Sielut kulkevat sateessa / Pasi Ilmari Jääskeläinen

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa
Päällys: Jussi Karjalainen
Atena, 2013 (Bookwell), 550 s.

Tätä kirjaa olen odottanut luettavakseni jo kauan ja ihan poikkeuksellisella innolla. Jääskeläisen aiemmat romaanit, varsinkin ensimmäinen, Lumikko ja yhdeksän muuta, mutta myös Harjukaupungin salakäytävät kuuluvat parhaimpiin lukukokemuksiini ikinä! Molemmat ovat hauskoja ja jännittäviä ja onnistuvat yllättämään lukijan useampaan kertaan. Eikä sovi unohtaa myöskään novellia Kirje Lethelle kokoelmassa Valhe & Viettelys. Novelli on kerta kaikkiaan nerokas, kekseliäästi ja taitavasti rakennettu pieni elämäntarina.

Sateessa kulkevien sielujen kertomus alkaa keskeltä Judit Huuskon tavallistakin tavallisempaa elämää. Judit on nelikymppinen sairaanhoitajatar Jyväskylän seudulta. Hän kärsii homealtistumisesta töissä ja kyllästymisestä kotona. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, mutta silti, väljähtänyt avioliitto ja mutkikas suhde aikuiseen tyttäreen eivät ole sitä, mitä Judit on elämältä halunnut.

Jääskeläinen on mestari luomaan mielenkiintoisia henkilökuvia. Tässäkin sekä Judit että hänen ystävättärensä Martta huokuvat alusta asti omaa aitoa persoonallisuuttaan, Judit mukakilttinä seurailijana ja Martta selvemmin itsetietoisena, ahneena uranaisena. Henkilökuvaus on elävää muussakin kerronnassa, mutta sitä syvennetään vielä sivuhuomautuksissa, joissa kirjailija puhuttelee lukijaa suoraan ja selittää lisää henkilöidensä motiiveja, mm. tähän tapaan:
"Palaan usein tutkailemaan Juditia tässä tilanteessa eri kulmista, häntä käännellen ja väännellen ja ja häntä koskevaa ymmärrystäni tarkentaen, sillä siinä alkaa hahmottua yksi uskon ja nimenomaan lapsenuskon keskeisistä piirteistä: se on sitä, että ihminen tohtii pyytää jotakin luottaen siihen, että pyyntö vähintäänkin kuullaan. Aikuiselle pyytäminen on usein vaikeaa ellei mahdotonta. Halutessaan jotain aikuinen joko ottaa, ostaa tai tyytyy toivomaan salaa - ani harvoin hän uskaltaa pyytää."
Tai näin:
"Toisin kuin Judit haluaa itselleen tai koko maailmalle uskotella, hän ei todella ole Marttaa kiltimpi ja harkitsevampi, vaan ainoastaan laskelmoivampi ja haluton ottamaan vastuuta tekemisistään.  
Hänen mieltään ei tarvitse kuoria kovin syvälle, kun jo huomaa mistä todella on kyse: kun antaa toisen hoitaa houkuttelun ja yllyttämisen samalla hienovaraisesti vihjaten, että tulee lopulta lankeamaan kiusaukseen, voi taivutelluksi tullut siirtää suuren osan seuraamuksiin liittyvästä vastuusta toiselle ja keskittyä nauttimaan lankeemuksestaan."
Kun Martta soittaa ja tarjoaa hyväpalkkaista tointa yksityisen kotisairaanhoitofirman palveluksessa pääkaupungissa, Judit ei epäröi lähteä. Hälytyskellot eivät soi, vaikka F-Remediumin hoitajilta vaaditaan syvää uskonnollisuutta ja täydellistä lojaalisuutta työnantajaa kohtaan. Vasta kun Judit saa asiakkaakseen tunnetun ateistin Leo Moreaun alkavat pienet epäilykset kaihertaa. Miksi firma on niin kiinnostunut Moreausta? Miksi persinger-sielunhoidot ovat pakollisia asiakkaille ja henkilökunnalle, vaikka niistä selvästi aiheutuu myös ongelmia? Mitä tapahtuu F-Remediumin toimistorakennuksen yläkerroksissa tänä Euroopan historian sateisimpana kesänä? Missä ovat ulkomaille jatkokoulutukseen lähetetyt hoitajat ja miksi Juditin ympärillä alkaa pyöriä katsetta väistäviä varjoja?

Jännitys kohoaa samaan tahtiin Juditin kriittisyyden kanssa. Samalla syvenevät kirjan teemat uskonnollisuuden ja vapaa-ajattelun ympärillä. Joukkoon sopeutumisen ja yksilön vastuun teemat ovat mielenkiintoisia ja vakaviakin, mutta tosikkomaista niiden käsittely ei ole. Rakkauteen ja ystävyyteen sekoittuva kilpailu ja kateus, ihmisten näkyvät ja sisäiset päämäärät ja niiden ristiriitaisuus ovat pohdinnan arvoisia aiheita. Jääskeläinen taitaa tunteisiin vetoamisen, mutta ei sorru pateettisuuteen. Jos sellaista vaaraa joskus ilmeneekin, vaikuttaa kirjailija saman tien työntävän kielen poskeen ja rientävän vapauttaman lukijan ahdingosta jollakin sopivasti nyrjähtäneellä nopealla leikkauksella.

Nautin suunnattomasti tarinan kehittelystä kirjan alkupuolella. Kauhu ja jännitys ovat aina parhaimmillaan, kun ilmassa on pelottavia kysymyksiä mutta vastausta ei vielä näy. Niin nytkin. En kyllästynyt arvailuun hetkeksikään, mutta sen sijaan kauhuelementtien pitkähkö vatvominen tarinan loppupuolella tuntui hieman sekavalta. Ehkä puutumiseni johtui siitä, etten tunne näitä Haamulinnojen perillisiä juuri lainkaan. Kirjassa vilisevät viittaukset muihin kauhutarinoihin menivät siis ohi. Niinpä lopun kammottavat tapahtumat olisivat minulle toimineet paremmin tiivistettyinä, hämärämpinä välähdyksinä.

Lopuksi on aivan pakko palata vielä uudelleen alkuun. Kirja nimittäin alkaa hykerryttävän mieltä lämmittävällä omistuskirjoituksella, se on "omistettu kirjabloggareille - verkossa laulaville kirjallisuuden seireeneille!" Lukija huomioidaan tarinan kulkiessa koko ajan muutenkin, intertekstuaalisuus ja viittaukset varsinkin kirjallisuushistoriaan riemastuttavat varmasti monia. Aivan ihastuttava yksityiskohta kertomuksessa on mystinen Nomi, Moreaun kotona vaelteleva herkeämättä romaaneihin keskittyvä perintözombie tai mikälie, isäntänsä useampaankin otteeseen pelastava lukija!

Lisää kirjasta ja kirjailijasta Pasi Ilmari Jääskeläisen omilta sivuilta: Kirjailija joka varasti Morfeukselta.

Kommentit

  1. Samaa mieltä, Nomi on mainio hahmo, ja muutenkin viittaukset kirjallisuuteen ovat mukavia... ja vaikka tarinan olisi parantunut pienestä tiivistämisestä, tykkäsin sen hulppean kunnianhimoisesta ideasta ja yksityiskohtien runsaudesta. Hieno kirja, olen iloinen että ostin omaksi kun Harjukaupunkia harmitti palauttaa kirjastoon...

    Heh, minua muuten tuo kirjan omistamnen kirjabloggaajille ei hykerryttänyt vaan vähän vaivaannutti. Mutta päätin olla piittaamatta kun en yleensäkään omistuksiin kiinnitä huomiota. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nomi on niin upea! Ja ja jotenkin kotoisampi minullekin kuin tuo seireenijuttu, mutta hienoja kunnianosoituksia molemmat :)

      Poista
  2. Minäkin tykkäsin Nomista ja tunnustan kirjan ansiot noin yleensäkin - silti pidän enemmän Lumikosta ja Harjukaupungista... niissä oli jotenkin sellainen jännempi vinksahtaneisuus. Tämä viimeisin tuntuu minusta jotenkin kliseisemmältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tavallaan oli yllättävää, että kirjan loppu oli niin selkeästi kauhua. Mutta yllätys laimeni sivu sivulta kun kerronta juuttui niihin katastrofeihin, se mainitsemasi jännempi vinksahtaneisuus jäi liikaa taka-alalle.

      Aika paljon vaadittu tietysti, että kirjailijan pitäisi aina pystyä yllättämään, mutta täytyy myöntää, että sitä minä Jääskeläiseltä olen kyllä tottunut odottamaan :)

      Toisaalta, mitä enemmän mietin kirjaa kokonaisuutena, sitä enemmän siitä pidän. Näin nopeasti alkavat yksityiskohdat hämärtyä enkä oikein enää edes muista, missä kohdin sielunkehitystä olin vähällä pitkästyä.

      Suuri osa siitä, mitä Jääskeläinen tarinalla ehkä haluaa sanoa, jää minulle kyllä aika hämäräksi. Vanhana ateistina pidin kuitenkin paljon pohdinnoista hyvän ja pahan välillä ja siitä, ettei mikään koskaan ollut sitä miltä ensisilmäyksellä saattoi näyttää.

      Poista
  3. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka Jääskeläiseltä luin ja minulle herran tyyli oli kaikin puolin uutta ja tuoretta. Mielenkiinto säilyi koko kirjan enkä edes olisi lähtenyt sitä lyhentämään. Kauhun ystävänä pidin (luonnollisesti) kovasti kirjan kauhuelementeistä. :)

    Minua(kaan) ei uskonto pahemmin kiinnosta (paitsi kulttuurimelessä) ja se olikin suurin pelkoni liittyen tähän kirjaan: miten jaksan lukea kirjan, jossa tuntuu olevan keskeisessä osassa teema, joka ei innosta. No, hyvin jaksoi eikä tehnyt vaikeaa ollenkaan! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä arvasin, että Jääskeläinen saa tästä teemasta paljon irti. Rohkeus riittää aiheiden suorasukaiseen käsittelyyn ja omintakeinen huumori pelastaa tosikkomaisuudelta, se on hyvä yhdistelmä!

      Poista
  4. Kirjakäsittelysi on niin kiinnostava, että taidan lisätä tämän romaanin lukulistalleni. Lumikkoon aikanaan ihastuin. Kiitos tämän vuoden postauksista, joissa on omaehtoinen linja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskallan kyllä suositella tätä, varsinkin kun sanot ihastuneesi Lumikkoon.

      Ja kiitokset myös sinulle blogistasi, löysin sen vasta ja tykkään kovasti! Se on noussut nopeasti yhdeksi suosikeistani :)

      Poista
  5. Hienosti kirjoitat, Erja, kuvaat upeasti Sieluja. Nomi oli minunkin suosikkini, ihastuttava hahmo kaikkeudessaan. Pidin kovasti.

    Muutaman päivän jäähdyteltyäni kirja tuntuu yhä paremmalta ja täydemmältä, vaikkei se minulta Lumikko-rakkautta saakaan. Hieno kirja, tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nomi <3

      Vähän samalla tavalla ajattelen, lukiessa en tykännyt kun sielut piirittävät liian kauan liian läheltä, ja silti nyt kokonaisuutena kirjaa muistellessa lukukokemus oli kyllä taas mahtava! Mutta kun Lumikko on näistä rakkauksista se ensimmäinen, ei sitä ole helppo ylittää :)

      Poista
  6. Erja, koimme osin samoin, osin eri. Minulle fantasia on vieras maa, mutta jossain kirjan puolivälissä luin yöllä ja olin ihan sataa tulessa tarinasta. Sen sijaan kun jatkoin sitten seuraavana päivänä´eli iltana, alkoi minuakin rasittaa kauhuelementtien runsaus ja kaipasinkin tiivistystä. 150 tiivistystä olisi tehnyt tarinalle ihmeitä.

    Minä pidin Sivuhuomauttelijasta sekä Saarnaajasta;)

    Olen aivan otettu kirjan tunnarista, joka on myös R:n ja minun biisi eli The Windmills Of Your Mind ja joka soi blogissani aina kun kehtaan sen vain toistaa...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sivuhuomautukset olivat myös hieno keksintö! Ja Saarnaaja myös, oli kiva arvailla sen kohtaloa ensimmäisen onnettomuuden jälkeen :)

      Minä en tunnistanut lukiessa tuota musiikkia, mutta nyt kävin kuuntelemassa ja tuttuhan se olikin ja kaunis myös.

      Poista

Lähetä kommentti