Illan tullen

Illan tullen / Michael Cunningham
By nightfall ; suomentanut Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011, 301 s.

Tässä romaanissa kaikki asettuu paikoilleen aivan poikkeuksellisen luontevasti. Ulkoasun tyyni kauneus jatkuu kansien sisäpuolella; mukana ei ole mitään pakotettua. Kirjallisuutta ei uudisteta eikä kieltä kehitetä, kertomus vain soljuu eteenpäin ja lukija nauttii!

Loppuun asti hiottu luontevuus ja vaivattomuus voi joskus kostautua liian liukkaana pintana, viedä sille hanhen selälle josta liutaan vetenä pois, jälkiä jättämättä. Nyt ei käy niin. Cunninghamin teksti tihkuu pohdintaa, se on täynnä hienoja ajatuksia vanhenemisesta, vanhemmuudesta ja rakkaudesta, merkityksellisyydestä ja sen puutteesta elämässä.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Jotkut heistä vain pistäytyvät mukana ja on ihmeellistä, kuinka pienin keinoin Cunningham tekee heistä kaikista persoonallisia ja eläviä. Kirjan alkulehdillä kiinnitin huomiota siihen, kuinka Peter napatessaan taksin kadulta aina katsoi kuskin nimen ja kuvitteli jotain tämän elämästä. Samoin kuin jokaisella on nimi, jokaisessa ihmisessä on myös jotain kiinnostavaa ja merkittävää, jos se vain halutaan nähdä.

Lämmin huhtikuinen iltapäivä kylpee kirkkaassa harmaassa valossa. Peter kävelee muutaman korttelin päähän Spring Streetin metroasemalle. Hänellä on kuluneet mokkasaappaat ja tummansiniset farkut, vaaleansininen silittämätön paita ja tinanvärinen nahkatakki. Hän yrittää olla antamatta liian laskelmoitua vaikutelmaa, mutta edessä on sentään tapaaminen hienossa ravintolassa yläkaupungilla, eikä hän - ressukka - halua uhmakkaasti korostaa sitä että asuu alakaupungilla (se olisi hänen ikäiseltään mieheltä säälittävää) eikä näyttää siltä että on pannut vähän parempaa päälle tehdäkseen vaikutuksen leskirouviin. Hän on vuosien mittaan oppinut pukeutumaan mieheksi, joka esiintyy sinä miehenä joka hän oikeasti on. Joskus tosin tuntuu koko päivän, että on mennyt ihan pieleen. Ja on tietysti groteskia kiinnittää huomiota ulkonäköönsä mutta melkein mahdotonta olla kiinnittämättä. 

Päähenkilöt ovat Peter ja Rebecca Harris, New Yorkin Mercer Streetillä asuva aviopari. He eivät ole upporikkaita, mutta tulevat toimeen oikein hyvin, huolimatta pienistä epävarmuuksista Rebecan uralla taidelehden päätoimittajana tai Peterin taidegallerian menestyksessä. Aikuinen tytär Bea on muuttanut muutama vuosi aiemmin omilleen. Tyttären keskeytyneet opinnot ja haluttomuus pitää yhteyttä vaivaavat vanhempia, mutta muuten varsinaisia ongelmia ei tunnu olevan.

Todella mielenkiintoista luettavaa ovat Peterin ajatukset taiteilijoista, taiteen myymisestä ja taidekeräilijöistä. Galleristi luonnollisesti pohtii kuka tutuista taiteilijoista olisi seuraava komeetta, taidemaailman loistavin tähti ja galleristinsa myyntivaltti. Ajatusten taustalla on aitoa palvontaa mestariteosten edessä, hienoista ivaa sopulilaumana vaeltavaa taideyleisöä kohtaan ja jonkinlaista hämmennystä ammatista kauneuden kaupallistajana.

Avioparin päällisin puolin täysin onnellinen elämä on kuitenkin ajautunut tilipäätösvaiheeseen. Molemmat puolisot tuntuvat punnitsevan tahoillaan sitä mitä on saavutettu. Oliko se sitä mistä nuorena haaveiltiin ja kannattiko vaiva? Rebecan nuoren veljen Mizzyn vierailu sysää nämä liki alitajuiset ajatukset ryskyen pintaan. Peter kokee jonkinlaisen uuden seksuaalisen heräämisen ja Rebecca puolestaan elää toistamiseen epäonnistumistaan äitinä. Kun puolisot sitten taas omista järkytyksistään hieman toivuttuaan kohtaavat toisensa, näyttää hetken siltä, ettei suhde voi enää jatkua ennallaan. Selkeää ratkaisua ei tämän kirjan mittakaavassa ole tarjolla, kaikki mahdollisuudet jäävät auki.

Peterin sisällä kohoaa jokin. Se ei tunnu niinkään sielun kohoamiselta kuin siltä että näkymätön käsi kiskoo kasvia juuriltaan. Hän tuntee kuinka hiusmaiset juuret irtoavat lihasta. Häntä nostetaan ulos itsestään, hän kuoriutuu, tuo surullinen mies, action-hahmo jolla on huolimattomasti maalatut silmät ja hutaisten ommeltu polyesteripuku. Mutta jos hän on ollut klovnimainen hahmo, hän on ollut myös (onhan, Jumala, onhan?) akoluutti, rakkauden rakastaja, ja pienen maallisen ilakoinnin on ollut tarkoitus lepytellä jotain jumalaa, vaikka hänen uhrinsa onkin ollut hölmö ja asiaankuulumaton. Hän näkee lumisateen ja huoneen ikkunan ulkopuolelta katsottuna, vaatimattoman kamarin joka on huolissaan säästä mutta toistaiseksi tukevasti paikoillaan, toistaiseksi hänen ja hänen vaimonsa koti, kunnes jotkut muut tulevat heidän tilalleen. Jos hän kuolisi tai jos hän vain astelisi pimeyteen, aistisiko Rebecca vielä hänen läsnäolonsa? Kyllä. He ovat kulkeneet yhdessä liian pitkän matkan. He ovat yrittäneet ja epäonnistuneet ja yrittäneet ja epäonnistuneet, eikä heillä luultavasti ole enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää uudelleen.

Ehkä jokainen lukija saa itse päätellä, kuinka pariskunnan käy. Minä uskon että heidän käy hyvin.

Illan tullen -romaanista on kirjoitettu aiemmin ainakin blogeissa Kirjanurkkaus, Leena Lumi, Ilselä ja Kirjava Kammari.

Hallandin murha

Hallandin murha / Pia Juul
Mordet på Halland ; suomentanut Katriina Huttunen
Atena, 2011, 205 s.

Olen ennenkin hehkuttanut sitä, kuinka rakastan pieniä kirjoja. Nyt käsissäni on taas tällainen koruesine; kansi on hehkuvan sininen safiiri ja kuvassa vielä lintu, jonka laulu kevätiltoina saa kenet tahansa onnelliseksi.

Tarina alkaa tavallisesta illasta, Bess ja Halland katselevat televisiosta rikossarjaa. Kun mies lähtee nukkumaan, vaimo päättää jäädä vielä kirjoittamaan aiemmin aloittamaansa käsikirjoitusta. Tunnit kuluvat, tietokoneen äärellä kuluu huomaamatta koko yö.

"Valo oli harmaa, vuono aivan epätodellisen värinen noustessani avaamaan ikkunan. Huvimajan katonharjalla vihelteli mustarastas. Oli mitä ihanin kevätaamu, mutta kun ei ole nukkunut yöllä ja joka paikka on jäykkä ja pää on yhtä aikaa täpötäysi ja tyhjä, kaikki tuntuu väärältä.

Yritin tavoistani poiketen miettiä miten voisi kuvata vuonoa sellaisena kuin se nyt näytti. Aurinko oli nousemassa, vesi vaihtoi väriä joka hetki.

En halunnut herättää Hallandia ennen kuin hän itse pian nousisi. Kävin pissalla ja heittäydyin olohuoneen sohvalle peiton alle. Kun heräsin, tiesin että olin kuullut äänen, en vain tiennyt mikä se oli. Sisälläni kaikui kova ääni. Nousin istumaan ja tartuin hiuksiini kuin elokuvissa, mietin hetken ja puristin peittoa polvien ympärille. Pelästyinkö? En usko, en voi väittää pelästyneeni, se olisi ollut järjetöntä ja profeetallista, mutta ainakin muistan pienen ahdistuksen, levottomuuden että jokin oli pielessä. Olinko kuullut oven käyvän, oliko Halland lähtenyt?"

Pian paljastuu, että Bessin herättänyt kova ääni oli laukaus. Halland makaa talon edessä olevan torin märkinä hohtavilla katukivillä kuolleena, valkoinen paita veren tahrimana.

Kertomuksen siis käynnistää murha, mutta jännityskirjallisuudesta poiketen pääpaino ei ole syyllisen etsimisessä vaan siinä, kuinka käy uhrin läheisten. Vähän dekkarinomaisesti sekä uhrista että muistakin henkilöistä kyllä paljastetaan asioita, mutta silti itse rikos ja sen selvittäminen jäävät taka-alalle.

Tapahtumat kattavat vain lyhyen ajanjakson, mutta Bessin muistot ja pohdinnat kertovat pitkän pätkän elämäntarinaa. Halland on ollut Bessin suuri rakkaus, hänen vuokseen nainen on jättänyt jopa pienen tyttärensä. Nyt tytär haluaa taas tavata äitiään. Vaikka tämä on Bessille suuri helpotus, tapaamiset jäävät järkyttävän pinnallisiksi. Hieman samoin Bessin käy oman äitinsä ja isoisänsä kanssa; voimia kohtaamiseen ei riitä.

Bessin suhteet naapureihin ja läheisiin vaikuttavat olleen hyvät ja lämpimät, mutta miehen menetyksen jälkeen naisen käyttäytyminen on melko itsekästä. Mitään suurempia ongelmia tästä ei kylläkään seuraa, poikkeuksellisen rankassa tilanteessa olevalle annetaan paljon anteeksi.

Aluksi olin ihastunut kirjailijan tyyliin, suorasukainen tunkeutuminen Bessin ajatuksiin ja tunteisiin oli kiehtovaa. Hiukan asiasta toiseen hyppivä kerronta sopii aiheeseen ja kuvaa hyvin järkytetyn mielen syöksähteleviä suojautumisyrityksiä. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin kaivata lankojen kokoamista yhteen. Joitain vihjeitä arvoitusten ratkaisuun kirjan loppupuolella kyllä annetaan, mutta tarina tuntuu silti jäävän vähän liikaa auki, juonenpätkät hajalleen.

Jokaisen luvun aloittavat lainaukset olivat hämmentäviä. Ne eivät tuntuneet liittyvän tarinaan eivätkä olleet muutenkaan mitenkään erityisen merkityksellisiä, ainakaan minulle. Olisivatkohan ne olleet ihan tarkoituksella vähän outoja, korostaakseen sitä, että tarina on Bessin, ei lukijan?

Hallandin murhasta myös Kirsin kirjanurkassa, Noora exlibriksessä, Leena Lumilla, ja Järjellä ja tunteella.

Ranskalainen ystävä

Ranskalainen ystävä / Tommi Melender
WSOY, 2009, 237 s.

Ensimmäisen luvun luettuani olin vihainen. Minulle oli tarjoiltu  uutuuskirjan avauksena myöhäisillan tv-dekkareista aivan turhan tuttu  tarina siitä, kuinka naisia myydään konteittain maasta toiseen, pahoinpidellään, raiskataan ja häpäistään. Perustelut aloitukseen saisivat tarinan edetessä luvan olla tosi hyvät, ajattelin.

En tiedä sainko ainakaan aivan kattavia perusteluja, mutta sen verran paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin, että suuttumus vähitellen laski.


Joel Raento haluaisi olla näytelmäkirjailija mutta menestyy mediakonsulttina. Sanavalmista ja sopivasti provosoivaa  julkkisluennoitsijaa pyydetään puhumaan sinne sun tänne ja meno on yhtä lentoa. Eräänä aivan tavallisena päivänä, Valtakunnallisilla mediapäivillä, kupla puhkeaa.  Raento näkee yleisönsä idioottimaisena hyeenalaumana. Omat ajatukset tuntuvat kuluneilta ja mitättömiltä, itsetunto muuttuu itseinhoksi. Loppuunpalamisen merkkinä mikään elämässä ei tunnu enää arvokkaalta; ei työ, ei vapaa-aika, eivät edes läheiset.

"Julkisuus oli käypää valuuttaa siinä missä raha. Olin edustavinani vastakulttuuria, vaikka palvelin elämysteollisuutta. Puhuin luovuudesta ja omaperäisyydestä, mutta en koskaan sanonut mitään luovaa tai omaperäistä. Minulla ei ollut siihen varaa, koska kaikki luova ja omaperäinen herättää aluksi vihaa ja vastustusta, loukkaa ja iljettää. Tärkeintä oli olla uskottava niiden silmissä, jotka maksoivat minulle siitä, että olen kaikessa johdonmukaisesti eri mieltä kuin hallitus, SAK ja Elinkeinoelämän keskusliitto.
Esiinnyin julkeasti, en kaihtanut solvauksia ja kirosanoja. Mitä säädyllisemmät ajatukset, sen säädyttömämpi tyyli, se oli pelin henki. En myynyt mielipiteitä tai tulkintoja, myin niiden simulaatioita. Ja kauppa kävi. Silloinkin, kun en ollut priimakunnossa."

Raento pakenee työnsä tyhjyyttä Ranskan maaseudulle, Le Havren lähellä sijaitsevaan Aronvillen pikkukaupunkiin. Sielläkään hän ei pääse täysin rauhaan inhoamaltaan mediasirkukselta, CNN: n uutisia on pakko katsoa. Television mykistäminen helpottaa hieman, sen avulla entinen mediaguru kykenee tuntemaan sentään jonkinlaista ylemmyyttä orjuuttajansa edessä. Alkuperäisenä tarkoituksena oli kyllä täyttää päivät lukemalla ranskalaista kirjallisuutta. Suunnitelmiin kuuluu myös oma romaani, "suuruudenhullu kosto vihamiehille".

Sulautuminen uuteen ympäristöön on vaikeaa. Välimerellinen aurinko paistaa, pellot kumpuilevat kauniisti ja toria reunustavat sievät pikkupuodit koristeellisine nimikyltteineen, mutta tunnelma on silti viileä.

"Lähitienoon ihmiset eivät suhtautuneet minuun suopeasti tai penseästi, he eivät suhtautuneet minuun mitenkään. Asuin heidän keskuudessaan, mutta en ollut heidän maisemassaan, en edes häiriö maisemassa. Kun astelin heidän ohitseen vihreässä anorakissa ja norjalaistyylisessä villapaidassa, heissä ei edes pilkahtanut uteliaisuus outoa kulkijaa kohtaan.
Aina taloon palatessani tarkistin ensi töikseni peilistä, olinko muuttunut kävelylenkilläni näkymättömäksi."

Jossakin Aronvillen nuhruisista laitakortteleista kävellessään Raento osuu paikalle, kun lommoisesta pakettiautosta paiskataan ulos pahoinpidelty mies. Katsellessaan miehen rusikoitua, luisevaa naamaa ja rumia hörökorvia Raento haluaisi poistua paikalta vähin äänin, mutta jää kuitenkin auttamaan.

Katuun heitetty mies on Marcel Daignault, entinen historian lehtori ja suuri Baudelairen ihailija. Joelin autettua Marcelin jaloilleen miehet menevät jälkimmäisen omistaman kuljetusliikkeen konttorille naukkailemaan viskiä. Jutut muuttuvat nopeasti vakaviksi ja miehet alkavat löytää toisistaan hengenheimolaisuutta.

"Esitän nyt kysymykseni.  Kuuntele tarkasti ennen kuin vastaa. Lähtökohta on tämä: ihminen kykenee pahaan silloinkin, kun ei kykene hyvään. Olemme kaikki perisynnin saastuttamia. Se ei lähde meistä koskaan. Entäpä jos ihminen luopuu tietoisesti hyvästä tehdäkseen pahaa? Voiko pahoista teoista silti versoa jotakin kaunista? 

En käsittänyt, miten tämä liittyi siihen, että hän oli saanut kadulla turpaan sänkitukkaiselta mieheltä, vaikka epäilemättä se liittyi. Jos olisin tuntenut häntä kohtaan myötätuntoa, olisin pyytänyt häntä selittämään tarkemmin, mutta hän herätti minussa vain vastenmielisyyttä. Itse kysymykseen pystyin antamaan vaivatta näppärän vastauksen, olivathan pötypuheet leipälajini.

Viime kädessä kaikki riippuu olosuhteista. Jossain olosuhteissa pahoista teoista voi koitua hyvää. On siis tarkasteltava olosuhteita, ei tekoja.

Marcel mulkaisi minua loukkaantuneena ja käski minun työntää relativismi perseeseen. Hän ei välittänyt filosofisesta puoskaroinnista, vaan halusi kuulla rehellisen mielipiteeni."

Miesten ystävystyessä huomio siirtyy Marceliin ja hänen elämäntarinaansa, joka on melko lohduton ketju epäonnea ja menetyksiä. Marcelin kautta mukaan tulee myös gangsteripomo Falloux, täysin epäuskottava hahmo, jonka filosofointi omasta väkivaltaisuudestaan on kuitenkin kumman kiehtovaa. Fallouxin totaalinen pahuus antaa taustaa Joelin ja Marcelin jaakobinpainille heidän etsiessään elämäänsä mieltä; oikeutta, ystävyyttä ja rakkautta.

Ranskalainen ystävä on mediakritiikkiin kietoutuva pohdiskelu ihmisen pahuudesta, omahyväisyydestä ja yksinäisyydestä.  Lukija ei pääse aivan helpolla eikä valmiita vastauksia mieleen väistämättä nouseviin kysymyksiin ole tarjolla.

Innostuin Camusin Sivullisesta paljon kun sen luin joskus alle kaksikymppisenä. Ranskalaisessa ystävässä on samaa lohduttomuutta, vahvistettuna vielä viittauksin mm. Flaubert'iin ja Baudelaireen. Silloin nuorena ahmin tarinaa ehkä vähän ymmälläni mutta voimakkaasti eläytyen, nyt tilanne oli melko erilainen. Toisaalta ihailen sitä kuinka taitavasti Melender on romaanin rakentanut, mutta jokin harkitussa intertekstuaalisuudessa ja rinnastamisessa klassikkoteoksiin myös hieman ärsyttää.

Sanankäyttäjänä Melender on loistava. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja tasaisin väliajoin lukijaa vielä hemmotellaan lennokkaasti ilmaistuilla väittämillä ja pysäyttävillä oivalluksilla. Hieman minua häiritsi välillä taustalla kuuluva "nuoren vihaisen miehen" huutelu, mutta muuten Ranskalainen ystävä ei ollut ollenkaan hullumpaa luettavaa, ei ainakaan tällaiselle moraliteettien ystävälle.

Kirjasta ovat aikaisemmin bloganneet ainakin Saara Henriksson, Unseen Queen, Maria Pääjärvi, Penjami Lehto ja Jaana sieltä toisen tähden alta.

Kaunista ja roosaa viikonloppua!

Otan esimerkkiä Leenasta ja toivotan hyvää viikonloppua edelliskesän kukkaiskuvin!

Viime keväänä hankkimani ihanat pitkävartiset puutarhahanskat alkavat olla jo aika tummanvaaleanpunaiset, mutta pionin pinkki on ennallaan, ainakin kuvassa!

Kirjeitä kiven alle

Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
Tammi, 2011, 267 s.

Kirjeitä kiven alle kertoo neljän sukupolven tarinan rakkaudettomuuden siirtymisestä äideiltä tyttärille. Tarina on taiten kerrottu, mutta ahdistava tunnelma tekee siitä raskaan lukea.

Mar on vanhin kertojista. Hänen kauttaan kuulemme vielä edellisestäkin sukupolvesta. Ahkeraa ja aikaansaapaa äitiä ei kutsuta nimellä, vaan niin kuin tytär on tätä lapsena puhutellut, Työ ; mite Työ määräättä, voi mahoto mite vaikiaa, näyttäkää Työ! 

Mar elää lapsuuttaan nauravaisena tyttösenä kukkivilla kedoilla, mutta ilo loppuu lyhyeen kun ensimmäisestä autuudenhetkestä mustikkamättäillä komeanViktorin kanssa seuraa raskaus. Kun Viktor häipyy, tilalle tarjoutuu yllättävä naimakauppa Luukkaan kanssa. Luukas on hyvä ja kiltti mies, mutta aiheuttaa vaimolleen suurta surua ensin torjumalla tämän vuoteessa ja vielä lisää myöhemmin, kun syy torjumiseen paljastuu.

Marin suhde äitiin oli jäykkä mutta kuitenkin luottavainen. Omaan tyttäreensä Siviään hän ei saa luotua oikein minkäänlaista suhdetta. Perheen elämä on yhtä salailua joka suuntaan ja Siviä syyttää kaikesta äitiään. Välit katkeavat kokonaan isän menehdyttyä.

Siviän pelastaa tulinen rakkaus viulua soittelevaan Kaarloon. Pariskunnan lapsista ensimmäisinä syntyneet kaksospojat ovat äitinsä silmäteriä. Vanhin tytär Riikka selviää kumman vahingoittumattomana ilman äidinrakkautta, mutta nuoremmille ei käy yhtä hyvin. Samaan aikaan kun Marjatta syntyy, syttyy sota. Marjatta on heiveröinen ja heittää henkensä juuri kun perheen on lähdettävä evakkoon. Siviä kovettaa itsensä ja haluaa jättää kuolleen vastasyntyneen taakseen. Seuraava tytär saa saman nimen.

Toinen Marjatta kärsii vaikenemisen ilmapiiristä niin paljon, että alkaa keskustella kuolleen siskonsa kanssa. Hän kirjoittaa kiven koloihin ja juurakoihin piilottamissaan kirjeissään kaikesta siitä, mistä muuten ei voi kertoa kenellekään. Toisen ja kuolleen Marjatan keskustelut ovat kirjan hienoin idea, ne tiivistävät kaiken sen kalseuden, joka äitien ja tytärten kyvyttömyydestä puhua toisilleen huokuu.

Kirjan dialogi on kirjoitettu karjalan murteella. Se tuo elävyyttä, vaikka suurin osa vuorosanoista melkoista ärähtelyä onkin. Kirjan kieli on kyllä muutenkin mielikuvitusta ruokkivaa ja tuoretta, taitavaa sanankäyttöä.

"Satoi pienesti. Toinen juoksi metsänreunan yli kolme kirosanaa sisältävä kirje kädessään. Kuusenoksat osoittivat polkua ilmavin sormin, maassa litteät pitkälehtiset heinät nuokkuivat jo vähän. Sade irrotti niistä tuoksua. Jos alkaisi sataa kovin, kuuset myöntyisivät laskemaan hartiansa, lopettaisivat huminan, saisivat vielä jonkin aikaa pidäteltyä vettä mutta joutuisivt pian vuotamaan sateen lävitseen. Sama se kun kirje ei vaan kastu, Toinen ajatteli. Sanat eivät saaneet liueta ennen aikojaan, niille oli ensin löydettävä paikka.
Toinen hidasti vauhdin, poikkesi polulta, tihenevässä metsässä edetessään tiiraili mättäitä, kiven vierustoja, juurakoita, koloja. Kolojen mustia erimuotoisia suita jotka himosivat hotkia rullalle käärityn paperin vatsaansa, joka oli kuka tietää kenen pesä. Ketun tai tappelevien ketunpoikasten. Jos ne saavat kirjeen, se repeytyy niiden suussa suikaleiksi, poikaset peuhaavat sotkevat erottavat sanat toisistaan, suikaleet vaihtuvat suusta suuhun, vahvin hamuaa eniten, kerää palloksi kitaansa ja nielee. Seuraavana päivänä kakkii muunlaisiksi muuttuneet asiat. Tai käärmeen pesä..."

Minulle ei oikein riitä, että kerrotaan näin läpeensä surullinen tarina. Tahtoisin saada selityksiä, tahtoisin, että edes joku ymmärtäisi näitä elämäänsä tärveleviä ihmisiä. En pysty hyväksymään kertomusta, jossa ei ole yhtään iloa, pelkkää surua ja katkeruutta vain. Jos kertoja ei löydä henkilöistään mitään hyvää ja kunnioitettavaa, lukeminen masentaa. Sen sijaan vaikeidenkin kohtaloiden kuvaaminen hyväksymisen ja ymmärtämisen kautta tuo kertomuksiin ihanaa, voimaannuttavaa mielekkyyttä. Sitä olisin toivonut löytäväni tästä muuten hienosta tarinasta enemmän.

Kirjeistä kiven alle ovat kertoneet myös Sanna Luettua -blogissa,  Leena Lumi, Lainatäti lukuvinkeissään, Jum-Jum Sanojen janossa , Karoliina Kirjavassa kammarissa ja Susa P.S. rakastan kirjoja -blogissa.

Suopeus

Suopeus / Richard Powers
Generosity ; suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 2011, 430 s.

Kiinnostuin kirjan aiheesta heti kun luin mainoslauseet: Miten elämä muuttuu, kun tiede selvittää onnellisuuden rakenteen? Kenelle onnen patentti kuuluu? 


Aivan alusta romaani ei imaissut mukaansa. Kalseus tuntuu karisevan henkilöistä vasta sivun sata tienoilla. Kun kuitenkin samanaikaisesti moraaliset pohdinnat monimutkaistuvat koskemaan aina vain laajempia ympyröitä, olin lopulta enemmän kuin tyytyväinen siihen, että jokin tekstissä sai jatkamaan lukemista.

"Kaikkein eniten hän piti valkoisesta, neitseellisestä kaistaleesta sivujen reunassa. Hän oli koko elämänsä ajan täyttänyt sitä musteella, intohimoisilla huomioilla: Enpä olisi itse osannut sanoa paremmin tai Lopettakaa tämä kiistely, ennen kuin se vie taas joltakulta hengen! Nyt hän ei enää raapustellut kirjoihin. Hän alkoi jopa kierrellä käytettyjen kirjojen myymälöitä ja ostaa itselleen parhaita ei-tunnustuksellisia kirjoja nopeammassa tahdissa kuin pystyi lukemaan niitä vain pelastaakseen ne tuhertelijoiden kynsistä."

Alun hajanaisuudesta tarina tiivistyy hienosti. Vaikka juoni kulkee melko vääjäämättä kohti jopa lähes ennalta-arvattavia ratkaisuja, kirja ei ole vähäisessäkään määrin tylsä. Se, mikä juonen monimutkaisuudessa ehkä menetetään, korvautuu kerronnallisten ratkaisujen yllätyksellisyydessä ja moniaalle kohdistuvien pohdintojen mielenkiintoisuudessa.

"Oletetaan, että romaani näki päivänvalon neljäsataa vuotta sitten ja että se lisääntyi ensimmäisinä vuosisatoinaan sadan nimikkeen vuosivauhtia. Oletetaan edelleen, että käyrä kääntyi jyrkkään nousuun joskus viime vuosisadalla. En ole varma, mutta tuntuisi uskottavalta, että maailmassa on yhteensä miljoona romaania. Voimme ennustaa, mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan. Sitä kaukaisemman tulevaisuuden kuvittelemiseen ei kuvittelukykymme riitä.

Yritän laskea, kuinka moni noista miljoonasta romaanista pitää sisällään romanssin, oli se sitten iloinen tai traaginen, terve tai sairas. Laskutaitoni loppuu kesken. Varmasti suurin osa.

Seksuaalinen valinta, luotettavin ja ylevin eugeniikan muoto, on tehnyt meistä niitä fiktionnälkäisiä lukijoita, joita nykyään olemme. Toisinaan tekisi mieleni kuulua lajiin, joka voisi aina välillä lukea jostain muustakin kuin omasta vankeudestaan. Tiedän kuitenkin, että romaani tulee aina pysymään eräänlaisena Tukholma-syndroomana - rakkauskirjeitä vietille, joka pitää meitä panttivankinaan."

Kirjan keskushenkilö on Thassa, Thassadit Amzwar, opiskelutovereiltaan Neiti Suopea -lempinimen saava algerialaispakolainen. Thassa on harvinaislaatuisen onnellinen nuori nainen. Ilo pursuu hänestä niin ilmeisenä, että hänen saapumisensa paikalle valaisee huoneen. Luottamus elämään ja kaiken onnistumiseen lämmittää myös hänen tielleen osuvia ihmisiä niin, että kaikki rakastavat Thassaa!

Thassan elämää peilataan kolmeen ihmisryhmään. Opiskelutoverit ja läheiseksi muodostuva kirjallisuuden opettaja Russel Stone ovat Thassalle ehkä lähintä ja turvallisinta piiriä. Russelista ja hänen naisystävästään Candacesta tulee Thassalle tärkeitä tukipilareita, hänet otetaan mukaan muodostumassa olevan uusperheen elämään. Thassan maineen kasvaessa asiat kuitenkin monimutkaistuvat. Varsinkin Candace joutuu miettimään tarkkaan suhdettaan onnea ympärilleen jakavaan ystäväänsä.

Thassan luonteen erityislaadun paljastuttua hänestä kiinnostuu myös geenimuuntelua tutkiva Thomas Kurton. Kurton haluaa Thassasta todisteen väitteelleen, että kyky onnellisuuteen piilee tietyssä geenirakenteessa. Kurtonin kiinnostus on lähinnä tieteellistä, mutta geenitekniikan kehityksen taustalla vaikuttaa myös suuri raha; onnellisuuden patentin haltijalla tuskin olisi pulaa markkinoista.

Kaikkein suorasukaisimmin Thassasta haluaa hyötyä media. Kun onnellisuuden lahjalla siunattu tyttö sitten harkitsee lyövänsä rahoiksi geeniperimällään, mikä tarina! Kaikkien hetki sitten rakastamasta Thassasta tulee hetkessä halveksittu hylkiö, jonka munasoluista toisaalta jotkut ovat valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita. Oireita omastatunnosta löytyy kuitenkin täältäkin; nähdessään Kurtonin tutkimuksista juontamansa dokumentin valmiina, tähtitoimittaja Tonia Schiff kauhistuu tajutessaan mitä sen esittäminen tulee merkitsemään Thassalle. Kun hän ei saa läpi haluamiaan muutoksia, hän lähtee ovet paukkuen suunnittelemaan uutta, oikeudenmukaisempaa elokuvaa aiheesta.

Ei Powers kuitenkaan tyydy kertomaan meille vain sitä, mitä mieltä hän on geenimanipuloinnista, sehän olisi tylsää. Sen sijaan hän paljastaa sen, mitä hän itse haluaa Thassalta kirjoittaessaan tästä tarinan. Hän kertoo keksineensä tämän onnellisuuden tyttären uhmatakseen omaa luontoaan, saadakseen seurata tätä paikasta toiseen mielessään se, että "tutkijoiden mukaan onnellisuus ei ole palkinto hyveestä. Onnellisuus on hyve".


Suopeudesta on kirjoittanut jo aikaisemmin Linnea Kujerruksia -blogissaan.