perjantai 7. elokuuta 2015

Lumikin sydän / Silene Lehto

Lehto, Silene: Lumikin sydän : runoja
WSOY, 2014, 88 s.

Lukiessani Lumikin sydäntä ensimmäistä kertaa runot tuntuivat jäävän vieraiksi ja kokoelma vaikutti jotenkin hajanaiselta. Mutta kun pääsin loppuun, teoksen tunnelma keittyikin kokoon tummaksi ja tahmeaksi herkuksi, ihanan happoiseksi kuin kirsikkahillo. Hillittömästi omasta tilastaan taistelevat kuningattaret ja sydämen suonituksen tuntevat anatomit olivat siis tehneet voimakkaan vaikutuksen, mutta silti unohdin kirjan odottelemaan uutta lukemista aika pitkäksi aikaa.

Tänään poimin runot uudelleen esiin. Lueskelin kokoelmaa puutarhakeinussa loikoillen. Aurinko paistoi matalalta ja kultasi kirjan sivuja samanaikaisesti kun keskitaivaan yli kulki pilvi ripsutellen pisaroita keinun kattoon. Jossain päin olisi varmaan näkynyt sateenkaarikin, mutta minä en malttanut nousta katsomaan.


Runojen akseli on laaja. Se ulottuu Grimmin saduista lääketieteeseen ja koukkii voimakkaalla kierteellä aineksia myös historiasta. Juuri kun uppoat myyttisiin kuviin ja vakuutut alitajunnan elintärkeydestä, runoilija tipauttaakin sinut leikkaussaliin, järkyttymään lihasten ja verisuonten kylmästä fysiologiasta. Välillä tuli tunne kuin olisi pakko valita, uskoako sydänkirurgia vai satujen kuningatarta, leikkaussalihoitajaa vai sammakkoprinssiä. Vai ovatko he kaikki sittenkin täsmälleen yhtä uskomattomia, tai yhtä eksyksissä?
...Anna A. seisoo Talvipalatsissa
valkoisessa leningissä ja
kultainen käkikello kukkuu.
Mikä yksinäisyys! Kuin ei
tunnistaisi tähtikuviota, seisoisi
vain muiden keskellä ja olisi
tähyilevinään oikeaan suuntaan.

Runot sukeltelevat sujuvasti intertekstuaalisuuden ristiaallokossa. Useimmat henkilöistä, kuten esim. herra Blake, Percy ja Derzu tunnistuvat kuin itsestään, mutta googletteluakin tarvittiin, ennen kuin minulle selvisi esim. Magda Goebbelsin anteeksiantamattoman karmea rikos tai se, miksi runon nimi on Bedlam.

Mielenkiintoinen poikkeus kaikkien rajujen ja upeiden henkilöiden joukossa on vaimo. Hän ilmestyy kuvaan muutaman kerran, kulkee viattomasti hyräillen eikä huomaa kuolemaa tai poskilleen putoavia veripisaroita. Hänen läsnäolossaan on aina jotain yhtäaikaisesti hämmentävää ja lohdullista.
...älkää pianosta piitatko, vaimoni soittaa
niin että alkoholin pinta värähtelee näytepurkeissa
...mutta hänen poskiensa hehku on kolibrin punaisen
vatsan välähdys viidakossa, hänen suunsa
haavoittunut punarinta (voisin leikata hänen huulensa
irti, eivätkä ne kuivuisi koskaan, eivät koskaan),
vain hän saa unohtamaan miten kasvannaiset
rehahtavat kuin pensaat, tulehdus leviää,
elimistö nousee kapinaan ja pian olet
kukistettu kapteeni, jonka on pakko hukkua...
Olen pahoillani runojen silpomisesta, mutta kuten arvaatte, koetan vain noudattaa tekijänoikeussäännöksiä. Toivon silti että näistä siipaleistakin välittyy jotain teoksen hienosta kokonaisuudesta.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kirjoittamisen taide & taito

Kirjoittamisen taide ja taito / toim. Emilia Karjula
Atena, 2014, 272 s.

Turussa on voinut opiskella luovaa kirjoittamista yliopiston oppiaineena jo viitisentoista vuotta. Mahdollisuudesta ensi kerran kuullessani olin hiukan hämmästynyt, tuntui kai jotenkin oudolta ajatella että kirjoittamista saati luovuutta voitaisiin opettaa. Vaativaa se saattaa ollakin, mutta kuitenkin täysin mahdollista, siitä on todisteena jo monta hienoa romaania ja runokokoelmaa. Yliopistolla esikoisteoksiaan ovat julkaisukuntoon hioneet mm. Riku Korhonen, Helmi Kekkonen ja Tiina Lehikoinen.

Kirjoittamisen taide & taito on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäin oma julkaisu. Se on artikkelikokoelma, jossa laitoksella opettaneet ja opiskelleet jakavat eteenpäin oppiaineeseen kertynyttä tietoa. Ote on paikoin käytännöllisen opasmainen, paikoin teoreettinen, mutta kauttaaltaan todella mielenkiintoinen ja innostava.

Sisältö on jaettu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa Avauksia teoksen toimittaja Emilia Karjula ja Liisa Steinby johdattelevat lukijan aiheeseen esittelemällä artikkelien kirjoittajat ja kertomalla oppiaineen historiasta ja kirjallisuuden opiskelusta ja opettamisesta yleensä.

Toinen osa, Karttoja, alkaa Jenni Linturin puheenvuorolla aineiston keräämisestä. Elävän miljöön luomiseksi tarvitaan paljon taustatutkimusta. Joskus tutkimus on arkistoissa istumista ja faktojen tarkistamista, joskus omaan mielikuvitukseen sukeltamista. Linturi kehottaa keräämään tietoa kaikin aistein, lukijaa kiinnostaa paitsi se, miltä aihe näyttää, myös se miltä se tuntuu, haisee, kuullostaa ja maistuu. Linturi käsittelee myös aiheen valintaa, rajaamista ja syventämistä.
Iida Rauma keskittyy kirjoituksessaan romaanin rakenteeseen. Hän haastaa ajatuksen draaman kaaren kuvaamisesta aristoteelisena oikealle kallellaan olevana kolmiona, jossa alkutilanteena on ongelma, kolmion huipulla kultaisen leikkauksen kohdalla käännekohta ja lopussa ongelman ratkaisu. Tekstin voi Rauman mukaan jäsennellä melkein miten tahansa, kunhan rakenne palvelee romaanin ideaa. Rakenteen sijasta voitaisiinkiin puhua dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta.
Seuraavassa artikkelissa Rauman seuraan astuu Timo Harju, ja yhdessä he pohtivat sitä, kuinka proosan kertojista ja runon puhujista saadan luotua todentuntuisia henkilöitä. Kertooko tarinaa minä vai hän, onko kertoja tarinan ulkopuolella, onko hän kaikkitietävä vai voiko häneen ollenkaan luottaa?
Toisen osan päättää Päivi Kososen artikkeli omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta. Kosonen osoittaa, ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ole pelkkää omaan napaan tuijottamista, vaan arvokas itsetuntemuksen kasvattamisen väline, josta on kiistatonta hyötyä myös luovaan kirjoittamiseen.

Kolmannen osan, Kirjoittajat maailmoissaan, aloittaa Lena Gottelier pohtimalla palautteen merkitystä kirjoitusprosessille. Samasta aiheesta jatkaa myös Kalle Vainio, joka ottaa käsittelyyn myös kirjoittajaidentiteetin rakentumisen ja kirjoittajayhteisön osana olemisen vaikutuksen siihen. Emilia Karjula laventaa aihepiiriä kirjoittamalla kirjailijan muusista. Osuuden päättää Kaisa Keisala pohtimalla diskursiivista vallankäyttöä kaunokirjallisuudessa. Esimerkkitapauksena Keisala ruotii Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat luomia käsityksiä maahanmuuttajamiehistä.

Teoksen neljäs ja viimeinen osa on nimeltään Kirjailijat työssään. Sen aloittaa Taina Kuuskorpi kertomalla monitekijyydestä. Missä ovat luovuuden avaimet, millaista on divergentti, luovuutta edistävä ajattelu? Ja kuinka vuorovaikutus toisten kirjoittajien kanssa vaikuttaa siihen? Kuuskorven mukaan vaikutukset ovat pääosin hyviä, mutta heti seuraavassa artikkelissa Kari Levola palauttaa lukijan maan päälle aloittamalla kirjoituksensa toteamalla: "Viime kädessä kirjoittaja on aina yksin." Silti Levolakin myöntää kirjoittamisen useimmiten kumpuavan halusta kohdata toinen ihminen. Levola kertoo kirjailijaksi tulemisesta ennen ja nyt, kirjoituskilpailujen ja kirjoittajakoulutuksen vaikutuksista, oman äänen etsimisestä ja yhteistyöstä kustantajan ja kustannustoimittajien kanssa. Teoksen viimeisen artikkelin on kirjoittanut oppiaineen pääopettaja Niina Repo. Otsikon Kirjailijan elämää alle mahtuu pohdintaa toimeentulosta, motivaatiosta ja suhteesta kritiikkiin ja lukijoihin.

Kirja on laaja, siinä on kaikkiaan melkein 300 sivua. Tällaiselle harrastajakirjoittajalle kuten minä se oli kuitenkin niin kiinnostavaa luettavaa, että ahmin sen hetkessä. Teoreettisetkaan osuudet eivät olleet vaikeatajuisia, vaan selkeitä ja havainnollisesti esitettyjä. Erilaiset kirjoittajat ja vaihtelevat aiheet kevensivät kokonaisuutta. Yhden artikkelin loppuessa seuraavan aihe vaikutti usein niin kiinnostavalta, ettei kirjaa malttanut laskea kädestä.

Saattoi hyvinkin olla tämän kesäloman paras lukukokemus, suosittelemme lämpimästi kaikille kirjoittamisesta ja sen opettelusta kiinnostuneille!


perjantai 31. heinäkuuta 2015

Solaris / Stanisław Lem

Lem, Stanisław: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suom. Matti Kannosto
Kirjayhtymä, 1973, 249 s.

Avaruustutkija Kris Kelvin on lähetetty Solaris-planeetan läheisyyteen telakoidulle asemalle. Saapuminen määränpäähän sujuu teknisesti melko hyvin, mutta omituista on, että kukaan aseman miehistöstä ei tule vastaanottamaan saapujaa. Pian selviää, että aluksen kapteeni Gibarian on kadonnut. Muut miehistön jäsenet vaikuttavat lähinnä sekavilta eivätkä suostu antamaan Kelvinille tietoja sen enempää Gibarianin kohtalosta kuin muustakaan tilanteesta asemalla.

Solariksella tutkijoita kiinnostaa erityisesti planeetan pintaa peittävä elävä meri. Merellisen plasmahyytelön olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Plasmaan ei varsinaisesti ole saatu yhteyttä, mutta kaikki viittaa siihen, että se kykenee jotenkin lukemaan ihmisten mieliä ja muuttamaan heidän tietoisuuttaan omien kätkettyjen tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Kelvinin kohdalla tämä ilmenee niin, että hänen kymmenen vuotta aiemmin kuollut tyttöystävänsä Harey ilmestyy asemalle. Kun Kelvin vähitellen pääsee yhteyteen muiden tutkijoiden, Snautin ja Sartoriuksen kanssa, selviää, että heilläkin on molemmilla luonaan oma haamunsa menneisyydestä.

Lem luo hienon vaikkakin kalsean miljöön kertomalla tarkkoja yksityiskohtia aluksen tekniikasta. Teräksiset kumahdukset kaikuvat pitkillä käytävillä ja aluksen suurten soikeiden ikkunoiden takana nousevat vuoronperään eriväriset auringot. Myös meren ja sen uteliaiden liikkeiden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja kekseliäitä.
"Menin lähemmäksi, ja seuraavan laineen tullessa ojensin käteni. Se mikä seurasi oli uskollinen kopio ilmiöstä, joka oli pantu merkille ja analysoitu jo vuosisata sitten: aalto epäröi, vetäytyi taaksepäin ja ympäröi sitten käteni koskematta siihen niin että ohut ilmakerros erotti käsineen peittämän käteni meriplasmasta, joka äsken oli ollut vesimäistä ja oli nyt muuttunut kiinteydeltään lihan kaltaiseksi. Kohotin hitaasti kättäni, ja aalto, tai pikemminkin aallosta eronnut kieleke, nousi sen mukana ja ympäröi kättäni vihreänhohtavana läpikuultavana rakkulana. Nousin seisomaan ja kohotin käteni vielä ylemmäksi, ja hyytelömäinen aine venyi köydeksi joka ei kuitenkaan katkennut. Itse aalto jäi liikkumattomaksi rannalle jalkojeni ympärille koskematta niihin. Se oli kuin jokin outo eläin joka kärsivällisenä odottaa kokeen loppumista. Merestä oli kasvanut kukka, sen terä oli muovautunut käteni ympärille. Astuin pari askelta taaksepäin. Kukan varsi värisi, liikahteli epävarmasti ja putosi takaisin aaltoon, joka imi sen sisäänsä ja liukui taas mereen."
Solariksen filosofiset pohdinnat sen sijaan jäivät hieman pettymyksiksi. Lemin mietteitä vastaavat ajatukset tieteellisen objektiivisuuden mahdottomuudesta olivat ainakin 80-luvulla tieteenfilosofian peruskurssien vakiokamaa, siitä en sitten tiedä, kuinka uraa uurtavia ne kirjan ilmestymisaikaan 60-luvun alussa mahtoivat olla.

Solaris lienee ollut ilmestyessään hyvinkin ajankohtainen ja moderni teos ja peilaa nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hienosti aikaansa. On yllättävää huomata, että tuolloin edistyksellinen romaani on vaikuttanut luontevalta ilman yhtäkää toimivaa naishenkilöä. Hareyn hahmo on tästä näkökulmasta katsoen liki hirteinen, onhan hän Kelvinin mielenliikkeistä syntyvä ja miehen läsnäolosta täysin riippuvainen olento. Rakkaustarinana Solaris onkin lähinnä masentava, se on täynnä syyllisyyttä, riippuvuutta ja kohtaamattomuutta.
"Pinnalta olin tyyni; sisimmässäni, myöntämättä sitä oikeastaan edes itselleni, minä odotin jotakin. Hareyn paluutako? Miten minä olisin voinut odottaa? Me kaikki tiedämme olevamme aineellisia olentoja, ja meitä hallitsevat fysiologian ja fysiikan lait, joita kaikkien tunteidemme yhteinen voimakaan ei riitä kumoamaan. Voimme vain halveksia niitä. Rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa. Onko siis ihmisen alistuttava olemaan ajan kulkua mittaava kello, joka on milloin epäkunnossa, milloin korjattu toimivaksi, ja jonka mekanismi synnyttää epätoivoa ja rakkautta heti kun kellon rakentaja panee koneiston käyntiin? Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämmään naurettavilta? Että ihmisen olemassasolo toistuu toistumistaan, se vielä sopii, mutta että se toistuu kuin jokin tylsä arkipäiväinen sävelmä tai äänilevy, jota joku humalainen soittaa yhä uudestaan syöttäen automaattiin aina uusia ja uusia kolikoita..."
Kirjaan sai minut tarttumaan kotimaisten kirjablogien klassikkohaaste. Muiden haasteeseen vastaavien juttuihin pääsee kätevästi blogista Reader, why did I marry him. Siellä ilmestyy koontipostaus, jossa paljastetaan kaikki nolot tähän asti lukematta olleet klassikot.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Parempaa väkeä / Sarah Waters

Waters, Sarah: Parempaa väkeä
The paying guests, suom. Helene Bützow
Keltainen kirjasto 462
Tammi, 2015, 598 s.

Champion Hillin hienostoalueella Lontoossa, yhdessä sen hiljalleen rapistuvista taloista tarjotaan vuokralle yläkerran huoneita. Vuokralaisten ottaminen on noloa mutta välttämätöntä. Perheen aikuinen tytär Frances on huolehtinut taloudesta parhaansa mukaan, mutta ilman lisätuloja hän ja äiti eivät tule enää toimeen.
"Hän teki ostokset Strutton Groundin torikojuissa, kierteli myyjältä toiselle ennen ostopäätöstä, halusi varmistaa että oli varmasti kartoittanut halvimmat hinnat; lopulta hän hankki kolme rullaa ompelulankaa, kuusi paria kakkoslaadun silkkisukkia ja laatikollisen kynänteriä. Kävelymatka Vauxhallista oli tehnyt hänet nälkäiseksi, ja kun ostokset olivat laukussa, hän alkoi ajatella lounasta. Tällaisilla retkillä Frances söi usein National Galleryssa, Tate Galleryssa - jossakin sellaisessa paikassa, jossa kahvila oli niin täynnä, että siellä saattoi tilata kannullisen teetä ja kaivaa vaivihkaa kotitekoisen sämpylän sen seuraksi. Mutta se oli vanhapiikamaista, eikä hän halunnut olla tänään vanhapiika. Herranen aika, hänhän oli vasta kahdenkymmenenkuuden! Hän huomasi mukavan kulmakahvilan ja tilasi lämpimän lounaan: munia, ranskalaisia perunoita, leipää ja voita, eikä se maksanut kuin shillingin ja kuusi pennyä ja siihen sisältyi pennyn juomaraha tarjoilijalle. Frances tukahdutti kiusauksen pyyhkiä lautanen leivänpalalla, mutta oli niin rahvaanomaisella tuulella että saattoi kääriä itselleen savukkeen. Hän poltteli sitä nauttien pohjakerroksen keittiön äänistä, astioiden kalinasta ja veden loiskeesta: äänistä jotka syntyivät jonkun toisen tiskatessa."
Vuosi on 1922, sota on juuri päättynyt. "Parempi väki" yrittää pitää kiinni tavoistaan ja asemastaan, mutta luokkayhteiskunnan mureneminen näyttää jo väistämättömästi alkaneen. Oikeuksiaan vaativat niin naiset kuin työttömiksi joutuneet sotaveteraanitkin. Franceskin on ollut kapinallinen, suffragetti joka halusi heittää romukoppaan avioliiton, perinteet ja kaiken vanhan ja luutuneen. Veljien kaaduttua ja isän kuoltua hän on kuitenkin taipunut jäämään äidin turvaksi kotiin, huolehtimaan talosta, ainoasta omaisuudesta joka perheen varallisuudesta on jäljellä.

Moderneista mielipiteistään huolimatta Francesinkin on vaikea sopeutua siihen, että vuokralaiset asettuvat taloksi. Miksei olisi, joutuuhan hän jakamaan vieraiden kanssa kotinsa, oman yksityisen tilansa. Aluksi Francesin hermoille käyvät molemmat Barberin pariskunnan aviopuolisoista. Jännitteitä on monenlaisia. Barberit ovat varakkaita, mutta Wrayt kuuluvat hienostoon. Eron huomaa pukeutumisesta, tavoista ja puheesta, eikä ole yksimielisyyttä siitä, kenen tulee kunnioittaa ketä. Leonard Barberin seurallisuus miellyttää rouva Wrayta, mutta Francesia ärsyttää miehen flirttailu. Lilian Barber on naisten mielestä kaunis ja muodikas, mutta samalla vulgaari kuin baarityttö.

Vähitellen nuorten naisten, Francesin ja Lilianin välille syntyy ystävyyttä. Luottamuksen syvetessä ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Seuraa salailua, kuumeista kaipuuta ja hurmioituneita onnenhetkiä. Frances ja Lilian suunnittelevat jo yhteistä elämää, kunnes yhden illan väkivaltaiset tapahtumat muuttavat silmänräpäyksessä kaiken. Surmatyötä seuraavat poliisitutkinnat ja oikeudenkäynnit käyvät varsinkin Lilianin terveydelle. Mikään ei ole enää kuten ennen, epäilykset täyttävät naisten mielet eikä rakkaudelle tunnu enää jäävän mahdollisuuksia.

Waters kirjoittaa nautittavan pikkutarkkaa ajankuvaa, hän kuvaamansa näkymät vaikuttavat hyvin autenttisilta. Kirjoitustyylissäkin on pieni vivahdus vanhanaikaisuutta, juuri sopivasti niin ettei se vaikeuta lukemista, helpottaa vain sopivasti lukijan solahtamista 1920-luvun Lontoon kaduille ja aikalaisten seuraan. Watersin henkilöt ovat mielenkiintoisen ristiriitaisia ja niin monipuolisesti kuvattuja, että historiallisen romaanin kaavamaisuudesta ei ole tietoakaan.