lauantai 11. huhtikuuta 2015

McCarthy, Cormac: Kaikki kauniit hevoset

Kaikki kauniit hevoset / Cormac McCarthy
Rajatrilogia ; 1
All the pretty horses, suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2014
"Tyttö meni ohi puolentoista metrin päästä ja käänsi kaunisluisia kasvojaan ja katsoi suoraan häneen. Tytöllä oli siniset silmät ja hän nyökkäsi tai ehkä hän vain taivutti pikkuisen päätään nähdäkseen paremmin millaisella hevosella John Grady ratsasti, päähän suoraan asetettu musta leveälierinen hattu keinahti pikkuisen, mustat hiukset pikkuisen heilahtivat. Hän meni ohi ja hevosen askel vaihtui taas ja hän istui hevosen selässä paremmin kuin hyvin, ratsasti suoraselkäinenä ja leveäharteisena ja antoi hevosen mennä ravia tiellä. Mesteño oli seisahtunut ja tenittynyt tielle etujalat harallaan ja hän istui katselemassa tytön perään. Oli hän jotain aikonut sanoakin mutta ne silmät olivat muuttaneet maailman ikiajoiksi yhdessä sydämenlyönnissä. Tyttö katosi järvenrannan pajukon taa. Parvi pikkulintuja lehahti lentoon ja lensi hänen ylitseen viserrellen korkealta."
Enpä muista vähään aikaan lukeneeni yhtä hienoa kuvausta rakastumisesta. Pysähtynyt hetki, kohtaavat katseet, linnut korkealla taivaalla, siinähän se.

Edellinen kirjailijalta suomennettu teos, Veren ääriin, oli sellainen loitsu ja lumous, että sitä lukiessa piti pitää hengähdystaukoja tasaisin väliajoin. Kaikki kauniit hevoset muistuttaa edeltäjäänsä monin tavoin, mutta ei ole aiheiltaan yhtä rankka ja muutenkin kirjaa on helpompi lukea ja ymmärtää. Epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta tämänkin tarinan päähenkilönä oleva nuorukainen kohtaa, mutta Tuomari Holdenin tapaista ylittämättömän karmivaa mielipuolta John Gradylla ei kuitenkaan ole vastassaan.

Kun isoisä kuolee, John lähtee ystävänsä Rawlinsin kanssa ratsastamaan kohti Meksikoa. John tahtoisi jatkaa pienen kotitilan pitoa, mutta äiti haluaa koettaa luoda uraa näyttelijättärenä jossain muualla kuin Teksasissa ja myy tilan. Meksikossa on vielä suuria hevostiloja, ikänsä hevosten kanssa touhunneet pojat haluavat sinne töihin.
"He ratsastivat aidanviertä ja avoimen laitumen poikki. Nahka narisi aamun viileydessä. He kannustivat hevoset lyhyeen laukkaan. Valot jäivät taakse. He ratsastivat ylös preerialle ja hidastivat hevoset siellä käyntiin ja mustalta taivaalta heidän ympärilleen parveilivat tähdet. Jostakin päin sitä asujaimetonta yötä he kuulivat kellon joka kumahteli ja vaikeni siellä missä mitään kelloa ei ollut ja he ratsastivat eteenpäin maan ympyriäisellä lavalla joka yksin oli pimeä ja valoton ja joka kantoi heidän hahmojaan ja nosti heidät ylös parveilemaan tähtien sekaan niin etteivät he ratsastaneet niiden alla vaan niiden joukossa yhtä aikaa hilpeinä ja harkitsevaisina kuin varkaat jotka on vastikään vapautettu siihen pimeään sähköön, kuin nuoret varkaat hehkuvassa hedelmätarhassa, yllään väljä takki kylmää vastaan ja valittavanaan kymmenen tuhatta maailmaa."
Matkan varrella joukkoon liittyy Blevins, kuusitoistavuotiaita kaveruksia pari vuotta nuorempi poika. Rawlins aavistaa pahaa ja haluaisi hätistää Blevinsin epäilyttävän komeine hevosineen tiehensä, mutta herkkäsydäminen John säälii poikaa ja antaa hänen tulla mukaan. Kovan ukkoskuuron aikana Blevins katoaa, ja kaksikko saapuu ilman häntä Héctor de la Rochan ranchille. Pojat saavat töitä, he hakevat autiomaasta villejä mustangeja ja kesyttävät niitä. Ranchilla asuu myös Alejandra, Don Rochan kaunis tytär, jonka kiharoiden heilahduksesta ensimmäisessä sitaatissa kerrotaan.

Hetken pojilla menee siis hyvin, mutta sitten onni kääntyy. Blevins ilmestyy takaisin mukaan kuvioihin ja koko joukko vangitaan ja heitä lähdetään kuljettamaan vanhaan vankilaan Castelariin.
"He nukkuivat rautalavereilla jotka oli kiinnitetty seinään kettingillä ja ohuet rasvaiset iljettävät patjat kuhisivat syöpäläisiä. Aamulla he laskeutuivat neljä kerrosta rautarappusia pihalle ja seisoivat vankien joukossa aamun nimenhuudossa. Nimet huudettiin kerroksittain ja siihen meni toista tuntia eikä heidän nimiään silti huudettu. Me ei vissiin olla täällä, Rawlins sanoi. Aamiaiseksi oli laihaa pozolea eikä muuta ja sen jälkeen heidät vain ajettiin pihalle selviytymään itsekseen. He tappelivat koko ensimmäisen päivän ja kun heidät lopulta illalla suljettiin selliinsä he olivat verissäpäin ja väsyneitä ja Rawlinsin nenä oli murtunut ja pahasti turvoksissa.Vankila oli käytännössä pieni muurien ympäröimä kylä ja siellä käytiin vilkasta kauppaa ja vaihdettiin kaikkea radioista ja peitoista tulitikkuihin ja nappeihin ja kengännauhoihin asti, ja kauppojen kylkiäisinä miteltiin koko ajan arvosta ja asemasta. Kaiken pohjana täällä, niin kuin kaupallisissa yhteiskunnissa rahatalous, oli puutteen ja väkivallan peruskallio, ja joka miestä arvioitiin ehdottoman yhdenvertaisesti yhden ominaisuuden perusteella ja se ominaisuus oli hänen valmiutensa tappaa."
Kaikki kauniit hevoset rakentuu selkeän ja jopa hieman ennalta arvattavan juonen varaan. Juoni voisi silti olla muunkinlainen, mutta McCarthyn tapa kertoa, se on uniikki. Saarna kuullostaa sanana tylsältä, mutta tekisi kuitenkin mieli käyttää sitä luonnehtimaan McCarthyn tyyliä, kaikella kunnioituksella. Pitkät lauseet saattavat olla toisinaan vaikeita hahmottaa, mutta ne vyöryvät sellaisella intensiteetillä, että niiden vietäväksi heittäytyy mielellään.

Nautin valtavasti tekstistä, joka antaa piut paut kieliopille ja pilkkusäännöille ja keskittyy ilmaisemaan tunnetta ja tunnelmaa. Henkilöiden sisäinen maailma ja luonnonympäristön kuvaus liittyvät McCarthyllä usein saumattomasti toisiinsa, kuiva autiomaa kertautuu ihmisten toivottomuutena, kirkas tähtitaivas toiveina. Kaijamari Sivillin suomennos toimii hienosti, varsinkin dialogin murteeseen vivahtavat mutta paikantamattomat sanavalinnat muovaavat henkilökuvista eläviä ja sympaattisia.

Olen aina ollut myös hiukan heikkona espanjan kieleen. Tässä teoksessa siitä pääsee nauttimaan paitsi paikannimissä myös lyhyinä, varsinaisessa tekstissä kääntämättä jätettyinä repliikkeinä. Kirjan lopusta löytyvät kyllä suomennoksetkin, kenenkään ei tarvitse pelätä jäävänsä mistään paitsi.

Kaikki kauniit hevoset on ensimmäinen osa sarjasta Rajatrilogia. Sarjan toinen osa, Matka toiseen maailmaan, on hieman hassusti käännetty jo aikaisemmin, vuonna 1995. Ensimmäinen ja toinen osa ovat erillisiä tarinoita, jotka kolmas, vielä suomentamatta oleva osa Cities of the Plain, kokoaa taas yhteen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ruuska, Helena: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Marja-Liisa Vartio : kuin linnun kirkaisu / Helena Ruuska
WSOY, 2012, 501 s.

Lukupiirissä virisi kiinnostus lukea jokin elämäkerta. Valintamme osui tähän suomalaiseen klassikkokirjailijaan, jonka moni tuntee nimeltä ja muistaa ehkä muutaman teoksenkin, mutta jonka elämänvaiheet eivät enää ainakaan nuoremmille liene kovin tuttuja. Itselläni oli hämärä tunne siitä, että jotain traagista Marja-Liisa Vartion elämään liittyi. Muutama vuosi sitten vaikutuin syvästi teoksen Hänen olivat linnut psykologisesta ihmiskuvauksesta ja kiinnosti kovasti tietää, millainen ihminen kirjan on kirjoittanut.

Helena Ruuskan kokoama elämäkerta on perusteellinen ja tarkka. Taustatyötä on tehty paljon, kirjeet ja päiväkirjat luettu tarkasti. Runsas taustamateriaali ja sen huolellinen referointi tekee kuitenkin lukukokemukselle hieman hallaa. Varsinkin kirjailijan nuoruusajasta on kirjattu ylös paljon sellaista, josta tarkkojen tietojen sijasta olisin mieluummin lukenut vain jonkin ylimalkaisemman selostuksen tai tulkinnan. Lienen pilalle hemmoteltu ja lukenut jo niin monta romaanimaisesti kirjoitettua elämäkertaa, etten enää osaa arvostaa tällaista tarkkaan historiankirjoitukseen pyrkivää esitystyyliä. Myös viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevista päiväkirjamerkinnöistä elämäkertaan siirtynyt vanhahtava kieli häiritsi minua hieman. Autenttisuuden sijaan se tuntui teennäiseltä.
"Pieksämäellä 16-vuotissyntymäpäivänään syyskuussa 1940 Marja-Liisa kyselee, mikä on hänen illusioninsa. Hän on juuri lopettanut Mika Waltarin läpimurtoromaanin Suuri illusioni, joka ilmestyi 1928 ja kuvaa 1920-luvun nuorten taiteilijoiden itsensä etsimistä. Tämäkin taiteilijoista kertova teos järkyttää Marja-Liisaa ja hän pitää siitä kovasti. Monisanaisesti hän yrittää nimetä illusionia omassa elämässään mutta toteaa, että Waltari on tavoittanut sen paremmin: "Tuossa kirjassa on niin kipeää tekevän värisyttävänä osattu vetää esille tuo suuri illusioni, joka on jokaisella, tosin vain eri muodoissa. Olen täynnä tuota kummallista, tuskallista tunnetta. Se on kaipausta jotain sellaista kohta, jota en koskaan täällä maailmassa saavuta."
Mielenkiintoisinta oli lukea 1950-luvun kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteyksistä ja tapaamisista. Sylvi Kekkosen kirjallisesta salongista saa Ruuskan kuvauksen perusteella melko jäykän kuvan, vaikka ystävyyttä tulevaan presidentinpuolisoon toisaalta alleviivataankin. Sen sijaan pienet anekdootit kanssakäymisestä naapurissa asuvien Pennasten kanssa ja keskusteluista Anhavien luona ovat eloisia ja värikkäitä. Kuva Paavo Haavikosta Suomen kirjallisuuden suurena yksinäisenä ei rikkoudu, vaan henkilökuva tästä Marja-Liisa Vartion toisesta aviomiehestä jää viileäksi ja kaukaiseksi.

Sekä Tuomas Anhavan että Paavo Haavikon merkitys Vartion tekstien esilukijoina ja editoijina nousee pohdinnan alaiseksi. Heidän kerrotaan suitsineen Vartion vuolasta ja monisanaista tyyliä yksinkertaisempaan, modernistisempaan suuntaan. Karhunpalvelus tuo tuski oli, mutta nostaa tietysti mieleen monellakin tapaa arveluttavia ajatuksia. Kenelle siis kunnia kuuluu, vaikkapa niinkin upeasta tekstistä kuin postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on?

maanantai 23. helmikuuta 2015

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Nuotio, Eppu: Mutta minä rakastan sinua : romaani
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2015, 283 s.

Ah, kansi lupaa rakkautta! Ja silti, sivujen välistä ei valu siirappi eikä niitä edes vapisuta kaikennielevä halu. Mitäs tämä sitten oikein on?
"Ihmisellä on taipumus tehdä asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan. Ehkä juuri siksi ihmisten on niin vaikea tunnistaa rakkautta, sillä rakkaus on pohjimmiltaan yksinkertaista. Se on kuin uskovaisten armo, ei ansaittu ja silti osaksi tullut.
Ei pidä syyttää rakkautta kaikista niistä merkillisistä tempuista, joita ihminen tekee, sillä ihminen on samaan aikaan sekä tunteiden metroverkko että tallin katolla oleva tuuliviiri. Yhdistelmä, joka toimii vain ajoittain."
Romaanin keskeiset henkilöt ovat keski-ikäisiä ja monellakin tapaa hyvin tavallisia, juuri sellaisia ihmisiä joista harvemmin kerrotaan tarinoita. Karin on lukion historian lehtori ja Lauri insinöörinä itseperustamassaan ilmastointifirmassa. Molemmat ovat eronneita, tarkemmin sanottuna jätettyjä. He tapaavat yllättäen asuntonäytössä Port Arthurin kaupunginosassa Turussa, ja vaikka mitään taianomaista rakastumista ensi silmäyksellä ei tapahdukaan, jonkinlainen yhteys kuitenkin syntyy.

Nuotio tarkastelee aihettaan monipuolisesti. Karinin ja Laurin exät uusine puolisoineen tuovat tarinaan paitsi aikaperspektiiviä, myös pohdintaa siitä, kuinka ihmissuhde aina jotenkin jatkuu vaikka avioliitto loppuisikin. Se jatkuu luonnollisesti ainakin lasten kautta, mutta muutakin saattaa jäädä jäljelle, vaikkei sillä arjessa tuntuisi suurta painoarvoa olevankaan.

Seksuaalisuuden merkitystä parisuhteessa tarkastellaan erityisesti Karinin tyttären Klaran kautta. Klara asuu kaukana Uudessa-Seelannissa, ja soittelee äidilleen saadakseen purkaa hämmenystään ja pahaa mieltään. Tytär on jäänyt kiinni syrjähypystä, ja vaikka hän rakastaa miestään Aidania, ei kiihkeää seksisuhdetta ja pettämistä ole helppo lopettaa. Klaran ja Karinin puheluissa tulee ilmi myös mielenkiintoisia piirteitä äidin ja tyttären suhteesta. Tytär on suorapuheinen ja armoton varsinkin itseään kohtaan, äiti taas tahtoisi hienotunteisesti ottaa etäisyyttä ja antaisi mielellään toisen säilyttää kasvonsa.

Nuotio kuvaa ihmisiään hyvin realistisesti ja kauniisti. Rivien välistä voi lukea manifestia siitä, ettei rakkaus ole vain nuoria ja kauniita varten, eikä seksuaalinen vetovoima aina rakastumisen tärkein tekijä.

Erityisen mieluista minulle on kirjan miljöökuvaus. Karin ja Lauri kävelevät paljon tutuissa paikoissa Turun kaduilla, Portsassa ja jokirannassa. On hauska huomata, kuinka samat asiat joita itse tässä nykyisessä kotikaupungissani rakastan, ovat sykähdyttäneet myös romaanin kirjoittajaa.


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Skiftesvik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia / Joni Skiftesvik
Päällys Seppo Polameri
WSOY, 2014, 246 s.

Joni Skiftesvikin teos Valkoinen Toyota vei vaimoni on muistelma, jolla on romaanin muoto. Kerronta on todellisuuspohjaista, mutta etenee romaanimaisesti. Dialogia on mukana paljon ja tunteet, mielipiteet ja asenteet ovat avoimesti esillä tulkiten sitä, kuinka kirjailija on asiat kokenut.

Alaotsikko Elämänkuvia korostaa romaanin episodimaista muotoa. Teos koostuu yksittäisistä, novellinomaisista osakokonaisuuksista. Rakenne on nykyromaaneissa yleinen ja Skiftesvik taitaa sen sommittelun mestarillisesti. Hän on haastatteluissa kertonut pyrkivänsä nopeisiin leikkauksiin. Rakenne sopii tyyliin, joka kaihtaa kaikkea selittelyä ja turhaa alustamista. Kieli on ihailtavan yksinkertaista ja tarkkaa, lauseet tiiviitä ja selkeitä. Kiiltomadossa kirjoittava Mikko Nortela löytää kielen ja tyylin vaihtelusta yhteyksiä siihen, mistä ajanjaksosta elämässään kirjailija kertoo. Varhaisvaiheista kerrotaan lapselle sopivalla yksinkertaisella kielellä, lehtimiesaikojen kuvauksessa lauseet lyhenevät raportoiviksi, kirjailijan vanhetessa ja kehittyessä rikastuu taas myös kieli. Itse en lukiessani huomannut tällaista, mutta nyt jälkikäteen voin helposti ajatella, että kerronnan elävyys ja mukaansa tempaavuus perustuisivat juuri tuon tapaisiin tyylikeinoihin.

Romaani on jaettu kolmeen osaan. Osien nimet ovat Sydän, Aortta ja Saari. Otsakkeet viittaavaat paitsi kirjailijaan itseensä ja hänelle tärkeisiin henkilöihin, myös ajan kulumiseen ja ihmisen elämänkaareen. Työstä lehtimiehenä, käsikirjoittajana ja kirjailijana kerrotaan toki myös, ja vaikka se kaikki on tavallaan hyvinkin kiinnostavaa, jäävät urakuvaukset silti sivuosaan. Tarinaa kannattelee ja vie eteenpäin ennen muuta se, mitä kerrotaan perheestä. Kirjailijan äiti, isoäiti ja myöhemmin vaimo ja lapset, ja kaikki se mitä heille tapahtuu on tärkeintä. Skifesvik kuljettaa kertomusta useissa aikatasoissa samanaikaisesti ja limittää taitavasti tapahtumat liittymään toisiinsa. Näin lukija saa itse vapaasti tulkita syy- ja seuraussuhteita ilman että niitä hänelle varsinaisesti osoitellaan.

"Istuessani omassa veneessäni tunsin olevani ainakin jossakin asiassa parempi tai samanarvoinen kuin yhtiöläisten pojat, vaikka minulla ei ollutkaan omaa isää, isäpuoli vain. Minulla oli hyvä vene eikä minun tarvinnut ruinata möljän nokassa kenenkään kyytiin. Emmekä me asuneet yhtiön vuokratalossa. Meillä oli omalla tontilla isoisältä jäänyt punainen kaksihuoneinen talo, jonka äiti lunastaisi sisariltaan, kunhan pankkiin kertyisi tarpeeksi rahaa. Toivoimme siksi, että laivoja kävisi paljon ja äiti saisi tienata.
Talvisin äiti ja mummo kutoivat ihmisille kutomakoneella villapuseroita, -sukkia ja -housuja. Kutomakone oli ollut kallis, mutta muuta työtä ei ollut talvella tarjolla. Haukiputaan Heiton painijat kudotuttivat meillä painitrikoonsa. Ne olivat vihreät, lyhyissä lahkeissa oli punaiset raidat. Kun he pärjäsivät suurissa kilpailuissa, tuntui kuin olisimme olleet osallisia voitoissa. Paras painija oli Eero Tapio, hän asui aivan naapurissa ja hänestä tuli maailmanmestari mummon kutomissa painitrikoissa. 
Hoitaja herätti minut ja muistutti, että lääkärin määräämä uusi, voimakas verenpainelääke piti ottaa puolenyön aikaan. En käsittänyt heti, mitä nainen sanoi ja missä olin. Puhuin soutamisesta, veneistä ja laivoista.
- Ottakaapas nyt tämä lääke niin pääsette jatkamaan soutelua, hoitaja sanoi. 
Viereisen vuoteen mies uneksi ja selitti ääneen portaista, jotka pitäisi korjata ja maalata."

Joni Skiftesvik voitti tällä romaanilla Runeberg-palkinnon. Kotimaisissa kirjablogeissa onnitellaan kirjailijaa julkaisemalla tänään 15.2.2015 kirjasta samanaikaisesti useita arvioita eri blogeissa. Kirsin kirjanurkka julkaisee oman juttunsa lisäksi listan muista arvioista, sitä kautta pääsee siis lukemaan lisää romaanista Valkoinen Toytota vei vaimoni.