Annoin sinun mennä / Clare Macintosh

Kuva: Andrew Bennet / Flickr

Luen aika vähän dekkareita, en oikeastaan kaipaa jännitystä tai ovelia juonia ollenkaan. Silti, niinä harvoina kertoina kun viime aikoina olen dekkariin tarttunut, olen nauttinut lukemisesta aika lailla. Niin kuin viime yönäkin, kun rikoskomisario Ray Stevens vihdoin alkoi päästä jyvälle pienen pojan yli ajaneen Jenna Grayn salaisuuksista. Kello kävi kahtatoista, mutta minä käänsin sivua sivun jälkeen, mukavan tietoisena siitä, että aamulla kello ei herättäisi vapaapäiväläistä ollenkaan.

Kertomuksen käynnistävä onnettomuus tapahtuu Bristolissa jossa komisario Stevens työskentelee viehättävän apulaisensa Katen kanssa. Kaupungista ei kuitenkaan kerrota paljoakaan, huomattavasti merkittävämpi miljöö tapahtumien kannalta on Penfach, jossain Walesin rannikolla sijaitseva pieni lomakylä. Sinne onneton Jenna Gray pakenee painajaisiaan, kauniille mutta yksinäiselle rannalle jolta turistit ovat jo syksyn tultua lähteneet.  Ensin Jenna käpertyy itseensä vuokraamassaan syrjäisessä, huonokuntoisessa mökissä. Vähitellen hän kuitenkin alkaa tehdä yhä pitempiä retkiä meren rantaan, innostuu uudesta valokuvausprojektista, löytää muutaman ystävän ja uskaltaa jopa aivan varovaisesti rakastua kylän eläinlääkäriin, Patrickiin. Mutta toipuminen ei ehdi pitkällekään, kun painajaiset palaavat entistäkin pahempina.
"Sade tekee pieniä koloja hiekkaan, ja nouseva vesi alkaa nuolla pois muotoja, jotka olen tehnyt rannan alaosan märkään hiekkaan. Minulle on tullut tavaksi aloittaa jokainen päivä kirjoittamalla oma nimeni lähelle vesirajaa, ja värähdän nähdessäni sen pyyhkiytyvän mereen. Vaikka valokuvat aamun työstäni ovat turvassa kamerani sisällä, en ole tottunut siihen, että työni katoavat aina näkyvistä. Tätä ei voi verrata savimöykkyyn, jota voi työstää uudelleen ja uudelleen, hioa sen pintaa ja paljastaa sen oikean muodon. Minun on pakostakin työskenneltävä ripeästi, ja prosessi tuntuu sekä hilpeältä että uuvuttavalta."
Arvoituksia keritään auki vähä vähältä, eri näkökannoilta katsoen. Näkökulman vaihtuminen on nykyromaanissa paljon käytetty kerrontatekniikka ja Macintosh vie sen tavallistakin pidemmälle. Mikään kerrontalinja ei ole objektiivinen, kukaan kertojista ei tiedä kaikkea. Päin vastoin, tarina etenee henkilöiden luulojen ja harhaisten, jopa sairaiden mielikuvien varassa. Niinpä lukijalle on luvassa melkoisia yllätyksiä ennen kuin kaikki mysteerit on ratkottu.

Kirjailija kertoo saatesanoissaan saaneensa idean romaaniin työskennellessään vielä poliisina ja rikostutkijana. Tapahtumat perustuvat löyhästi oikeaan rikostapaukseen, jossa varastetulla autolla ajelleet hurjastelijat ajoivat kuoliaaksi yhdeksänvuotiaan pojan. Myöhemmin, kirjailijan menetettyä oman lapsensa, hän alkoi pohtia surun ja syyllisyyden vaikutusta ihmisiin, heidän ajattelutapoihinsa ja käytökseensä. Annoin sinun mennä ei ole elämäkerta eikä dokumentti, mutta romaanin uskottavuus ja elämänmakuisuus juontuu varmasti juuri näistä kirjailijan omakohtaisista kokemuksista.

Annoin sinun mennä miellytti myös Leenaa, Annikaa, Mariaa ja Susaa.



Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2017, 418 s.

Kommentit

  1. Errja, hienoa, että luit tämän. Kyseessä on dekkari, joka on tätä päivää parhaimmilaan eli jännitysromaani, joka ylittää genrensä rajat. Tätä EI voi lopettaa, kun on aloittanut! Luin tätä paitsi tapahtumajuonivetoisena dekkarina, myös kuvauksena siitä, miten narsistin uhri menettää otteensa todellisuuteen eikä tajua tilaansa. Olen livesti tällaisen nähnyt, kun eräs minulle rakas löysi tosi hurmaavan miehen, joka sitten olikin narsisti. Kun muut jo näkivät mitä tapahtuu, nainen jäi paikoilleen, vaikka pitkät kauniit hiukset olivat kadonneet ja oli puhjennet psoriasis...Onneksi me läheiset saimme hänet 'ulos', mutta otimme kehiin myös ammattiauttajan. Maskintoschin tyyli on kuin lukisi vetävää lukuromaania.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä oli taitavasti rakennettu, se on aivan totta. Sekin, kun kertoja vaihtuu säännöllisesti, oli tässä toteutettu paremmin kuin yleensä, koska usein pääsee muodostumaan joku suosikkikertoja jonka esiintuloa odottaa ja muiden osuudet vain kyllästyttävät, mutta tässä kertojat tukivat sillä lailla toisiaan, että jokaisella oli paikkansa, aina kun joku aloitti juuri häntä olikin kaivannut.

      Ja tuo narsistisen luonteen kuvaus, minustakin se tuntui uskottavalta, samoin kuin uhrinkin. Niin kauhealta kuin Jennan epävarmuus ja syyllisyyden tunteet tuntuivatkin, niin jotenkin noin sen täytyy mennä, eihän muuten olisi mahdollista että asiat ajautuvat noin pitkälle vikaan.

      Kyllä dekkareita voisi lukea enemmän. Minulla on vaan vissiin ollut aika kauan mitta täynnä, joskus 80-90-lukujen taitteessa luin niitä niin paljon. Mitä silloin oikein luettiinkaan, muistan että ainakin Patricia Cornwell oli yksi suosikeitani. Ja Matti Yrjänä Joensuun kirjat luin melkein yhteen putkeen, kunnes en enää kestänyt niiden synkkää tarkkanäköisyyttä.

      Mutta joo, nyt dekkareita lisää :)

      Poista
    2. Erja, tuota kerroksellista kerrontaa käytetään jo joidenkin mielestä liikaakin, eikä se aina onnistu, mutta tässä se oli tehty taiten.

      Minua otti niin päähän, kun uhri ei lähtenyt,kunnes sitten muistin, että ei hän tajua tilaansa. Vaikka hän pelkäsi ja voi huonosti, hän ei tajunnut.

      Luin kai ehkä 11 Cornwellia, mutta kyllä ne alkupään olivat parhaita. Nyt olen jättänyt Patrician, sillä kirjan tunnelmasta on tullut liian kova ja tekninen, en tunnista enää kirjailijaa.

      Håkan Nesser♥

      Kokeile, uusia tulee koko ajan lisää ja erityisesti nyt kiinnitän huomioini niihin, joissa pääpaino ei ole raakuuksilla eikä edes poliisityösknetelyllä, vaan siinä kaikessa muussa eli psykologisessa.

      Poista
    3. Toden ja ilveen verkko näyttäisi olevan meidän varastossa paikalla. Haen sen sieltä heti kun muutama lukupiiri- yms. "velvollisuus" on luettu. Nyt on sellainen tunne, etten malttaisi odottaa...

      Poista

Lähetä kommentti