sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.
" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´
Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tuulen vihat / Paula Havaste

Havaste, Paula: Tuulen vihat
Gummerus, 2014, 383 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

En yleensä lue historiallisia romaaneja. Silti innostuin tästä kimppakivasta; monta muutakin kirjabloggaria julkaisee samaan aikaan kirjoituksensa tästä samasta kirjasta. Ajattelin kai, että tässäpä oiva tilaisuus poiketa siltä omimmalta mukavuusalueelta, salaa kai vähän toivoin jopa ihastuvani genreen.

Ihan niin ei käynyt. Tuulen vihat on silti kieltämättä taidokkaasti rakennettu romaani. Uskon, että ajankuvaus perustuu huolelliseen taustatyöhön ja ompa mukana vielä nokkela yhteys todellisiin historiallisiin tapahtumiinkin, mutta silti, jotain jäi puuttumaan.

Odotin 1100-luvun kuvaukselta outoja ja mystisiä näkymiä ja kun päähenkilön vielä esittelytekstissä luvattiin harjoittelevan henkien tapoja ja loitsuja, ennakoin saavani lukea jotain todella jännittävää. Mutta Kertte, se päähenkilö, olikin yllättävän tutun oloinen nuori nainen, ja perhekunnan kanssa samassa tuvassa asuvat kummituksetkin kovin leppoisia, mitä nyt joskus hermostuneesti lepattelivat ympäriinsä kun eläville tapahtui jotain erikoisempaa.

Vaikka romaanissa on kuvattu todella paljon erilaisia perinteitä, on siinä myös hienoisesti häiritsevää toistoa. Kieli on tarinoivaa, ja historiallista tunnelmaa on luotu myös käyttämällä silloin tällöin vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita.
Iltaisin he lämmittivät saunan metsästä keräämillään oksilla ja läimivät ja hieroivat itsensä vihdoilla puhtaiksi. Sauna oli nyt vain heidän naisten, ja he saivat kerrankin viipyä niin kauan kuin halusivat. He heittivät vettä kiukaalle kolmesti, pyörittivät vihtaa kiukaan yllä kolme kertaa vastapäivään ja löivät sitten toisiaan ensin päähän, sitten rintaan ja lopuksi jalkoihin. Kun kirot oli saatu irti, he vihtoivat niin että lehdet lentelivät. Lopetettuaan he heittivät vihdat saunan katolle onnea tuomaan.
Löylyjen välissä vesi vilvoitti kuin olisi sukeltanut sulaan tähtien valoon. Viileys hiveli vihtomisesta tykyttävää ihoa, hiukset levisivät veden pintaan ja imivät kosteutta. Kun he palasivat saunaan, liekopölyliemi oli valmis ja he liottiva hiuksia ja päänahkaa vuorotellen saavissa. Täit hävisivät hiuksista, ihosta tuli puhdas ja tuoksuva, mieli oli leppeä ja ruumis lämpöinen ja rento. 
...
Näin meni kuusi kultaista päivää ja hyvän matkaa seitsemättä ennen kuin metsän takaa alkoi kuulua ääniä. Uusi sonni mylvi tullessaan, ja isä oli aivan hiessä.
Kirjan kanteen olen aivan vilpittömän ihastunut. Se on mielestäni tavattoman kaunis ja aiheeseen sopiva. En tunne kuvan kasveja, mutta ne, pirtanauha ja kuvan väritys saavat ainakin minut heti otaksumaan, että kyseessä on romanttinen historiallinen romaani.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta viihdyin romaanin parissa hyvin. Kansantapojen ja uskomusten kuvaus on mielenkiintoista, ja juonikin kulkee joutuisasti. Kunnolla yllättämään tarina pääsi vain kerran, vaikkeivat juonen käänteet silti mitenkään ennalta arvattavia olleet.

Kertten tarinasta on suunnitteilla sarja, ja hieman tästä ensimmäisestä osasta jäikin sellainen maku, että nyt vasta esitellään henkilöitä ja miljöötä. Romaanin loppuun on sijoitettu jännittävän romanttinen koukku, joka varmasti saa monet odottamaan kiihkeästi tarinan seuraavaa osaa.

Aleksis Kiven päivää ja suomalaista kirjallisuutta voi juhlia monella tavalla, kirjabloggarit tekevät sen tänä vuonna harrastamalla lukukivaa kimpassa. Tuulen vihojen ohella kimpassa luettiin Antti Holman Järjestäjää ja Helena Wariksen romaania Vuori. Enemmän tietoa tästä yhdessä lukemisesta on Tuijata -blogissa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Edda / Eeva Kaarina Aronen

Aronen, Eeva-Kaarina: Edda
Teos, 2014, 371 s.
Ulkoasu Mika Tuominen
Eddan tarina on liikuttava sekoitus huvittavaa ja kauheaa, arkipäiväistä ja jännittävää. 50-luvun Töölössä pieni tyttö lukee vanhoja jumaltaruja ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hän on Etta, kerrostalon pihaleikin suurpuhuja, joka johdattaa jumalsukuisia aasoja ullakon kanaverkkokäytävissä ja kellarin sokkeloissa. Leikki saa järkyttävän lopun, mutta Ettaa ei pelota, ei, vaikka pitäisi. 
"Mutta tervehdys yhä, kaikille kuuulijoille! Autiossa pihassa asuvat jättiläiset, he ovat ottaneet paikkansa, nyt, kun kaikki ne isät, jotka tänä iltana tulevat suoraan töistä kotiin, ovat kulkeneet pihan poikki kohti hernekeittokattilaa ja lättypannua. Yhdetkään kasvot eivät näy ikkunoissa tähyilemässä, missä pöydästä puuttuvat mahtavat lymyillä. Jumalsukuiset aasat on maailma unohtanut, ja he kulkevat etukäteen merkittyä reittiä pitkin lumikinosten harjaa, roskapönttöjen päältä ja talonmiehen työntökärryjen alta porttikonkiin, joka vie takapihalle.  
Jokainen piirsi oman merkkinsä seinän rappaukseen. Suurpuhuja E:n, Aatu A:n, Mäyrän kaksoset kaksi ykköstä, joiden poikki kulkee sahanterä. Musse ripsireunaisen soikion, jonka halkaisee pystysuora viiva, sillä hän on hullu. Brandtin Ripa ikuisuuden merkin, kumollaan makaavan kahdeksikon, Raili ristin, ja Emmi Kärppä kirjoittaa P.A. eli Paul Anka."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ettasta on tullut Edda, pienen koulumuseon näyttelyiden elävöittäjä, taitava ompelijatar ja intohimoinen tanssija. Eddan koko elämä on jonkinlaista näytelmää tai näytöstä, johon hän ompelee lavasteet ja puvustuksen. Edda on yksin, mutta osaa pelin. Naisystäviä Eddalla ei ole, mutta miehiä hän tuo säännöllisesti kotiinsa tanssipaikoilta. Eddan suhtautuminen miehiin on mielenkiintoisella tavalla kummallista, hän arvioi heitä hyvin kylmästi mutta toisaalta ymmärtäväisesti, himoitsee ja inhoaa samanaikaisesti.

Työpaikalla Edda on outolintu, itseoppinut ja itsensä korvaamattomaksi tehnyt apulainen, joka tanssittaa kaikkia muita oman pillinsä mukaan. Kun museon uusin näyttely alkaa valmistua, Edda luulee löytäneensä hengenheimolaisen museon sivaripojasta, mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi.
"Edda tuijotti kahvimukiinsa. Otson sanat matkustivat hänen tajuntaansa kuin jono kaivoksen hiilivaunuja vuoren uumenista, ne kolkuttelivat hitaasti kiskoillaan toisiinsa kytkettyinä. Ne olivat likaisia ja raskaita ja lastattu kukkuroilleen mustilla kivillä.
Hän oli levittänyt elämänsä Otson eteen. Hän oli nähnyt, miten Otso oli täydentänyt sitä, kerännyt rekvisiittaa, tehnyt ehdotuksia ja lisäyksiä, keksinyt uutta. Edda oli ajatellut, että Otso näki hänet, näki Ettan ja Eetun ja Eddan, ja oli sen takia osannut kurottaa vielä pitemmälle kuin Edda olisi osannut.
Mutta Otson päässä oli Hollywoodin halpiskauhuleffa, koominen jo tekovaiheessa.
 - Niin, niin, Edda sanoi sitten raskaasti. - On niin monenlaista. Minä menen vielä hetkeksi lepäämään Andersin sohvalle, ennen kuin Annikki tulee touhuamaan."
Arosen teksti on huumaavan latautunutta. Hän kuvaa oivaltaen ja todentuntuisesti lasten leikkejä, tyttöjen ystävyyttä ja alkavaa aikuistumista. Varhaisnuoruuden seksuaalinen kehittyminen on usein pelonsekaista ja kiihkeää. Kertomuksen vangitsevuus selittyykin ehkä juuri sillä, kuinka taitavasti Aronen monistaa, venyttää ja tiivistää tätä järkyttävää tunnetta.

Aikuisen Eddan tarinassa huomioni kiinnittyi yksityisen ja sosiaalisen minän erillisyyteen. Eddan sisällä palaa voimakkaita tulia, mutta hän salaa ajatuksensa ja suojautuu rooleihinsa. Edda kuvittelee manipuloivansa muita, mutta todellisuudessa hän taitaa jäädä ulkopuoliseksi vähän kaikesta, jopa omasta elämästään.

Eddan tarinaan ovat laillani ehtineet ihastua jo ainakin Arja ja KristaKaroliinankin mielestä romaani oli kiehtova ja autenttisen oloinen, mutta myös ahdistava.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.

perjantai 22. elokuuta 2014

Kultarinta / Anni Kytömäki

Kytömäki, Anni : Kultarinta
Gummerus, 2014, 644 s.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

Kuulin tästä kirjasta niin paljon hyvää etukäteen, että hieman jännitti aloittaa lukeminen. Suitsutus kun tuppaa nostamaan kriittisyyteni välillä turhankin korkealle.

Kun vielä ottaa huomioon sen, etten yleensä ole kiinnostunut luontokuvauksista, ja tässä romaanissa pääasiassa kävellään metsässä, on melkein ihme, että viihdyin kirjan parissa niin hyvin. Eli jotain ihan poikkeuksellisen hienoa Kultarinnassa täytyy olla.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Suomeen. Maailma myrskyää ympärillä, mutta kerronta vain sivuaa ensimmäisen maailmansodan tai kansalaissodan melskeitä. Tätä hieman ihmettelin, mutta katsottuani kirjailijan haastattelun Ylen Aamun kirja -ohjelmassa ymmärsin, että tähän oli hyvä syy. Kytömäki nimittäin kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan sellaisista ihmisistä, jotka tahtovat vain hiljaa elää omaa elämäänsä, rauhassa ja mieluummin vähän syrjässä.

Tarinan ihmissuhteissa on paljon kohtaamattomuutta ja väsymistä, hylkäämistä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Lapset erotetaan vanhemmistaan eivätkä rakastavaiset tahdo löytää toistensa luokse. Erik on tarinan alussa pieni poika, joka jää äidittömäksi. Tragedia toistuu hieman muunneltuna Erikin tyttären, Mallan kohdalla. Silti tunnelma ei ole lohduton, ja toivoa ja muistoja onnesta vaalitaan suurina aarteina, vaikkakin hiljaa ja salassa. Kaikki hyvä tuntuu tulevan metsästä, sinne paetaan kun maailma kohtelee kaltoin ja sieltä löytävät suurimman rakkautensa sekä isä että tytär.

Ihmiset ja ihmissuhteet on kuvattu herkästi ja ymmärtäen. Tarkimmin kuitenkin kuvataan metsää, jota jotkut jopa pitävät yhtenä kirjan päähenkilöistä. Metsä on kieltämättä merkittävässä osassa kautta koko romaanin, se toimii jonkinlaisena taustana henkilöiden mielenliikkeille, turvana ja lohduttajana, jopa ystävänä. Ihailin koko ajan lukiessani Kytömänen kirjoittamaa kieltä, sen kauneus tulee parhaiten esiin juuri metsän kuvauksissa. Kuinka sammaleista, oksista ja kivenkoloista voikin puhua niin värikkäästi ja toistamatta itseään, sortumatta kuitenkaan omituisuuksiin tai ärsyttäviin uudissanoihin.

Parasta romaanissa olivat kuitenkin viittaukset vanhoihin suomalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Romaanin alku varsinkin on huikea, ensimmäisestä luvusta ei kerta kaikkiaan heti osaa päättää, mitä ajatella tai uskoa. Ja upeasti jännitys kohoaa joka kerta, kun karhu astuu esiin.
"Aamu väikkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha ei niissä särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin."
Kultarinnasta pääsee mukavasti lukemaan lisää Poplaarin kautta. Blogia pitää kirjailijan veli Pekka, joka on oman juttunsa yhteyteen koonnut mittavan listan kirjan nostattamista blogisavuista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Anyuru, Johannes: Myrsky nousee paratiisista
En storm kom från paradiset, suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Malder
Schildts & Söderströms, 2014, 249 s.
"Nälkä pitää ruumista hereillä silloinkin kun ajatukset ovat niin väsyneitä että ne makaavat paikallaan kuin kivet. Miksi hän ei jäänyt Roomaan? Hän vääntelehtii ja kieriskelee yön kuumuudessa, ruumis on kuin kasa tyhjiä letkuja ja säkkejä ja kiristettyjä jänteitä ja yhä ohenevia lihaksia. Miten hän saattoi olla niin tyhmä että palasi Afrikkaan? Ajatukset kelluvat hievahtamatta, ne eivät liikahdakaan. Samat kysymykset toistuvat yhä uudestaan, samat kysymykset joita kaikki muutkin esittävät kun hän kertoo matkastaan. Miksi. Miksi. 
Sadekausi alkaa taas, pisarat ropisevat puunlehdille, salamat räiskyvät taivaalla, ukkonen vaientaa viidakon äänet.
Huhut kiertävät leirissä, ne peittävät alleen sateen kuiskutuksen. Sanotaan, että pakolaiset aiotaan taas siirtää, viedä johonkin toiseen paikkaan, vielä syvemmälle erämaan uumeniin. Sanotaan, että heidät pakotetaan hyökkäämään Ugandaan jo muutaman viikon päästä ilman minkäänlaisia taisteluharjoituksia ja ilman aseita."  
Ruotsalainen Johannes Anyuru on kirjoittanut esikoisromaaniinsa isänsä tarinan. Tarina on karmea ja kaunis samanaikaisesti. Isän kohtalo on loputtoman surullinen ja tyly, mutta pojan taidokas kerronta tekee romaanista hienon ja vaikuttavan.

Tarina alkaa tansanialaisesta sellistä, jossa kuulustellaan P:tä. Väkivaltaa ei ole vielä käytetty, mutta sen uhka leijuu betonilattiaisessa huoneessa. Sotilasunivormuihin pukeutuneet miehet eivät voi uskoa, että nuori mies on palannut vapaaehtoisesti Roomasta Afrikkaan vain ottaakseen pestin ruiskutuskoneen lentäjänä. Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kuka on yhteyshenkilösi? Miksi tulit takaisin?

Kertomuksen takautumissa kerrotaan kotikylästä, äidistä ja veljistä. Vaikka P joutuikin asumaan juopon isoveljen hakattavana, nuoruusmuistoissa on silti paljon valoa ja intoa. Poikajoukon nujakat ja äkkinäinen päätös pyrkiä Kreikkaan koulutettavaksi sotilaslentäjäksi kertovat pitelemättömästä energiasta ja nuoruuden rohkeudesta ponnistaa kohti unelmaa. Unelmansa lumoissa P ei juurikaan huomaa harkita mitä saattaa seurata siitä, että koulutuksesta vastaa sotilasorganisaatio. Valkoinen univormu ja ajatus liitelemisestä sinisellä taivaalla ovat sitä, mitä hän haluaa.

Kaikki sujuu kuitenkin hienosti niin kauan, kunnes Ugandasta kuuluu huonoja uutisia. Idi Amin nousee valtaan ja uhkaa kutsua kaikki ulkomailla koulutuksessa olevat sotilaat kotiin joukkojensa tueksi. P ei voi suostua tähän, hän tajuaa saattavansa joutua pommittamaan omaa heimoaan ja sukulaisiaan. Hän kertoo tästä kreikkalaisille kouluttajileen ja joutuu vaikeuksiin. P:n onnistuu paeta karanteenista serkkunsa luokse Roomaan, ja siellä hänelle tarjoutuu hienoja mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä. Mutta lentäminen on mennyt nuorelle miehelle veriin, ja kun hänelle vihdoin tarjotaan paikkaa ruiskutuskoneen ohjaajana, hän suostuu epäröimättä.

Palaaminen Afrikkaan on kuitenkin virhe. Epäilyt vakoilusta vievät P:n lohduttomalle kierrokselle vankiloihin ja pakolais- ja sotilasleireille. Pakeneminen näyttää mahdottomalta, mutta P onnistuu taas. Seuraa nimettömän kerjäläisen elämää Nairobin kaduilla, kunnes muutos kurjuuteen tulee eteen ruotsalaisen naisen muodossa. P menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kotimaahan.

Ajassa siirrytään välillä myös eteenpäin, kun P:n poika kertoo elämästään Hissingenissä ja suhteestaan aina jotenkin kaukaiseksi jäävään isään. Kerrontaa leimaa muutenkin vierauden tunne, joka korostaa hienosti sitä, kuinka P ei itsekään voi ymmärtää eikä aina edes uskoa sitä mitä hänelle tapahtuu. P:n tarina on vaiheikas, ja omituisella tavalla sekä hyvin uskottava että epäuskottava samanaikaisesti. Unelmat lentämisestä tuntuvat tosilta ja kiihkeästi eletyiltä, mutta muistot viidakon sissileireiltä ovat niin painajaismaisia ja unenomaisia, että uutisten välittämä legenda tuntuu toistuvan niissä hiukan liiankin tuttuna. Amin, Obote, Okello ja Museweni ovat kaikki mukana tarinassa, toisaalta yhdistäen sen todellisuuteen mutta toisaalta hämmästyttäen lukijaa sillä, että P sattumalta joutuu tekemisiin jokaisen Ugandaa viimeisen 50 vuoden aikana johtaneen diktaattorin kanssa.

Pieni notkahdus kerronnan kiinnostavuudessa tapahtuu jossain toisen kolmanneksen kohdalla, kun tarina tuntuu lähtevän kiertämään kehää surkean pakolaisleirielämän ja lentämisunelmien ympärillä, mutta siirtyminen Ruotsiin tuo taas mukaan uusia aiheita. Osa ruotsalaisista ajattelee kansankodin olevan vapaa rasismista, mutta kaikki eivät koe asiaa samoin. Kirjan loppu onkin liki surullisin osa tarinasta. Se kertoo vankileireiltä ja terroriteoista elävänä selvinneen miehen vähittäisestä lannistumisesta. Päivät kuluvat kavereiden nurkissa kaljoitellen ja unelmista on jäljellä enää epätoivoinen yritys löytää totuutta uskonnosta.

Pojan elämä ei tunnu olevan paljonkaan kummoisempaa. Kuitenkin, isän kuollessa sairauksien pahasti runtelemana poika löytää ylpeytensä isän tarinan kautta. Isästä patriarkkaa etsineet sukulaiset ja hautajaisissa häntä surevat harmaahapsiset tuttavat Göteborgin moskeijoista näyttävät tietä, jota pitkin on mahdollista lähteä kerimään auki omaa historiaa.