perjantai 11. heinäkuuta 2014

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Anyuru, Johannes: Myrsky nousee paratiisista
En storm kom från paradiset, suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Malder
Schildts & Söderströms, 2014, 249 s.
"Nälkä pitää ruumista hereillä silloinkin kun ajatukset ovat niin väsyneitä että ne makaavat paikallaan kuin kivet. Miksi hän ei jäänyt Roomaan? Hän vääntelehtii ja kieriskelee yön kuumuudessa, ruumis on kuin kasa tyhjiä letkuja ja säkkejä ja kiristettyjä jänteitä ja yhä ohenevia lihaksia. Miten hän saattoi olla niin tyhmä että palasi Afrikkaan? Ajatukset kelluvat hievahtamatta, ne eivät liikahdakaan. Samat kysymykset toistuvat yhä uudestaan, samat kysymykset joita kaikki muutkin esittävät kun hän kertoo matkastaan. Miksi. Miksi. 
Sadekausi alkaa taas, pisarat ropisevat puunlehdille, salamat räiskyvät taivaalla, ukkonen vaientaa viidakon äänet.
Huhut kiertävät leirissä, ne peittävät alleen sateen kuiskutuksen. Sanotaan, että pakolaiset aiotaan taas siirtää, viedä johonkin toiseen paikkaan, vielä syvemmälle erämaan uumeniin. Sanotaan, että heidät pakotetaan hyökkäämään Ugandaan jo muutaman viikon päästä ilman minkäänlaisia taisteluharjoituksia ja ilman aseita."  
Ruotsalainen Johannes Anyuru on kirjoittanut esikoisromaaniinsa isänsä tarinan. Tarina on karmea ja kaunis samanaikaisesti. Isän kohtalo on loputtoman surullinen ja tyly, mutta pojan taidokas kerronta tekee romaanista hienon ja vaikuttavan.

Tarina alkaa tansanialaisesta sellistä, jossa kuulustellaan P:tä. Väkivaltaa ei ole vielä käytetty, mutta sen uhka leijuu betonilattiaisessa huoneessa. Sotilasunivormuihin pukeutuneet miehet eivät voi uskoa, että nuori mies on palannut vapaaehtoisesti Roomasta Afrikkaan vain ottaakseen pestin ruiskutuskoneen lentäjänä. Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kuka on yhteyshenkilösi? Miksi tulit takaisin?

Kertomuksen takautumissa kerrotaan kotikylästä, äidistä ja veljistä. Vaikka P joutuikin asumaan juopon isoveljen hakattavana, nuoruusmuistoissa on silti paljon valoa ja intoa. Poikajoukon nujakat ja äkkinäinen päätös pyrkiä Kreikkaan koulutettavaksi sotilaslentäjäksi kertovat pitelemättömästä energiasta ja nuoruuden rohkeudesta ponnistaa kohti unelmaa. Unelmansa lumoissa P ei juurikaan huomaa harkita mitä saattaa seurata siitä, että koulutuksesta vastaa sotilasorganisaatio. Valkoinen univormu ja ajatus liitelemisestä sinisellä taivaalla ovat sitä, mitä hän haluaa.

Kaikki sujuu kuitenkin hienosti niin kauan, kunnes Ugandasta kuuluu huonoja uutisia. Idi Amin nousee valtaan ja uhkaa kutsua kaikki ulkomailla koulutuksessa olevat sotilaat kotiin joukkojensa tueksi. P ei voi suostua tähän, hän tajuaa saattavansa joutua pommittamaan omaa heimoaan ja sukulaisiaan. Hän kertoo tästä kreikkalaisille kouluttajileen ja joutuu vaikeuksiin. P:n onnistuu paeta karanteenista serkkunsa luokse Roomaan, ja siellä hänelle tarjoutuu hienoja mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä. Mutta lentäminen on mennyt nuorelle miehelle veriin, ja kun hänelle vihdoin tarjotaan paikkaa ruiskutuskoneen ohjaajana, hän suostuu epäröimättä.

Palaaminen Afrikkaan on kuitenkin virhe. Epäilyt vakoilusta vievät P:n lohduttomalle kierrokselle vankiloihin ja pakolais- ja sotilasleireille. Pakeneminen näyttää mahdottomalta, mutta P onnistuu taas. Seuraa nimettömän kerjäläisen elämää Nairobin kaduilla, kunnes muutos kurjuuteen tulee eteen ruotsalaisen naisen muodossa. P menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kotimaahan.

Ajassa siirrytään välillä myös eteenpäin, kun P:n poika kertoo elämästään Hissingenissä ja suhteestaan aina jotenkin kaukaiseksi jäävään isään. Kerrontaa leimaa muutenkin vierauden tunne, joka korostaa hienosti sitä, kuinka P ei itsekään voi ymmärtää eikä aina edes uskoa sitä mitä hänelle tapahtuu. P:n tarina on vaiheikas, ja omituisella tavalla sekä hyvin uskottava että epäuskottava samanaikaisesti. Unelmat lentämisestä tuntuvat tosilta ja kiihkeästi eletyiltä, mutta muistot viidakon sissileireiltä ovat niin painajaismaisia ja unenomaisia, että uutisten välittämä legenda tuntuu toistuvan niissä hiukan liiankin tuttuna. Amin, Obote, Okello ja Museweni ovat kaikki mukana tarinassa, toisaalta yhdistäen sen todellisuuteen mutta toisaalta hämmästyttäen lukijaa sillä, että P sattumalta joutuu tekemisiin jokaisen Ugandaa viimeisen 50 vuoden aikana johtaneen diktaattorin kanssa.

Pieni notkahdus kerronnan kiinnostavuudessa tapahtuu jossain toisen kolmanneksen kohdalla, kun tarina tuntuu lähtevän kiertämään kehää surkean pakolaisleirielämän ja lentämisunelmien ympärillä, mutta siirtyminen Ruotsiin tuo taas mukaan uusia aiheita. Osa ruotsalaisista ajattelee kansankodin olevan vapaa rasismista, mutta kaikki eivät koe asiaa samoin. Kirjan loppu onkin liki surullisin osa tarinasta. Se kertoo vankileireiltä ja terroriteoista elävänä selvinneen miehen vähittäisestä lannistumisesta. Päivät kuluvat kavereiden nurkissa kaljoitellen ja unelmista on jäljellä enää epätoivoinen yritys löytää totuutta uskonnosta.

Pojan elämä ei tunnu olevan paljonkaan kummoisempaa. Kuitenkin, isän kuollessa sairauksien pahasti runtelemana poika löytää ylpeytensä isän tarinan kautta. Isästä patriarkkaa etsineet sukulaiset ja hautajaisissa häntä surevat harmaahapsiset tuttavat Göteborgin moskeijoista näyttävät tietä, jota pitkin on mahdollista lähteä kerimään auki omaa historiaa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Lupaa ja vaikene / Harlan Coben

Coben, Harlan: Lupaa ja vaikene
Six years, suom. Salla-Maria Mölsä
Minerva, 2014,  379 s.

Lupaa ja vaikene alkaa niin lupaavan pateettisesti, että ihastuin heti ikihyviksi:
"Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa.
Natalie oli valkoisissa, totta kai, ja näytti viiltävän upealta. Hänen kauneudessaan oli aina ollut sekä haurautta että hiljaista voimaa, ja tuolla edessä Natalie näytti taivaalliselta, melkein ylimaalliselta. 
Hän puri alahuultaan. Mieleeni palautuivat ne raukeat aamut, kun olimme rakastelleet, ja hän oli sujauttanut ylleen sinisen kauluspaitani ennen kuin suuntasimme alakertaan. Istuimme aamiaisella ja luimme lehtiä, ja lopulta hän otti esiin lehtiönsä ja alkoi piirtää. Kun hän luonnosteli minua, hänellä oli tapana purra alahuultaan juuri noin.
Muisto puristi haurasta sydäntäni ja mursi sen kahtia."

Norkku sanoo hauskasti päähenkilöstä, että hänet on 'vähän niinkuin suunniteltu miellyttämään naislukijaa'. Toden totta näin on, ja ainakin minuun tämä suunnitelma komeasta valtio-opin professorista pelastamassa elämänsä rakkautta tehosi oikein hyvin. Leenaa välillä äsytti Jaken omahyväisyys ja kaikkitietävyys, mutta minusta Jake oli melkein kuin parannettu painos Philip Marlowesta, kerta kaikkiaan lumoava siis. Muutenkin lukiessa tuli mieleen Chandler, mutta vaikka juonessa riittää mutkia kuin Syvässä unessa konsanaan, tyylitajussa Coben kuitenkin vielä häviää Chandlerille.

Välillä kyllä mietin, pitäisikö pienistä lausetason tyylinotkahduksista kirjailijan sijasta sittenkin syyttää suomentajaa, mutta tiedä häntä. Teksti on kekseliästä ja pikkunokkelaa, jotenkin sellaista sanailua jota on helpompi kuvitella kuulevansa englanniksi kuin suomeksi, tyylikäs käännös ei varmaankaan synny aivan helposti.

Romanttisesta alusta huolimatta tarina kutoutuu ihan kunnon dekkariksi, ja oikein koukuttavasti vieläpä. Kaksi iltaa kului kuin siivillä tätä lukiessa, molemmilla kerroilla meni myöhään yöhön kun Jakea ei voinut jättää yksin roistojen kynsiin. Konnathan tietysti päihitettiin, tokihan nyt potkunyrkkeily sujui sankarilta tuosta vaan! Mutta aika monta arvoitusta piti ratkaista ja salaperäistä paikkaa tutkia, ennen kuin ihana Natalie vihdoin saatiin tulemaan esiin piilostaan.

Norkun ja Leenan lisäksi kirjasta ovat bloganneet ainakin Irja, Anneli, iirisihmemaassa ja E.T.M.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Irakin Purkkajeesus / Hassan Blasim

Blasim, Hassan: Irakin Purkkajeesus
Al Masih al-iraqi, suom. Sampsa Peltonen
Päällys Matti Ruokonen
WSOY, 2013, 191 s.

Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus, upeita nimiä kirjoille, vai mitä? Ainakin minun huomioni ne nappasivat oitis ja herättivät samalla pahasti kutiavan uteliaisuuden!

Hassan Blasim on syntynyt Irakissa vuonna 1973, lähtenyt sieltä 90-luvun lopulla ensin Kurdistaniaan, ja jatkanut sieltä mm. Iranin, Turkin ja Bulgarian kautta Suomeen. Syy pakomatkaan olivat vaikeudet Irakin salaisen poliisin kanssa. Se seurasi pelottavan tarkasti yhteiskuntakriittistä elokuvaohjaajaa.

Politiikka, uskonto ja seksi ovat Blasimin mukaan tabukolminaisuus, johon Irakissa on vaarallista koskea. Kriittisiä äänenpainoja ei suvaita, ja Blasimin ronskin satiiriset tekstit ovat joutuneet useissa arabimaissa tiukan sensuurin kynsiin, mikäli niitä on ollenkaan julkaistu. Länsimaissa samoja tekstejä ihaillaan ja palkitaan, Blasim on saanut täällä jo useita kirjallisuuspalkintoja. Ja onpa tätä nykyisin Tampereen Pispalassa asuvaa taiteilijaa Briteissä mainittu jopa elossaolevista arabikirjailijoista parhaaksi!

Irakin Purkkajeesus alkaa novellilla Pukinlaulu, jonka voi ymmärtää itseironiseksikin kertomukseksi kilpailusta, jossa diktatuurin päättymisen jälkeen perustettu Muistiradio etsii omaelämäkerrallisia tarinoita kuuntelijoiltaan. Kaikki haluavat päästä jakamaan muistojaan ja jokainen on varma, että juuri oma kertomus on se kaikkein vaikuttavin ja pakahduttavin.

Novelleissa on mukana fantasiaelementtejä, jotka putoavat tekstiin hauskan luonnollisesti realistisen kerronnan aukkopaikkoihin. Osa on puhdasta fantasiaa, kuten tarinassa Tuhat ja yksi veistä, jossa veijarijoukko ansaitsee elantonsa kadottamalla veitsiä ajatuksen voimalla. Osassa taas absurdit tapahtumat voi ymmärtää painajaisiksi tai harhoiksi, kuten novellissa Ole kiltti äläkä tapa minua...tämä on minun puuni! 

Myös symboliikka tuntuu olevan vahvasti läsnä koko ajan, milloin helpommin, milloin vaikeammin tulkittavassa muodossa. Ironinen vertauskuvallisuus on melko yksioikoista, kun kristitty Purkkajeesus kokoelman niminovellissa ennustaa amerikkalaisten taistelukopterien syöksymisen armeijan päämajaan vain kuuntelemalla palliensa kutinaa. Mutta kun Jäniksenä vihreällä vyöhykkeellä -novellissa terrori-iskuun valmistautuvan Hajjarin lemmikkikani yllättäen munii, halusin melko epätoivoisesti ymmärtää munan symbolisen merkityksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku voisi ehkä selittää minulle?

Kuolema ei ole varsinaisesti novellien aiheena, mutta häilyy kuitenkin kaiken taustalla. Milloin se tulee kuvioihin mukaan rikollisen kovisveljen nyrkin mukana,  millon sairaalan syöpäosaston ikkunan kautta. Väkivaltaa saavat kärsiä varsinkin naiset, joilla ei Blasimin tarinoissa muutenkaan ole kovin hääppöiset oltavat.

Suurimman osan ajasta kulttuuriympäristö vaikuttaa eksoottisen itämaiselta, mutta viitauksia uuteen kotimaahankin on runsaasti. Tiikeri ajaa linjan 55 bussia Helsingissä, vaikka miettiikin granaattipuun alle ammuttua miestä, ja novellissa Onkalo kuoppaan pudonnut varas törmää talvisodassa kaatuneeseen venäläiseen. Kriittisimmillään uutta kotimaata kohtaan Blasim lienee novellissa Parahin Beto, jossa koira hankkiutuu eroon isännästään. Tämä kokoelman viimeiseksi sijoitettu novelli on nerokas. Sen juju piilee hämärässä kertojassa, jonka persoonallisuus heittää hämmentäviä kärrynpyöriä tarinan edetessä.

Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli kokoelmassa on Sarsaran puu. Siinä Blasim osoittaa ironian ja suorapuheisuuden lisäksi hallitsevansa myös herkän ja runollisen tavan kirjoittaa.
"Tyttö talutti minut karjasuojaan, istuutui harmaan lehmän viereen ja alkoi lypsää sitä pieneen astiaan. Sitten hän lähti pois minuun katsomatta. Menin hänen perässään ulos. Näytti kuin kylä olisi tyhjentynyt asukkaista. Kuului vain hyönteisten paisuva konsertti kuin julistuksena yön ja paholaisten laskeutumisesta. Tyttö kulki kohti maantietä, mihin olin jättänyt auton. Minä kuljin perässä käsikopelolla: pimeys oli jo asettunut taloksi Sarsaran kylään kuin lorun loppu.
Tyttö poimi maantien reunasta valkoisen kukan ja heitti sen maitoastiaan. Hän ojensi astian minulle ja sanoi: Se on onnea tuova tuulikukka. Älä syö sitä. Pureksi sitä ja vie se sitten paikkaan, jota olet unohtanut kaivata." 
Kiitosta voi antaa myös Sampsa Peltoselle hienosta käännöksestä. Novellien tyyli vaihtelee brutaalista tykityksestä runollisuuteen ja nykyaikaisen taloudellisesta ilmaisusta itämaiseen loruilevaan sadunkerrontaan. Käännös välittää tyylikkäästi tämän monimuotoisuuden Blasimin kerronnassa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Selasi, Taiye: Ghana ikuisesti
Ghana must go, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2013, 400 s.

Ghana ikuisesti on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.


Kirjassa ei tapahdu mitään kovin merkillistä; afrikkalaisen siirtolaisperheen isä menettää työpaikkansa Bostonilaisen sairaalan kirurgina ja häpeää asiaa niin paljon, että jättää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan. Kun isä sitten kymmenisen vuotta myöhemmin kuolee, perhe kokoontuu yhteen jättämään lopulliset jäähyväiset. Salaisuuksia paljastuu ja vanhojen haavojen auki repiminen on tuskallista, mutta kirja loppuu silti valoisasti; parantuminen ja toipuminen voi alkaa.


Juonelliset tapahtumat ovat kuitenkin vain sivuseikka. Pääosaan tätä kirjaa lukiessa nousee henkilöiden sisäinen elämä ja se, miten siitä kerrotaan.


Marianna Kurton käännöstyö on loistavaa. Kieli on hivelevän kaunista, tekstin liki unenomainen keveys kantaa voimakkaat ja vaikuttavat ajatuskuviot tyylipuhtaasti alusta loppuun, väsymättä tai notkahtamatta kertaakaan. Voisin kuvitella, että runoilijana tunnetulle Kurtolle Selasin tekstin kääntäminen on ollut inspiroivaa. En ole tutustunut alkutekstiin, mutta vaikuttaa siltä, että Selasi rakentaa kertomuksensa melko vapaamuotoisesti, ilman vaatimuksia tiukan loogisesta etenemisestä. Ajatusrakennelmat ovat avoimia ja vertaukset ja metaforat uusia ja joskus jopa outojakin, mutta aina melkein uskomattoman osuvia.


Tunne osuvuudesta saattaa johtua siitäkin, ettei Selasi aina välitä sitoa kerrontaa mihinkään tarkkaan ja realistiseen. Näin hän pystyy sanomaan kaiken, omalla häilyvällä tavallaan jokaiselle lukijalle juuri niin, kuin tämä itse haluaa ymmärtää. Tunnetila on selvä, kuviin voi jokainen sijoittaa oman kokemuksensa.

"Että hän oli aina nähnyt vain yhden puolen isänsä jaloista, sen sileän, jolle jalkapohjat loivat jyrkän vastakohdan: ne olivat hiertyneet, känsäiset, punoittavat. Joissain kohden iho oli mustaa, varpaitten kohdalta pöhöttynyttä. Näytti siltä kuin Kweku olisi aivain kirjaimellisesti kävellyt palavalla hiekalla paljain jaloin (itse asiassa hän oli kävellyt ilman kenkiä suurimman osan nuoruudestaan). Taiwo puristi huulensa yhteen hillitäkseen inhonsa, mutta sillä mitä hän tunsi seuraavaksi ei ollut muotoa eikä ääntä:                                                              outo tyhjyys, painottomuus, kuin hän olisi kellunut, kuin hän olisi hetkeksi lakannut olemasta: jokin outo uudenlainen suru, osin murhetta, osin myötätuntoa, heliumsurua, liian painotonta kannettavaksi. Myöhemmin, aikuisena, kun hän tuntee tämän saman painottomuuden, hän tuntee olemuksensa ytimen syöksyvän hänestä ulos kuin hengityksen, hän kaipaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, kaipaa kontaktia (ja ottaakin sitä, vaihtelevin seurauksin). Tämä kaipaus oli useimpien asioitten tavoin syntyessään viatonta; sai alkunsa hänen käsistään ja väpättävästä sydämestään. Halu koskettaa, suudella isän jalkoja, suudella ja parantaa. Koota isä kokonaiseksi jälleen. Mutta hän ei tiennyt miten. Hänellä ei ollut vastausta. Hän ei tiennyt. Hän polvistui. Alkoi itkeä."
Kirjan alkuperäinen nimi Ghana must go viittaa vuoden 1983 tapahtumiin, kun suuri joukko ghanalaisia heitettiin ulos Nigerian Lagosista, jonne he olivat paenneet oman kotimaansa epävakaita oloja. Suomennoksen nimi häivyttää tämän viittauksen pakolaisuuteen. Aihe kuuluu kuitenkin koko ajan kerronnan taustalla ja afrikkalaisuuden rasismia esiinnostava painolasti tulee myös esille henkilöiden pohtiessa luonnettaan ja ongelmiaan. Siirtolaisuus näkyy irrallisuuden tunteena ja vertautuu läheisyyden kaipuuseen ja pelkoon jätetyksi tulemisesta.

Selasi on taustaltaan länsiafrikkalainen, hänen äitinsä  sukujuuret ovat Nigeriassa ja isän Ghanassa, aivan kuten romaanin Folasaden ja Kwekunkin. Romaania Ghana ikuisesti ei voi silti pitää afrikkalaisena kirjallisuutena; Selasi on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvaltain Massachusettsissa ja asuu nykyisin Roomassa. Hän on opiskellut sekä Yalessa että Oxfordissa ja on likipitäen länsimaisen elämäntyylin ikoni useammassakin mielessä; samanaikaisesti älykäs, tiedostava feministi ja huippumuodikas ja naisellinen kaunotar. Kirjan tapahtumat kyllä vievät lukijan sekä Nigeriaan että Ghanaan, mutta kertoja on siellä yhtä lailla vieraalla maaperällä kuin lukijakin.


Jostain syystä mielelläni vertaisin Selasia Hustvedtiin, he molemmat ovat ylpeitä juuristaan mutta täydellisesti mukautuneet uusiin kotimaihinsa. Selasi on kuitenkin vienyt sopeutumisen vielä pidemmälle, hän ottaa paikkansa aina uudelleen, siirtyy mihin tahansa. Hän itse puhuukin afropolitaaneista. Tällä hän tarkoittaa lähinnä mustaihoisia siirtolaisia, joita täydellisestä uuteen kotimaahan sopeutumisesta huolimatta sinnikkäästi halutaan pitää afrikkalaisina. Tällaisesta muukalaisuudesta yhdistettynä menestymiseen on syntynyt uudenlaista henkistä maailmankansalaisuutta, jossa poliittinen kansallisuus jää sivuseikaksi.


Ghana ikuisesti on Taiye Selasin esikoisromaani. Aiempaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja ja näytelmätekstejä. Kirjailijan sivuilla http://www.taiyeselasi.com/ voi tutustua häneen myös valokuvaajana.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun
Lukija: Pinja Flink
Gummerus, 2011, 12h 40min (349Mt)

Kaipasin taas automatkalle kuunneltavaa ja latasin ElisaKirjasta dekkarin. Viimeksi valitsemani äänikirja vaati hieman liikaa keskittymistä, ja ajattelin, että suoraviivaisempi kerronta sopisi paremmin kuunneltavaksi. No, sopihan se, vaikka olinkin ihan hitusen pettynyt. Vilpittömästi sinun on kyllä ihan hyvä, mutta olin jostain syystä tältä kirjalta odottanut vielä vähän enemmän.

Tapahtumapaikkana on Lontoo ja pääosassa sinne muuttaneet kaksi suomalaista nuorta naista, Lia ja Mari. Lia toimii graafikkona taidelehdessä, Marilla taas on erikoislaatuinen yritys. Hänellä on alaisinaan joukko eri alojen huippulahjakkaita ammattilaisia ja yhdessä he työskentelevät oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Nyt työn alla on paljastaa se, mikä populistisen Fair rule -puolueen johtaja on oikeasti miehiään.

Eräänä aamuna työmatkallaan Lia törmää näkyyn, joka järkyttää häntä syvästi. Keskelle kaupunkia on jätetty auto, jonka avonaisessa takakontissa on pahoin runnellun naisen ruumis. Kun Lia alkaa selvitellä naisen kohtaloa, hän tulee paljastaneeksi rikollisliigan, joka harjoittaa ihmiskauppaa.

Parasta kirjassa on miljöö- ja henkilökuvaus. Lontoo on kaunis ja tutun oloinen, Lia ja Mari persoonallisia ja kiinnostavia. Juonessakin on mutkia ihan tarpeellinen määrä, mutta aiheet, äärioikeistolainen politiikka ja naiskauppa, alkavat olla kyllä jo aika kuluneita. Tärkeitä aiheita tietenkin, mutta melko lailla loppuunkaluttuja, kummastakaan ei tunnu löytyvän enää mitään uutta sanottavaa.

Olen nykyisin aika huono lukemaan jännityskirjallisuutta. Kyllähän vetävä juoni aina nappaa mukaansa ja sitä haluaa saada selville kuinka henkilöiden käy. Mutta toisaalta dekkareiden lukeminen on tylsää kun tietäähän sen, että ihan harvoja poikkeustapauksia lukuunottamatta paha saa aina palkkansa ja oikeus voittaa, lupaus tästä on sisäänrakennettu genreen. Mitä siinä sitten oikein jännittää, että tapahtuuko kaikki niinkuin pitääkin, noudatetaanko kaavaa? Monet dekkaristit ovat mestareita nostattamaan jännitystä, mutta loppuratkaisun keksimisen taitaa vain harva. Niinpä dekkarin lukemisen jälkeen minulla on usein pettynyt olo; olen ahminut kirjaa innolla mutta kun kannet sulkeutuvat, tuntuu käteen jäävän kovin vähän.

Parikymmentä vuotta sitten oli toisin, silloin en juuri muuta lukenutkaan kuin jännityskirjallisuutta. Siksi vielä nykyisinkin aina toisinaan kaipaan luettavaksi kunnon dekkaria, ja tämä Hiltusen esikoinen kyllä kelpasi sen verran hyvin, että todennäköisesti joskus vielä luen jatko-osatkin.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kesäkirja / Tove Jansson

Jansson, Tove: Kesäkirja
Sommarboken, suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1973, 143 s.

Kesäkirja esittelee henkilönsä ja tunnelmansa heti ensimmäisillä sivuilla. On heinäkuu, kalliot höyryävät aamuisin ja kaikki värit ovat syvimmillään saarella, jossa isoäiti ja Sophia viettävät kesää. Isäkin on mukana, mutta hän pysyttelee töidensä parissa tai muuten vain taustalla.
"Mutta sinä et saa katsoa, kielsi isoäiti. Se on yksityisluontoista. Sophia piti hampaita selkänsä takana. Minä tahdon katsoa, hän sanoi. Hänen isoäitinsä loksautti hampaat paikoilleen, se kävikin oikein näppärästi, ei siinä sen ihmeempää.
Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähäänkään.
Miksei? kysyi lapsenlapsi.
Hän ei vastannut, hän meni kalliolle ja jatkoi siitä rotkolle päin.
Tuo on kiellettyä! huusi Sophia.
Vanhus vastasi halveksivasti: Tiedän. Et sinä enkä minä saa mennä rotkolle, mutta nyt mennään joka tapauksessa, isäsihän nukkuu eikä saa sitä tietää."

Tiedän monia, jotka palaavat tähän kirjaan joka kesä. Itsekin olen tämän lukenut jo monesti, joskus vain selaillen sieltä täältä, joskus vähän tarkemmin, kuten nyt tänä keväänä, kun luimme tämän yhdessä peräti kahden lukupiirin kanssa.

Kirjan ainutlaatuinen tunnelma saattaa saada lukijan haikeasti miettimään kaiken katoavaisuutta; vanhuus tulee ja kesäkin loppuu. Samalla kirja kuitenkin äärettömän viisaasti nostaa esiin arjen kauneutta, juuri niitä pieniä asioita, jotka huomaamalla on mahdollista olla onnellinen.

Kesäkirja on klassikko, pieni helmi jonka lumous ei haihdu. Jos joku jostain kummallisesta syystä haluaisi tyytyä lukemaan vain yhden teoksen Tove Janssonin tuotannosta, suosittelisin ehdottomasti tätä.

Kesäkirjasta on kirjoitettu myös Täällä toisen tähden alla. Jaanan blogista pääsee hyvin kiertelemään blogistanian muihin Kesäkirja-arvioihin, mukana on mittava linkkilista.