lainattuna kirjastosta ja ihan kohta pääsen sitä lukemaan. Olen täysin rakastunut kirjaan vain kannen perusteella;)
VastaaPoistaMullakin oli ihan samanlaiset tuntemukset kuin sulla ja Susalla eli paksu kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Tarina piti kyllä erinomaisesti otteessaan. Itse asiassa kirja oli parempi kuin odotin sen olevan.
VastaaPoistaHyvin kirjaa kuvailet. Tämä muuten oli ensimmäinen arvio, jonka luin kokonaan, koska en halunnut tietää juonesta liikaa ennen kirjan lukemista. Sain siis kirjan luettua, mutta kypsyttelen sitä mielessäni ja kirjoitan siitä kunhan saan rästiarviot ensin alta pois.
Katja, tämä on juuri sellainen upea, mukaansatempaava tarina, olen ihan varma että pidät tästä!
VastaaPoistaSusa, samoin, ihan silmät ristissä iltaisin aina vaan käänsin vielä yhden sivun. Toisaalta tätä kuitenkin malttoi lukea aika rauhassa, siis ei tullut sellaista oloa että olisi pakko ahmia mitään käsittämättä. Se johtui varmaan rauhallisesta tyylistä.
Sanna, minäkin pidän kannesta myös, se on tyylikäs ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Uskon kyllä, että rakastut vielä tarinaankin.
Anna Elina, kiva päästä lukemaan juttusi kun itsellä on vielä kirja hyvin muistissa!
Minä en ihastunut kirjaan ihan yhtä paljon, mutta pidin siitä kyllä kovasti! Minulle kävi oikeastaan niin, etten ollut varauksettoman innostunut lukiessani (tosin kirja oli yllättävän nopealukuinen vähän jannaavasta tyylistä huolimatta), mutta kirja ja sen tarina jäivät tosi vahvasti elämään ja _kummittelemaan_ (köh, köh) mielessä lukemisen jälkeen. Se on minusta aina ihana piirre kirjassa (eikä sitä lopulta tapahdu kauhean usein)!
VastaaPoistaKaroliina, täytyy myöntää, että joskus lukiessa oikein ihmettelin, että mikä tässä oikein vetää, kun toisaalta pitkiin aikoihin ei tapahtunut juuri mitään, päivät toistuivat aika samanlaisina. Mutta jotenkin kirjailija oli osannut rakentaa jutun niin, että koko ajan odotti jotain tapahtuvaksi...
VastaaPoistaJa minullekkin tuntuu jääneen päälle kirjan tunnelma, mietin erityisesti Carolinen ja tohtorin suhdetta, se oli jotenkin niin sydämeenkäyvä.
Mutta toisaalta, olen jo aloittanut Kesän ilman miehiä, eiköhän sen kanssa pääse taas erilaisiin tunnelmiin!
Tilasin oitis tekstisi luettuani kirjan kirjastosta.
VastaaPoistaNautinnollisia lukuhetkiä, Heidi!
VastaaPoistaMinä pidin kirjasta niin paljon, että aioin jossain vaiheessa lukea häneltä muutkin suomennetut, niitä taitaa olla ainakin kaksi jo nyt.
Erja, sulla on ihan mieletön vauhti! Jopa minä olen jo pudonnut kyydistä....
VastaaPoistaSiis olin ottamassa tätä kirjaa, mutta sitten pienet kellot alkoivat soittaa varoitustaan, että en ehkä kuitenkaan tästä pitäisi...Melkein kaikki ovat tästä pitäneet, joten ehkä olin väärässä...
Voi Leena, mulla on tässä pari viikkoa aikaa melkein kokonaan ilman velvollisuuksia, puutarhuriminäkin on ihan laiskistunut, niin mitäs muuta mä tekisin kun lukisin! Ja käyn kuntosalilla, se on mun kunniakseni sanottava.
VastaaPoistaKyllä voin ymmärtää hyvin senkin, ettei kaikki tästä kirjasta innostu, onhan tämä vähän sellainen viileä ja pingoittunut. Mutta minä kyllä ihastuin, se kaukaisen kohtelias kertojanääni puhuu kuitenkin niin inhimillisesti mielenkiintoisista asioista, vaikkei ihan pohjamutia haluakkaan tonkia.
Lainasin kirjastosta aika monta lomakirjaa ja oikeastaan pelotti aloittaa tämä ekana, sillä ajattelin, että ehkä en ehdi lukea ollenkaan muita kun juutun tähän järkäleeseen. Mutta eipä paksuus ollut ollenkaan ongelma - kirja on kiinnostava ja jännällä tavalla samalla hidassoutuinen, mutta kuitenkin pitää imussaan vahvasti. Ja niiin englantilainen maisema, talo ja koko Little Stranger :)
VastaaPoistaMuistelen, että tämä oli melkoisen mukaansatempaava, tuli luettua yötä myöten kun ei millään malttanut päästää käsistä vaikka oli jo ihan silmät sikkurassa...
Poista