Suopeus
Generosity ; suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 2011, 430 s.
Kiinnostuin kirjan aiheesta heti kun luin mainoslauseet: Miten elämä muuttuu, kun tiede selvittää onnellisuuden rakenteen? Kenelle onnen patentti kuuluu?
Aivan alusta romaani ei imaissut mukaansa. Kalseus tuntuu karisevan henkilöistä vasta sivun sata tienoilla. Kun kuitenkin samanaikaisesti moraaliset pohdinnat monimutkaistuvat koskemaan aina vain laajempia ympyröitä, olin lopulta enemmän kuin tyytyväinen siihen, että jokin tekstissä sai jatkamaan lukemista.
"Kaikkein eniten hän piti valkoisesta, neitseellisestä kaistaleesta sivujen reunassa. Hän oli koko elämänsä ajan täyttänyt sitä musteella, intohimoisilla huomioilla: Enpä olisi itse osannut sanoa paremmin tai Lopettakaa tämä kiistely, ennen kuin se vie taas joltakulta hengen! Nyt hän ei enää raapustellut kirjoihin. Hän alkoi jopa kierrellä käytettyjen kirjojen myymälöitä ja ostaa itselleen parhaita ei-tunnustuksellisia kirjoja nopeammassa tahdissa kuin pystyi lukemaan niitä vain pelastaakseen ne tuhertelijoiden kynsistä."
Alun hajanaisuudesta tarina tiivistyy hienosti. Vaikka juoni kulkee melko vääjäämättä kohti jopa lähes ennalta-arvattavia ratkaisuja, kirja ei ole vähäisessäkään määrin tylsä. Se, mikä juonen monimutkaisuudessa ehkä menetetään, korvautuu kerronnallisten ratkaisujen yllätyksellisyydessä ja moniaalle kohdistuvien pohdintojen mielenkiintoisuudessa.
"Oletetaan, että romaani näki päivänvalon neljäsataa vuotta sitten ja että se lisääntyi ensimmäisinä vuosisatoinaan sadan nimikkeen vuosivauhtia. Oletetaan edelleen, että käyrä kääntyi jyrkkään nousuun joskus viime vuosisadalla. En ole varma, mutta tuntuisi uskottavalta, että maailmassa on yhteensä miljoona romaania. Voimme ennustaa, mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan. Sitä kaukaisemman tulevaisuuden kuvittelemiseen ei kuvittelukykymme riitä.
Yritän laskea, kuinka moni noista miljoonasta romaanista pitää sisällään romanssin, oli se sitten iloinen tai traaginen, terve tai sairas. Laskutaitoni loppuu kesken. Varmasti suurin osa.
Seksuaalinen valinta, luotettavin ja ylevin eugeniikan muoto, on tehnyt meistä niitä fiktionnälkäisiä lukijoita, joita nykyään olemme. Toisinaan tekisi mieleni kuulua lajiin, joka voisi aina välillä lukea jostain muustakin kuin omasta vankeudestaan. Tiedän kuitenkin, että romaani tulee aina pysymään eräänlaisena Tukholma-syndroomana - rakkauskirjeitä vietille, joka pitää meitä panttivankinaan."
Kirjan keskushenkilö on Thassa, Thassadit Amzwar, opiskelutovereiltaan Neiti Suopea -lempinimen saava algerialaispakolainen. Thassa on harvinaislaatuisen onnellinen nuori nainen. Ilo pursuu hänestä niin ilmeisenä, että hänen saapumisensa paikalle valaisee huoneen. Luottamus elämään ja kaiken onnistumiseen lämmittää myös hänen tielleen osuvia ihmisiä niin, että kaikki rakastavat Thassaa!
Thassan elämää peilataan kolmeen ihmisryhmään. Opiskelutoverit ja läheiseksi muodostuva kirjallisuuden opettaja Russel Stone ovat Thassalle ehkä lähintä ja turvallisinta piiriä. Russelista ja hänen naisystävästään Candacesta tulee Thassalle tärkeitä tukipilareita, hänet otetaan mukaan muodostumassa olevan uusperheen elämään. Thassan maineen kasvaessa asiat kuitenkin monimutkaistuvat. Varsinkin Candace joutuu miettimään tarkkaan suhdettaan onnea ympärilleen jakavaan ystäväänsä.
Thassan luonteen erityislaadun paljastuttua hänestä kiinnostuu myös geenimuuntelua tutkiva Thomas Kurton. Kurton haluaa Thassasta todisteen väitteelleen, että kyky onnellisuuteen piilee tietyssä geenirakenteessa. Kurtonin kiinnostus on lähinnä tieteellistä, mutta geenitekniikan kehityksen taustalla vaikuttaa myös suuri raha; onnellisuuden patentin haltijalla tuskin olisi pulaa markkinoista.
Kaikkein suorasukaisimmin Thassasta haluaa hyötyä media. Kun onnellisuuden lahjalla siunattu tyttö sitten harkitsee lyövänsä rahoiksi geeniperimällään, mikä tarina! Kaikkien hetki sitten rakastamasta Thassasta tulee hetkessä halveksittu hylkiö, jonka munasoluista toisaalta jotkut ovat valmiita maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita. Oireita omastatunnosta löytyy kuitenkin täältäkin; nähdessään Kurtonin tutkimuksista juontamansa dokumentin valmiina, tähtitoimittaja Tonia Schiff kauhistuu tajutessaan mitä sen esittäminen tulee merkitsemään Thassalle. Kun hän ei saa läpi haluamiaan muutoksia, hän lähtee ovet paukkuen suunnittelemaan uutta, oikeudenmukaisempaa elokuvaa aiheesta.
Ei Powers kuitenkaan tyydy kertomaan meille vain sitä, mitä mieltä hän on geenimanipuloinnista, sehän olisi tylsää. Sen sijaan hän paljastaa sen, mitä hän itse haluaa Thassalta kirjoittaessaan tästä tarinan. Hän kertoo keksineensä tämän onnellisuuden tyttären uhmatakseen omaa luontoaan, saadakseen seurata tätä paikasta toiseen mielessään se, että "tutkijoiden mukaan onnellisuus ei ole palkinto hyveestä. Onnellisuus on hyve".
Suopeudesta on kirjoittanut jo aikaisemmin Linnea Kujerruksia -blogissaan.
Sinulle kävi kuten minulle Powersin Muistin kaiku teoksen kanssa eli alku oli niin jotenkin tahmeaa, mutta sitten kirjaan tuli imu ja loppu oli niin huikea, että en voisi enää elää ilman sitä...se liittyy kaikki kurkiin.
VastaaPoistaPowers on äärettömän kunnianhimoinen ja kiinnostava kirjailija. Häneltä helpoin teos lienee Laulut joita lauloimme, joka on Setä Tuomon tuvan jälkeen maailman paras rasisminvastainen teos.
Jätin tämän kirjan väliin, koska tämä aihe ei ole juuri minua. En lähde mukavuusalueeni ulkopuolelle kovinkaan helposti. Kiitos sinun sain kuitenkin tietää, miten Richard nyt toteutti kirjallista kykyään.
Ensin sanon, etten unohda, että ihana pohja blogissasi nyt! Kaunis ruskea, minä pidän.
VastaaPoistaToiseksi; todella mukavaa lukea sinun mielipiteesi tästä kirjasta. Suopeus tosiaan lähti minullakin käyntiin todella tahmaten mutta sitten tarina vei mennessään ja lujaa.
Oli aika jännittävää, että viikkoa sen jälkeen kun tämän luin oli iltapäivälehdissä juttua onnellisuuden geenin löytymisestä! Mielenkiintoista on myös se, miten tässä(kin) kirjassa paneudutaan siihen miten onnellisuus loppujen lopuksi vaikuttaisi tarkoittavan, että ihmisessä on jotain "vikaa". Aika jännittävää.
Hyvä teksti, käyn linkittämässä sinut vielä omaan tekstiini myös. :)
Leena, Powersista tuli kyllä nyt uusi suosikki, tekisi tosi paljon mieli lukea nuo edellisetkin kirjat!
VastaaPoistaLinnea, kiitos ja Onnea! (vielä kerran). Kävin juuri kurkkimassa blogiasi ja huomasin että suuria ja merkittäviä on tapahtunut!
Erja, jos luet, toivon, että aloitat Laulut joita lauloimme. Se on helpompi, mutta tunnetasolla vaikuttava. Minulle se oli silloin sen vuoden paras kirja.
VastaaPoistaMuistin kaiku vaati minulta paljon, mutta lopulta palkitsi. Pakko palata siihen joskus ajalla.
PS. Nyt kun muistan, niin sanon, että yläbannerisi on unelmaa ja sinun kuvasi todella onnistunut.
VastaaPoistaKiitos Leena! Vesikuva on tietysti Riston ottama ja naamakuva vähän höpsö, mutta mustakin hauskalla tavalla, sopii tähän.
VastaaPoistaToivottavasti muistan Powersin taas kun on vähän enemmän aikaa (milloinkohan sekin olis!). Näin syksyllä tulee niin kauheasti uusia kirjoja, on semmoinen olo, että pakko tutustua ainakin vähän uusiin nimiin, että osaisi edes jotain sanoa kun asiakkaat kirjastossa kysyvät.
Aina välillä kyllä päätän, että luen vaan niitä mistä itse pidän, mutta sitten huomaan taas haalivani arsenaalia neuvontaan...
Mielenkiintoinen idea tässä kirjassa! Aiheesta saa varmasti kyllä kehitettyä vaikka minkälaisia pohdintoja.
VastaaPoistaSinulle on blogissani tunnustus!
Kiitos Luru, koitan ehtiä tunnustelemaan piakkoin! Powersin aihe on tosiaan omiaan moraalisiin pohdintoihin ja tosi hienosti niitä tässä kirjassa tuleekin esiin. Ihan ilmeisimpiin juttuihin Powers ei tartu, vaan kehittelee ajatusrakennelmiaan upean monipuolisesti ja yllättävästikin.
VastaaPoista