Kaikki se mitä en muista / Jonas Hassen Khemiri

Jonas Hassen Khemiri
Kuva: Martin Stenmark / Aftonbladet
Saako tapahtuneesta oikeamman, totuudenmukaisemman kuvan, jos sitä katsoo useasta suunnasta, jos kuuntelee saman tarinan monen ihmisen kertomana? Vai hajoavatko muistot kappaleiksi, käsittämättömäksi kaleidoskooppikuvaksi, pelkiksi väreiksi ja sirpaleiksi?

Jonas Hassen Khemiri kokoaa kasaan kertomusta Samuelista, nuoresta miehestä joka on kuollut auto-onnettomuudessa. Berliinistä takaisin Tukholmaan muuttanut kirjailija haastattelee Samuelin äitiä ja ystäviä ymmärtääkseen, mitä on tapahtunut, oliko kolari onnettomuus, vai ajoiko Samuel tieltä tahallaan?

Samuelin tyttöystävä Laide kertoo rakastumisesta ja koettaa selittää miksi kuitenkin jätti Samuelin, kämppäkaveri Vandad korostaa miesten ystävyyden läheisyyttä, sitä kuinka toinen aina tuki toista, kaikki oli yhteistä eikä rahaa ajateltu koskaan. Lapsuudenystävä Pantteri täydentää kertomusta sieltä täältä, kertoen kuitenkin eniten itsestään ja taiteilijaelämästään Berliinissä. Jokainen selittelee, tuntee syyllisyyttä ja halua syyttää mahdollisesta itsemurhasta muita.

Haastateltavat kertovat siis tapahtumista kukin omalla tavallaan, ja tapahtumia mielenkiintoisemmaksi nouseekin se, mitä kukakin muistaa ja haluaa kertoa. Muistamisen teema korostuu myös siinä, kuinka huolestunut Samuel on omasta unohtelustaan. Hän kerää itselleen kokemuspankkia ja haluaa epätoivoisesti muistaa ja tulla muistetuksi. Tätä taustaa vasten Samuelin tapaamiset dementoituneen isoäidin kanssa ovat liikuttavaa luettavaa.
Istumme kanttiinissa. Mummo katsoo ruokaansa. Hän ei ole koskenutkaan siihen.
"Etkö sä ole nälkäinen?" kysyn.
Hän istuu haarukka ojossa ja katsoo ruokaa kuin se olisi ristisanatehtävä. Lopulta hän keihästää sitruunalohkon ja syö sen kokonaisena.
"Nyt olen kylläinen."
"Haluaisitko sä kahvia?" kysyn.
"Mieluusti. Puolikkaan kupillisen. Mustana on hyvä, sanoi talonomistaja maalarille ja katui puheitaan. Ja jotakin makeaa olemme ansainneet tällaisen päivän jälkeen. Katso, onko siellä myynnissä vadelmaveneitä".
Hän ottaa esille lompakkonsa ja ojentaa minulle setelin. Kuitti todistaa, että kello on neljätoista minuuttia yli kaksi, kun palaan pöytään kahvin ja makean kera. 
Romaanin rakenne vaikuttaa aluksi hajanaiselta, mutta draaman kaari jäntevöityy pian ja kokonaisuus eheytyy kohti loppua. Kertojien epämääräisyyttä on käytetty nerokkaasti; kappaleet aloittaa kirjailija, mutta puheenvuoron riistää nopeasti joku tarinan henkilöistä. Aina ei ole tarpeen tietää kuka kertoo; kun Samuel ja Laide ovat suhteen alkuvaiheessa onnellisimmillaan ja liki yhteen sulautuneita, heillä on yhteinen ääni. Toisaalta tapahtuu traaginen onnettomuus, kun Vandad vihapäissään ei erota kahta eri henkilöä toisistaan.

Kokonaisuudesta muodostuu todentuntuinen ja elävä kuva nuorten aikuisten elämästä suurkaupungissa. On opiskeltu tai ei, työpaikkoihin ajaudutaan ilman sen suurempaa motivaatiota. Illat kuluvat kavereiden kanssa baareissa ja juhlien vaikka rahasta onkin tiukkaa. Khemiri ei korosta henkilöidensä etnistä alkuperää, eikä maahanmuuttajuus juurikaan motivoi tapahtumia romaanissa, mutta henkilöiden taustat paljastuvat kerronnan pienistä yksityiskohdista. Tarinassa on useita sivujuonia, mutta päällimmäiseksi nousevat teemat rakkaudesta ja ystävyydestä.

Kertomuksen edetessä henkilöt tulevat lukijaa lähelle, ainakin minä tunsin ymmärtäväni niin kiihkeää ja epäluuloista Laidea, itserakasta Pantteria kuin hyeenamaista selviytyjää Vandadiakin. Ja aivan erityisesti rakastin tietenkin Samuelia, hiukan hömelöä unohtelijaa, joka kaikilta tapaamiltaan ihmisiltä halusi ensimmäiseksi kysyä sitä, kuinka nämä määrittelivät rakkauden.


Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Altt jag inte minns, suom. Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2015, 291 s.

Kommentit

  1. Minulle välittyi tästä kirjasta lähinnä rivien välesitä aika lohduton kuva länsinaapurin miljööstä. Kuten mainitsit, asioista todettiin, mutta ei mitenkään alleviivattu, Jos saan tämän ruotsiksi kästevästi käsiin, voisi lukea ja katsoa jääkö sama tunne ...
    Hyvän bloggauksen olet kirjoittanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tunnelma oli jännä, olosuhteet olivat välillä aika masentavat, mutta siellä ne vaan elelivät kuin ei mitään ikävää olisi olemassakaan, arkipäiväistä elämää vain. Mutta sitten yksi ajaa tahallaan puuta päin, vai ajaako?
      Jään mielenkiinnolla odottamaan, mikä on mielipiteesi alkukielisestä tekstistä, löytyykö eroa?

      Poista
  2. Tämän kirjan haluan lukea ehdottomasti! Kiitos muistutuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen lämpimästi. Tämä on vähän sellainen helposti unohtuva ehkä, vaikka kyllähän tästä silloin ilmestymisen aikaan kohistiin aika paljonkin, Khemirihän kävi Suomessakin, Helsiki Litissä ja oli muutenkin lehtien sivuilla. Minäkin lainasin tämän jo silloin, mutta unohdin kuitenkin. Jostain kehuista sitten taas kai innostuin ja lainasin uudelleen. En ihan alkumetreillä pitänyt kirjasta paljonkaan, mutta kokonaisuus sitten ihastuttikin yllättävän paljon. Eli, älä jätä kesken ihan heti, tämä ei ehkä imaise mukaansa ihan alusta, mutta palkitsee myöhemmin.

      Poista
  3. En vieläkään ole onnistunut ymmärtämään, miksi tämä teos on saanut niin suuren suosion. Kyllä juuri kuten kirjoitat, paljon on hyvää ja kiinnostavaa, mutta mikä tässä on niin erityistä, sitä en vaan hahmota. Tuo "pääajatus", että eri ihmiset muistavat saman asian tai ihmisen eri tavalla ei ole kovin omaperäinen. Huomaan nyt tätä kirjoittaessani, että ihmettelen Khemirin romaanin suosiota samaan tapaan kuin Kate Atkinsonin romaanin Elämä elämältä suosiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistamisen teema on nyt tosi kuuma, aihetta tutkitaan ja se on taustalla tosi monessa romaanissa. Minuakin se on kiinnostanut jo kauan, enkä tunnu kyllästyvän ollenkaan. Olen aina ajatellut olevani huonomuistinen ja kärsinytkin siitä, eli sympatiseerasin Samuelia todella, jo siksikin oli varmaan helppo pitää tästä romaanista.

      Silti, kyllä minäkin ihmettelin lukiessa, että mikä tässä nyt on niin kummallista, Khemirihän on Ruotsissa runsaasti palkittu kirjailija. Vähän ikävästi ajattelen, että hän taitaa olla kovasti sopiva, sopivasti kaunis nuori mies, sopivasti vähän maahanmuuttaja, sopivasti vähän radikaali ja yhteiskuntakriittinen mutta ei sitten kauhean ärsyttävä kuitenkaan.

      Pari ensimmäisen luvun jälkeen olin vähällä jättää kirjan kesken, mutta onneksi en sitten kuitenkaan. Siinä meinaan kävi sitten niin, että kun olin lukenut loppuun, kokonaisuus tuntui jotenkin tavallista paremmin loksahtavan paikalleen, henkilöt tuntuivat tutuilta, ihan kuin olisin oikeasti elänyt heidän parissaan ja ymmärtäisin vähän paremmin miltä heistä tuntuu. Jäin siis vähän miettimään, tarinalla oli vaikutusta.

      Poista
    2. Muakin kyllä kiinnostaa muistamisasiat, mutta odottaisin jotain uutta käsittelytapaa asiaan. Voi harmi, kun ei ole tullut suomennosta Emma Healeyn kirjasta Elizbeth is missing, jossa päähenkilönä on muistisairas ihminen ja koko tarina on vallan ihastuttava ja riemastuttava ja erilainen kuin mitä olen tästä aiheesta lukenut.

      Olet Erja varmasti oikeasti, että Khemiri on monella tavalla sopiva ja tyyppi, josta on helppo pitää.

      Poista
    3. Khemiri on aivan ihastuttava, katsoin sen Helsinki Litin haastattelun uudelleen kun olin lukenut kirjan, tyyppi on kertakaikkiaan hurmaava. Huvitti vähän, että halusin laittaa tähän juttuun kuvankin hänestä, yleensähän mulla on vaan kuvia kirjankansista. Mutta kerran näinkin :)

      Poista
  4. Sitten tällainen erilainen arvio: loistava kirja :) Teksti, tarina, henkilöt, tapahtumien kerronta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, eikä tuo muistamisen teema ole ollenkaan ainoa tässä kirjassa, se vaan on jotenkin niin ilmiselvä ja helppo sieltä irroittaa, kertoa eteenpäin.

      Mielenkiintoisempaa ehkä vielä on ihmisten kuvaus, juurikin tuo ettei maahanmuuttajuutta mitenkään korosteta, mutta se tunkee esiin silti koko ajan. Näin se varmaan juuri onkin, ei Samuel ajattele kuuluvansa joihinkin tiettyihin ryhmiin, eikä Laide eikä kukaan muukaan, mutta silti ihmisten tapa ryhmitellä ja lajitella toisiaan vaikuttaa jokaisen elämään koko ajan.

      Poista
  5. Luin kirjaa Tukholman reissulla, se toi lisäviboja. Silti lämpenin hitaasti, tarina ahdistikin. Kun viimeiset sivut oli luettu, tarina alkoi vaikuttaa, putkahdella päähän odottamattomasti. Tykkään tavastasi luennehtia romaanin epämäärisyyttä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi että, paras mahdollinen sauma lukea tämä!

      Tukholma tulee tässä esiin aika jännästi, jonkinlaisena tunnelmana niiden baarien kautta joissa Samuel ystävineen istuskelee, ja vähän kyllä betonisenakin, ainakin itse sijoitin sen kohdan jossa Samuel ja Laide ensimmäisen kerran (tietoisesti) tapaavat melkoiseen betonikolossiin. Tuliko se kirjasta vai omasta päästä, sitä en enää muista :)

      Enkä muista sitäkään tunsinko varsinaista ahdistusta, mutta surua kylläkin. Silti kokonaisuus oli minusta enemmän positiivinen; eriarvoisuutta ja ongelmia yhteiskunnassa riittää, mutta jotenkin tässä niistä selvittiin voittajina, kaikesta huolimatta.

      Tai se suuri kysymyshän tietysti jää ilmaan, että murtuiko Samuel vai ei, mutta se jää ilmaan jotenkin parhaalla mahdollisella tavalla, jotenkin yleisesti. Miten ihmeessa Khemiri senkin teki? On se sittenkin aika velho.

      Poista

Lähetä kommentti