torstai 2. heinäkuuta 2015

Kaikkein vähäpätöisin asia / Kate Atkinson

Atkinson, Kate: Kaikkein vähäpätöisin asia
One good turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts & Söderströms, 2012, 388 s.

Kate Atkinsonin kirjoja on suositeltu minulle jo monelta luotettavalta taholta. Nyt tartuin ensimmäiseen. Tarkoituksena oli osallistua dekkariviikkoon, mutta aikapula teki tepposet ja myöhästyin auttamattomasti. Sen verran kiinnostava Atkinsonin dekkari kuitenkin oli, että luin sen mielihyvällä loppuun vaikken kotimaisten kirjabloggreiden kesäkuiseen tempaukseen ehtinytkään mukaan.

Atkinsonin henkilöt ja miljööt ovat taitavasti luotuja. Tässä tarinassa seurataan samanaikaisesti useita henkilöryhmiä. Aluksi tapahtumat vaikuttavat erillisiltä, mutta tarinan edetessä yhteyksiä ryhmien välillä alkaa löytyä. Näkökulmien vaihtelu tuo aiheen käsittelyyn mielenkiintoista monipuolisuutta, mutta toisaalta jatkuva siirtyileminen henkilöistä toisiin on hieman sekavaa ja vaati ainakin minulta lukijana tavallista tarkkaavaisempaa lukutyyliä.

Tapahtumat sijoittuvat kesäiseen Skotlantiin. Teatterijuhlille Edinburghiin on saapunut myös entinen poliisi Jackson Brodie jonka naisystävällä Julialla on osa yhdessä festivaaliin kuuluvista esityksistä. Julia rientää harjoituksesta toiseen ja Jackson viettää aikaa yksikseen kuljeskelemalla kaupungilla. Miehen on tarkoitus lomailla, mutta hän joutuu yllättäen todistamaan kolaria ja sitä seuraavaa raakaa päällekarkausta. Kun läheiseltä rannalta vielä löytyy nuoren naisen ruumis, entinen poliisi ja yksityisetsivä ei voi mitään luonnolleen, vaan alkaa ottaa selvää tapahtumista.

Mukana kuvioissa ovat myös epäonninen rikoskirjailija Martin Canning, palkkatappajaksi paljastuva päällekarkauksen uhri Paul Bradley ja Martinin öykkärimäinen toveri Richard Moat, surkea koomikko jonka kohtaloksi tulee joutua murhatuksi Martinin sijasta. Hmm, jokseenkin noin se tragikoominen juoni kai meni, nyt kun lukemisesta on jo jonkin aikaa, en kyllä uskalla enää vannoa muistavani tarkasti.

Yhtäällä seurataan vielä Gloriaa joka katselee taaksepäin elämäänsä sairaalassa koomassa makaavan huijariliikemiehensä Grahamin kanssa. Ja koko ajan mukana sopassa on vielä rikoskomisario Louise Monroe, joka rikosvyyhdin selvittämisen lisäksi onnistuu herättämään Jacksonissa monenlaisia tunteita.

Vaikka tästä romaanista aikalailla pidinkin, sen verran sekavasti ja poukkoilen tarina kuitenkin rönsysi, että hieman ihmettelin kaikkia niitä vuolaita kehuja, joita Atkinsonista olin kuullut. Kirsin kirjanurkasta löytyi kuitenkin hieman selvennystä asiaan ja ajattelenkin nyt, ettei tätä kannattane jättää ainoaksi tutustumiseksi kirjailijan tuotantoon.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kesäinen illuusioni / Karoliina Timonen

Timonen, Karoliina: Kesäinen illuusioni
Kansi Anna Makkonen
WSOY, 2015, 165 s.

Helteinen kesä, Saimaa ja kaksi saarta. Toisella saarella yksinäinen nainen, toisella mies. Asetelma on alusta pitäen latautunut, mutta luvassa ei tunnu olevan kepeää kesäromanssia, vaan jotain aivan muuta.
Itäpuolen kierrettyäni pääsin eteläiseen salmeen. Uin lihakset väsyneinä ja kiireettä kohti laituria. Vesi tuntui jo linnunmaidolta, ja Variskalliosta kantautuva musiikki keinahteli hitaina laineina ympärilläni. Valkoisen huvilan valot heijastuivat korkealta järven pintaan asti. Päästyäni laiturin luo jäin vielä veteen nauttimaan aaltojen hivelystä. Mietin oliko naapurisaaren mies ulkona vai sisällä, näkikö hän ehkä minut, kuuliko loiskahduksen vedessä. Ajatus siitä, että hän saattoi olla minusta tietoinen, sai ihoni kihelmöimään. Pian nousisin alasti laiturille. Ei salmen takaa varmaankaan mitään näin hämärässä nähnyt, mutta mielestäni kaikki tuntui nyt tarkoitukselliselta ja intiimiltä."
Kesäinen luonto järvenlahtineen ja saarineen on tärkeä elementti tarinassa. Helteinen ilma, veden viileys, metsän piiloisa tummuus ja kallioiden paahteinen paljaus, se kaikki on paitsi upeasti kuvattu myös taidokkaasti nivottu vahvistamaan tapahtumiin liittyviä tunnelmia. Joutilaiden päivien arkiset tapahtumat rytmittävät juonta tarkasti ja eletyn tuntuisesti.

Naisen, saareen kirjoittamaan ja ajatuksiaan selvittelemään lähteneen Klarissan mielenliikkeitä on mielenkiintoista seurata. Hän pohtii, rakastaako enää aviomiestään ja ihmettelee itsekin, miksi on niin kiinnostunut naapurisaaren uudesta vuokralaisesta, itseään jo vanhemmasta ja ajoittain hieman oudosti käyttäytyvästä miehestä. Klarissan kaipuun ja seksuaalisuuden hienovarainen kuvaaminen luonnonelementtejä hyväksi käyttäen synnyttää tavattoman kaunista tekstiä, mutta jättää aiheen käsittelyn hieman puolitiehen. Olisin mielelläni lukenut aiheesta enemmänkin, vaikka suorasukaisemminkin kerrottuna. Sen sijaan yliluonnollisesti sävyttyneisiin jännityselementteihin panostaminen romaanin loppupuolella oli mielestäni aika turhaa, kertomus on tarpeeksi kiinnostava ilman niitäkin.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pullinen, Sari: Kohta kaikki alkaa

Kohta kaikki alkaa / Sari Pullinen
Gummerus 2014, 288 s.

Ensimmäistä sivua lukiessa teki mieli supatella ääneen, että kiitos kiitos kiitos, niin kauniisti kulki kirjoitus ja niin hienoja olivat silmiin nousevat kuvat.

Pidän salaperäisistä tarinoista, sellaisista, joista ei ihan heti saa kiinni. Kohta kaikki alkaa venytti epämääräisyyttä kuitenkin vähän liiankin pitkälle, niin että aloin jo epäillä tietääkö edes kirjoittaja mihin ollaan menossa. Onko hänellä jotain sanottavaa, vai onko tarkoituksena vain maalailla viehättäviä kaipuuntäytteisiä kuvia vanhoista taloista, puutarhoista ja meren rannoista? Kyllä sitä sanottavaakin sieltä sitten löytyi, mutta ennen kuin olin päässyt puoleenväliin lukemisessa, alkoi kirjan nimi vaikuttaa melkein sarkasmilta. Oikein mitään kun ei ollut siinä vaiheessa vielä alkanut tapahtua.
"Avaan matkalaukun.
Hotellihuoneen ikkunasta näkyy muutama sata metriä mukulakatua. Se viettää loivasti laitimmaisten talojen taakse ja päätyy joutomaalta näyttävän nurmikentän laitaan.
Sieltä alkaa meri. Vaikka se on suuri, tänä iltana tällä rannalla se on äänetön, lähestulkoon liikkumaton.
Puutalot ovat tuulen hankaamia, niiden vaaleansiniset ja hennonkeltaiset seinät vähän teennäisiä, kuin elokuvan kulissi.

Joitakin autoja ajaa kivetyksellä täristen. On jo ilta ja pian yö, mutta sekin vain lyhyt hämärä. Nopeasti saapuu taas uuden päivän valo.
Nainen hiekanvärisessä takissa ohittaa hotellin. Tietää, mihin kävelee, väistelee lätäköitä.
Täällä on satanut.
Siellä, mistä lähdin, oli pouta. Puut kannattelevat tuoreita lehtiään varoen, kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin sitä tehneet. Mikä valhe." 
Kirsi, keski-ikäinen lapseton nainen, on jättänyt aviomiehensä Nallen rakastuttuaan itseään hieman vanhempaan Juhaniin. Kirsi odottaa Juhaninkin jättävän perheensä mutta mies epäröi, hän tarvitsee aikaa. Viiden vuoden kuluttua Kirsi ymmärtää, ettei mikään aika tule koskaan riittämään Juhanille.

Kirsi tahtoo repäistä itsensä irti vanhasta ja lähtee pois kotoaan, merenrantahotelliin, jonka nimen on kauan sitten nähnyt isän kirjoittamana Etelä-Saimaan kulmassa. Siellä tuntemattomien ihmisten ympäröimänä hän tutkii hylättyjä taloja kaupungin laidalla, vaeltelee kaduilla ja istuskelee kahviloissa miettien rakkaudenkaipuutaan, tarvettaan rehellisyyteen ja pyrkimystään elää ilman kulisseja.

Monenlaisia vaiettuja tragedioita paljastuu tapahtuneen muillekin. Kirsin pohdintojen kautta kirjailija tarkastelee rakkautta ja rakkauden puutetta, erilaisia suhteita, niiden kestävyyttä ja kestävyyden syitä. Näkökulmia on monia ja tarkastelu on kiihkotonta. Tunteellisuudesta huolimatta tarina ei painu melodraamaksi, kielen kirkkaus kantaa sitä eteenpäin ilman suurempia notkahduksia.

Pidin siitä, että tapahtumat oli sijoitettu kahteen erilaiseen miljööseen. Merenrantakaupungista etsin jotain tuttua sitä kuitenkaan löytämättä, ei taidettu olla Naantalissa tai Hangossa kuten ensin luulin, vaan ehkä ennemminkin vaikkapa Loviisassa tai Haminassa. Karjalanmurteen käyttö dialogissa ja pienet viittaukset itärajan läheisyyteen Kirsin kotikaupungissa lisäsivät mielenkiintoa yllättävän paljon. Oli peräti virkistävää siirtyä hetkeksi Etelä-Karjalaan, en muista ihan äsken lukeneeni mitään muuta sinne sijoittuvaa.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Cronenberg, David: Syöpäläiset

Syöpäläiset / David Cronenberg
Consumed, suom. Ilkka Salmenpohja
Like, 2014, 326 s.

Syöpäläiset on tekijänsä esikoisromaani. Sitä ei kuitenkaan lukiessa huomaa, niin suvereenisti on veteraaniohjaaja siirtänyt kertojanlahjansa uuteen ilmaisumuotoon. Romaanin rakenne on eheä, kerronta sujuvaa ja juonen mielenkiintoisuus säilyy loppuun asti. Aiheet ovat hirteisen kieroutuneita, juuri niinkuin Cronenbergiltä voi odottaakin.

Tarinan keskiössä on kaksi pariskuntaa. Nuoret Nathan ja Naomi ovat toimittajia, he lentelevät ympäri maailmaa metsästäen uutisia. Nathan on erikoistunut lääketieteellisiin juttuihin, Naomi taas rikoksiin. Kumpikaan ei pyri muuttamaan maailmaa paljastamalla vaiettuja vääryyksiä, tärkeämpää on löytää hätkähdyttäviä tarinoita joilla saada koko maailman huomio käännettyä kohti itseä. Nathan ja Naomi tapaavat silmätysten vain harvoin, suhdetta pidetään enimmäkseen yllä sähköpostilla ja Skypen välityksellä.

Tarinan alussa Naomi ryhtyy tutkimaan kuolemantapausta. Hän matkustaa Pariisiin ja myöhemmin vielä Tokioon tapaamaan kuuluisan ranskalaisen filosofipariskunnan elossa olevaa puoliskoa, Aristidea. Vaimon, Célestinen, murha on ollut raaka, siihen on liittynyt silpomista ja kannibalismia. Tutkimusten edetessä alkaa näyttää siltä, että Aristide on syyllinen tai vähintään osallinen vaimon kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Vaaran tunteesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä Naomi tuntee voimakasta fyysistä vetoa Aristideen.

Nathan on samaan aikaan Budapestissä kuvaamassa uutta ja mullistavaa rintasyöpäleikkaushoitoa. Nathan tutustuu kauniin syöpäsairaan Dunjan välityksellä tohtori Roipheen ja tämän tyttäreen Chaseen. Chasella on tapana pitää itsekseen teekutsuja, joiden aikana hän vaipuu transsiin, viiltelee paloja sääristään ja tarjoilee ne itselleen leikkiastiolta. Vähitellen paljastuu, että Chase on ottanut osaa Arosteguyden filosofisiin seminaareihin. Romaanin juoni alkaa kiertää yhä kiihtyvää kehää päätyen lopulta hurjiin salaliittoepäilyihin ja Pohjois-Koreaan.

Jos nyt vaikuttaa siltä, että paljastin kirjan koko juonen, niin voin riemuiten kertoa, että en todellakaan! Jonkinlaisen kuvan kerronnan hulvattomuudesta noista esimerkeistä kuitenkin saanee, vaikka totta puhuen kammottavia sairauksia, seksiä ja väkivaltaa syydetään lukijan silmille huomattavasti runsaammin mitä tuosta juoniselostuksesta ehkä voisi päätellä.

Hauskan silmiinpistävä piirre kerronnassa on teknisten laitteiden laaja ja tarkka kuvaus. Kameroiden, puhelinten ja tietokoneiden merkit ja tyyppiluokittelut ilmoitetaan järjestelmällisesti ja pilkuntarkasti, koneiden toiminnan raportointi tuntuu olevan vähintään yhtä tärkeää kuin henkilöiden ajatusten kertominen. Myös ihmiskuvaukseen tuntuu siirtyneen jonkinlaista teknisyyttä. Vaikka henkilökuvat toisaalta ovatkin eläviä ja samaistuttavia, ihmisten fyysisistä ominaisuuksista saatetaan kertoa niin suorasukaisesti ja häpeilemättä, että kyse tuntuisi olevan pikemmin jostakin esineestä tai laitteesta.

Cronenberg taiteilee koko ajan mauttomuuden rajoilla. Tai, tarkemmin ajatellen, taitaa hän koukkailla aika syvällekin huonon maun puolelle vieläpä tasaisin väliajoin, mutta hän tekee sen taiten. Umpikiero huumori antaa kerronnalle hurjan vauhdin. Ei voi kuin ihailla mielikuvitusta, joka näyttää pystyvän venymään aina vielä kerran kiellon päälle, yllättäen ja provosoiden loputtomasti.