Kirjamuistikirja

Kuva: Dennis Skley / Flickr Lukeminen on edelleen ihan parasta, mutta Kirjamuistikirja on silti päässyt hyytymään siinä määrin, että tehnee hyvää pitää ainakin taukoa, jollei peräti lopettaa kokonaan. Lämpimät kiitokset teille kaikille jotka olette lukeneet ja kommentoineet!

Kuva: Amit Kamble/Flickr Keri Hulme  kertoo romaaninsa esipuheessa, että hänellä oli onni saada kustannustoimittajia, jotka antoivat arvoa hänen näkemyksilleen omituisuuksista. Kirjailijan ääni kuulema voitti, mutta en ole ollenkaan varma yhtyisinkö Hulmen riemuun. Kirjan 640 sivuun mahtuu nimittäin hienon kerronnan lisäksi paljon tyhjäkäyntiä ja kertausta, jonka tarpeellisuus tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta. Mauriora - maan voima  on moniaalle polveileva tarina pienestä Simon-pojasta, hänen isästään Joesta ja Kerewinistä, naisesta, johon isä ja poika pojan karkumatkojen seurauksena tutustuvat. Tapahtumat sijoittunevat 70-80-lukujen Uuteen-Seelantiin, suurinpiirtein samaan aikaan, jolloin romaani on kirjoitettu. Maorikulttuuri ei ole kerronnan keskiössä, mutta sen piirteet muokkaavat tarinaa. Tarinan jännite kutoutuu lähinnä kahden juonen ympärille. Lukijalle paljastuu vähitellen, ettei Simon olekaan Joen biologinen lapsi, sekä se, että isän ja pojan suhteeseen mahtuu palj

Melkein pelotti ryhtyä lukemaan tätä kirjaa. Aiheesta tuli niin elävästi mieleen yksi 80-luvun suosikkielokuvistani, Frances . Se on Jessica Langen ja Sam Shepardin tähdittämä ja Graeme Cliffordin ohjaama elokuva lahjakkaasta ja kunnianhimoisesta näyttelijästä Frances Farmerista, joka Hollywoodin pinnallisuuteen tympääntyneenä suistuu ensin päihteisiin ja lopulta menettää hermonsa niin, että joutuu psykiatriseen sairaalaan. Siellä häntä hoidetaan mm. insuliini- ja sähköshokein. Elokuva on hieno mutta äärettömän surullinen.  Oamaru Busty Beach Kuva:  Pil / Flickr Framen ja Farmerin tarinoissa on yhtäläisyyksiä, mutta onneksi tässä Riitta Jalosen romaanissa päähenkilö, uusiseelantilainen kirjailija  Janet Frame  selviää viime vuosisadan puolivälin epäinhimillisestä psykiatrisesta hoidosta huomattavasti amerikkalaista kohtalontoveriaan paremmin. Kirjan takakannessa kerrotaan teoksen olevan  osoitus taiteen voimasta, siitä kuinka kieli ja sanat voivat pelastaa ihmisen elämälle.  K

Kävin kirjamessuilla. Joka vuosi harkitsen yhä tarkemmin, jaksanko ollenkaan lähteä mukaan hulinaan, mutta vielä kertaakaan en ole malttanut olla menemättä. Ohjelma on niin houkutteleva, ja vaikka en suurien ihmismassojen joukossa kulkemista rakastakaan, hyvällä suunnittelulla olen oppinut pärjäämään siellä aika hyvin. En ole enää pitkään aikaan kuvitellutkaan ehtiväni ja jaksavani katsoa kaikkea, vaan valitsen ohjelmasta vain muutaman tosi kiinnostavan jutun joihin sitten suunnistan. Aina jää väliin kuitenkin vähän sellaistakin aikaa, jolloin voin haukansilmineni haravaoida kirjakauppojen ja kustantajien pöydiltä parhaat tarjoukset ostoskassiin. Tällä kertaa surkeat roponi (yht. 14 €) jäivät Atenan standille, jossa oli tarjolla myös Schildts & Söderströmsin kirjoja. Yksi tämän vuoden uusista jutuista Turun kirjamessuilla on tekstiretriitti, jossa kirjailijat lukevat ääneen omia tekstejään. Tila on vähän syrjässä hälinästä ja sinne on luotu rauhallista tunnelmaa hä

Kuva: Arran Bee / Flickr Ennen vanhaan, menneinä vuosina, maa ja meri tunsivat suurta tyhjyyttä ja kaipuuta. Vuoret olivat kuin poutama, portaat taivaaseen, ja rehevä vihreä sademetsä väreili monivärisenä kakahuna. Taivas oli kimalteleva paua, tuulen ja pilvien kuvioima kowahaiwai ja joskus se heijasti sateenkaaren prisman tai eteläisen aamuruskon. Meri oli alati muuttuva pounamu, välkehtien se yhdistyi saumattomasti taivaaseen. Tämä oli maailman pohjalla oleva lähde ja kun siihen katsoi, saattoi tuntea näkevänsä ikuisuuteen." Witi Ihimaeran  Valasratsastaja  on aivan omanlaisensa romaani. Sen tarina pohjaa ikivanhaan, suullisena perinteenä sukupolvelta toiselle siirtyneeseen kertomukseen siitä, kuinka maorien esi-isä Paikea ratsasti valaan selässä heimon alkukodista Hawaikista Aotearoaan eli   Uuteen-Seelantiin. Kaunis ja myyttinen tarina on sovitettu sujuvasti nykyaikaan. Ihimaera käyttää taitavasti hyväkseen myyttiä ja siihen liittyvää arvostusta hälventääkseen ma

Kuinka monta mekkoa saa tehdä samalla kaavalla? Minulla alkaa olla jo aika monta tunikaa ja hellemekkoa tästä Lotta Jansdotterin ompelukirjasta. Housujakin on jo kahdet, mutta innostus ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Tämä opas on minulle aivan täydellinen, ohjeet ovat helppoja ymmärtää ja mallit juuri sellaisia selkeitä ja minimalistisia joista pidän. Ei mitään kruusauksia tai kiristyksia, vaan suorat linjat, väljyyttä sen verran kuin liikkumiseen tarvitaan, ei turhia nappeja tai vetoketjuja. Aivan ihania vaatteita, ja kun kangaskaupasta löytyy toinen toistaan herkullisempia kuoseja, aion tässä syksyn kuluessa yksinkertaisesti vain siirtyä paksumpiin kankaisiin ja jatkaa muuten aivan samoilla linjoilla. Kirjassa on paljon inspiroivia kuvia. Jansdotter käyttää malleina omia sukulaisiaan ja ystäviään, kaiken kokoisia ja ikäisiä naisia. Mallien esittely etenee tarinana, kirjan selailu on viihdyttävää vaikkei ompelu kiinnostaisikaan. Silti mallit ja ohjeet on helppo

Nix 'in yli 700 sivuun mahtuu paljon. Lukukokemus on kuin mutkitteleva maantie jossa mennään välillä todella lujaa ja välillä hidastellen. Kun pienten alkuvaikeuksien jälkeen sain juonen päästä kiinni, aavistelin, että nyt on käsissäni oikein hyvä lukuromaani. Puolenvälin jälkeen olin valmis kehumaan enemmänkin, teksti alkoi olla niin vahvaa ja vaikuttavaa. Mutta sitten tapahtui ylilyönti, tekstin intensiteetti kasvoi yli äyräidensä ja jännite lässähti. Hill tavoittelee jonkinlaista Cormac McCarthy  -tyyppistä profeetallista paatosta, mutta ei ihan onnistu, koska suistaa kertojansa juuri ratkaisevalla hetkellä keskenkasvuiseksi mansplainaajaksi. Terävä yhteiskunnallinen analyysi muuttuu omaan ääneensä rakastuneen katkeran teinipojan paasaukseksi ja kaikki ylevyys on yhtäkkiä tiessään. Mutta silti, kyllä se analyysi kuitenkin löytyy sieltä kaiken joukosta, sarkastisena ja rohkeana, eli eivät mainoslauseet suuresta amerikkalaisesta romaanista ole ollenkaan tuulesta temmattuja. T

Kuva: Wikimedia Commons Romaani koostuu kahdesta kertomuksesta, joilla ensin ei tunnu olevan mitään tekemistä keskenään. Ensimmäisessä mies ja nainen eroavat, toisessa Kolumbus löytää Amerikan. Mitä pidemmälle tarinat etenevät, sitä selvemmältä alkaa näyttää, että yhtymäkohtia sittenkin on. Molemmissa tarinoissa ollaan huikealla löytöretkellä. Matkan onnistumisesta ei ole takeita, mutta halu saada tietää mitä perillä odottaa on niin kova, että se kantaa yli myrskyävien merien uusille tuntemattomille rannoille. "Mieheni vetää henkeä. Niin kuin tehdään, kun ollaan sanomassa jotain, mikä muuttaa kaiken. Ilma kohoaa rintaan, pysähtyy hetkeksi ja purkautuu sitten pois. Ja tämän hän sanoo: – Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. Niin sanoo mieheni, neljäkymmentä vuotta myöhässä." Ahavan romaani ei kuitenkaan kerro miehen transsukupuolisuudesta, vaan siitä, miltä tuntuu vaimosta miehen alkaessa toteuttaa toivomaansa muutosta. Vaimo tahtoo ymmärtää, ja aluksi hän iloitse

Tuuli Salmisen  esikoisromaani  Surulintu  käynnistyy hitaasti.  Kirjailija Jaakob Kara on saanut tietää sairastavansa syöpää, aikaa on vain muutamia viikkoja. Mies itse on väsynyt ja suhtautuu tietoon lähestyvästä kuolemasta rauhallisesti, mutta vaimo Ellen on peloissaan. Seesteinen Jaakob ja kopea ja vauhko Ellen tuntuvat aluksi kovin epäsuhtaiselta parilta ja on vaikea ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Tarina alkaa muotoutua Ellenin ja Jaakobin sisarentyttären Miriamin kertomana, mutta varsinaisesti se avautuu vasta Jaakobin kuoleman jälkeen naisten päästessä lukemaan hänen muistikirjojaan. Kun elämänkokoiset salaisuudet alkavat paljastua, tuntuu kuin kerronnan tempokin kiihtyisi.  Kuva: Pixabay "Kolme päivää sitten hän sanoi minulle, että tietää lähtöpäivänsä. Hän on nähnyt unta linnuista, jotka asettuvat symmetriseen ympyrään luonnottoman tyynen veden pinnalle. Uni unelta niitä on vähemmän. En halua tietää, montako niitä on jäljellä." Kirjan keskeisin hen

Camilla Greben    Kun jää pettää alta on ihan kelpo kesädekkari. Siinä on mukana ripaus romantiikkaakin jota olen tottunut kesädekkariltani vaatimaan sen jälkeen kun ihastuin Harlan Cobenin tyyliin . Mikään kovin omaperäinen hengentuote tämä kirja ei ole, muuten ihan hienosti punotun juonen ratkaiseva käänne tuntui vähän liiankin tutulta, etten sanoisi lainatulta. Mutta eipä se silti paljon haitannut, sadepäivä mökillä sujui tämän kanssa tosi mukavasti, tuota yhtä no-jaahas-kokemusta lukuunottamatta juoni koukutti oikein hyvin. Vaikka  Kun jää pettää alta on Camilla Greben ensimmäinen yksin kirjoittama teos, on hän silti jo kokenut dekkaristi. Kirjan lieveteksti tietää kertoa, että Grebe on ollut mukana tekemässä Moskova Noir -sarjaa yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa. Jo tätä aiemmin hän on kirjoittanut sisarensa Åsa Träffin kanssa usemmankin dekkarin, mutta niitä ei ole taidettu suomentaa. Alkuperäiskielellä ruotsiksi tietoa löytyy ainakin kustantajien  Wahlsröm&

Yhteiskunnan rakenteisiin, kieleen ja tapoihin piiloutuva rasismi jää helposti huomaamatta, vaikka pyrkimys muuhun olisi kuinka vilpitön. Koko Hubaran esseet avaavat silmiä aivan yllättävän tehokkaasti. Hubara kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä parissa on helppo viihtyä. Mielenkiintoisten juttujen lomassa hän kuitenkin myös taitavasti haastaa lukijaa ajattelemaan, eivätkä kaikki mieleen nousevat ajatukset ole kovin miellyttäviä. Jo se pistää miettimään, että tekstit on osoitettu ruskeille tytöille, eivätkä siis ollenkaan minulle, keski-ikäiselle valkoiselle naiselle.  Ja se, että tulkitsen tämän olevan vain ovela keino saada minut ymmärtämään jotain, vie ajatukset melkoiseen looppiin. Ei mitenkään mairittelevaan, mutta aika jännästi toimivaan. Hubara aloittaa nämä tunne-esseiksi nimeämänsä tekstit prologilla, joka saa ymmärtämään, kuinka tärkeää tekstien julkaiseminen on. This nightmare called multiculturalism , lainaus kaikuu kirjoittajan pääkopassa kun hän kysyy, mikä tämä paina

Ellen Lähteen tutkimuksia, osa 1.  Odotin tätä dekkarisarjan aloitusta aivan malttamattomana, olihan mysteerien selvittelyn lomassa luvassa puutarhamatkailua ja intohimoista perennaharrastusta. Mikä voisi olla innostavampaa ja samaistuttavampaa kesälukemista! Ellen Lähde on 58-vuotias eläkkeellä oleva leskirouva, mutta ei mikään harmaanutturainen hyssykkä, vaan kaikkea muuta! Kertyneistä vuosista huolimatta Ellen on utelias, kaunis ja elämäniloinen nainen. Hänellä ei ole minkäänlaisia aikeita sekaantua poliisien töihin, mutta tarkkavaistoisena hän huomaa kuitenkin jatkuvasti vihjeitä, joiden avulla kadonneen perheenäidin mysteeri lopulta ratkeaa melkein kuin itsestään. Marttoihin kuuluva Ellen hälytetään Kairikoille avuksi, kun Timo, kadonneen Mirkan aviomies ja pienen Mimmi-tytön isä ei enää selviä yksinhuoltajan arjesta. Ellen tutustuu perheen lähipiiriin ja huomaa, että heistä yhdellä jos toisellakin on kana kynittävänä Mirkan kanssa. On sisko Anneli, joka on joutunut Mirkan

Kuva: Wikimedia Commons Minun on vaikea ymmärtää naisia, jotka sanovat etteivät ole feministejä. 70-luvun lopulla, kun yläasteikäisenä aloin pohtia tämän suuntaisia kysymyksiä, tuntui olevan jotenkin selvää, että joko olit feministi tai sitten mikään tasa-arvokysymyksiin liittyvä ei kiinnostanut sinua lainkaan. Mutta nykyisin voi kohdata aivan järkevän tuntuisia naisia, jotka pohdittuaan asiaa eivät halua tunnustautua feministeiksi. Kuinka näin voi olla, kuka heitä on onnistunut huijaamaan, mikä meni vikaan tai missä vaiheessa minä putosin kärryiltä? Näihin kysymyksiini aloin odottaa vastauksia kun kuulin Roxane Gay n esseistä, ensimmäiseksi varmaan  Sivumennen-kirjapodcastista . Jo kirjan nimi, Bad Feminist  riemastutti, ja asiaanhan päästiin heti johdannossa: "Vastustin feminismiä, koska minulla ei ollut siitä rationaalista käsitystä. Kun minua kutsuttiin feministiksi, se mitä kuulin oli: "Olet kiukutteleva, epäseksuaalinen miestenvihaaja ja marttyyri." Tätä

Kuva: Cecilia Paredes / Wikimedia Commons Enpä olekaan pitkään aikaan lukenut mitään näin ahdistavaa. Etelä-korealainen Han Kang on kirjoittanut tarinan naisesta, joka kääntyy pois kanssaihmisistä ja katoaa oman mielensä syövereihin. Yeong-hye on tavallinen, arkipäiväisen näköinen nainen, joka ei koskaan vaadi mitään itselleen. Hän on aina noudattanut muiden toiveita, täyttänyt kuuliaisesti ensin tyttären ja myöhemmin vaimon velvollisuudet. Sitten hän alkaa nähdä unia, joiden kauhukuvat saavat hänet lopettamaan lihan syömisen. Näin erikoinen käyttäytyminen ei sovi sen enempää naisen aviomiehelle kuin isällekään, jotka kummatkin yrittävät kaikin voimin murtaa yllättäen virinneen uppiniskaisuuden. Sisar In-hye on toisaalta huolissaan siskostaan, mutta toisaalta paheksuu tämän käyttäytymistä. Myös In-hye on tottunut osaansa miehensä ja poikansa palvelijattarena. Hän hoitaa oman yrityksensä lisäksi kodin ja perheen, niin että taiteilijamies voi keskittyä omiin töihinsä. Kuinka o

Jonah and the Whale / Pieter Lastman 1621 A.S. Byatt on sanonut: "Silloin tällöin joku kirjailija muuttaa koko kirjallisuuden kentän pääni sisällä. Viimeisin on ollut Sjón, jonka kirjat ovat hyvin jännittäviä ja poikkeavat kaikesta, mitä olen koskaan lukenut."  Kirjallisuuden kenttä, millainenhan se minun pääni sisällä mahtaa olla? Varmaan sillä lailla jäsentymätön ja liikkuva, ettei yksittäisiä muutoksia ole helppo havaita, mutta erikoisen ja kirkkaan viivan  Sjón sen kuvaan taatusti piirtää.  Sjón on maaginen sadunkertoja, yhtä aikaa lyyrinen ja raaka. Hän maalaa kuvansa maksoittuneella verellä ja kukkaisten kultapölyllä ja kertoo samassa lauseessa kauneimmasta rakkaudesta ja kaunaisimmasta vihasta. Valaan suusta on historiallinen romaani, jonka henkilökuva Jonas Pálmasonista perustuu 1600-luvulla noituudesta syytetyn alkemistin Jón Guðmundssonin elämään. Sjón on ottanut lähtökohdakseen maallikkotiedemiehen muistiinpanoja, runoja ja luonnontieteellisiä kirjoituks

Kuva: Pixabay/edgarwinkler Alussa pieni saa turvaa suuresta, vaikka laakson pohjalla teroitetaankin jo heinähankoa ja kurjet suuntaavat kohti etelää aavistus talvesta sulkasissaan. Sitten eteen jysähtää ensimmäinen musta sivu. Se on järkyttävän musta ja muistuttaa kokoelman nimestä:  Multa. Seuraavalla sivulla silmä on jo surusta turpea simpukka.  "...marron alta maatuvat muukalaiset lauma matoja lapio lapiolta muraa savea kuiluja muistisairas ruumio, minne sinä menit meiltä..." Huomaan taas olevani kovin konservatiivinen lukija. Uudissanat häiritsevät, vaikka samalla tajuankin niiden huomioarvon. Ruumiot ja surmikot ovat hienoja ja painavia sanoja, mutta ne tuntuvat silti sanaleikeiltä, ja leikin kepeys taas tuntuu tämän aiheen yhteydessä melkein sopimattomalta. En minä noita sanoja nyt oikeasti paheksu, mutta vähän hätkähdän kuitenkin. "...kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemisellesi pohjaa kukit mustaa, yhä ohuempaa ihoa..." Läheisen

Kuva: Anneileino / Pixabay Philip Teirin Tällä tavalla maailma loppuu sijoittuu suureellisesta nimestään huolimatta aika pieneen mittakaavaan, se kertoo perheen kesästä huvilalla Maitolahdella, jossain Pietarsaaren lähellä meren rannalla. Tarina alkaa intiimillä kuvauksella autosta, jossa äiti ja poika odottavat ukkoskuuron loppumista. Hetki on lyhyt mutta toimii loistavana johdatuksena kertomuksen pysähtyneeseen, hieman pahaenteiseen tunnelmaan. "Vihreä Toyota on pysäköity rannan tuntumaan, metsäkumpareelle. Sataa, vesi uurtaa auton ympärille liejuun purosia, jotka virtaavat metsän suuntaan, mustikanvarpujen joukkoon. Poika ajattelee äidin liioittelevan, he piiloutuvat näin vain siksi että äiti pitää seikkailuista. He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sisälle odottamaan ukonilman laantumista. "Renkaat eivät johda sähköä", äiti sanoo, "missään ei ole niin hyvässä turvassa kuin autossa. Pyöräthän on tehty kumista. Istumme täällä, kunnes aurinko taas tulee e

Kuvassa ote kirjan kannesta Emma Clinen Tytöt on aikalailla täydellinen romaani. Sen juoni on mielenkiintoinen ja juuri sen verran pelottava että on pakko saada tietää kuinka kaikessa lopulta käy. Henkilöt ovat ainakin naislukijalle samaistuttavia, miljöönä ihana Kalifornia ja aikakausi sopivasti nostalginen 60-luku. Cline kirjoittaa todella hyvin, vetoaa tunteisiin ja vie lukijan heti syvälle mukaan tarinaan. Suomennoksen kieli on virheetöntä ja sisältöäkin löytyy. Clinen pohdinta Evien epätoivoisesta halusta tulla nähdyksi, olla joku tai ainakin kuulua johonkin ravistelee tavanomaista ajattelua taustalla pysyttelevistä tytöistä. "Sen jälkeen kun olin huomannut puiston poikki oikaisevat tytöt, en saanut katsettani enää irti heistä.  Mustatukkaisen tytön ja hänen seuralaistensa nauru oli kuin moite minun yksinäisyydelleni. Odotin jotakin, tietämättä mitä. Ja sitten se tapahtui. Nopeasti, mutta minä näin sen: mustatukkainen tyttö nykäisi mekkonsa kaula-aukkoa alemmas ja