perjantai 31. heinäkuuta 2015

Solaris / Stanisław Lem

Lem, Stanisław: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suom. Matti Kannosto
Kirjayhtymä, 1973, 249 s.

Avaruustutkija Kris Kelvin on lähetetty Solaris-planeetan läheisyyteen telakoidulle asemalle. Saapuminen määränpäähän sujuu teknisesti melko hyvin, mutta omituista on, että kukaan aseman miehistöstä ei tule vastaanottamaan saapujaa. Pian selviää, että aluksen kapteeni Gibarian on kadonnut. Muut miehistön jäsenet vaikuttavat lähinnä sekavilta eivätkä suostu antamaan Kelvinille tietoja sen enempää Gibarianin kohtalosta kuin muustakaan tilanteesta asemalla.

Solariksella tutkijoita kiinnostaa erityisesti planeetan pintaa peittävä elävä meri. Merellisen plasmahyytelön olemuksesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimusta. Plasmaan ei varsinaisesti ole saatu yhteyttä, mutta kaikki viittaa siihen, että se kykenee jotenkin lukemaan ihmisten mieliä ja muuttamaan heidän tietoisuuttaan omien kätkettyjen tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Kelvinin kohdalla tämä ilmenee niin, että hänen kymmenen vuotta aiemmin kuollut tyttöystävänsä Harey ilmestyy asemalle. Kun Kelvin vähitellen pääsee yhteyteen muiden tutkijoiden, Snautin ja Sartoriuksen kanssa, selviää, että heilläkin on molemmilla luonaan oma haamunsa menneisyydestä.

Lem luo hienon vaikkakin kalsean miljöön kertomalla tarkkoja yksityiskohtia aluksen tekniikasta. Teräksiset kumahdukset kaikuvat pitkillä käytävillä ja aluksen suurten soikeiden ikkunoiden takana nousevat vuoronperään eriväriset auringot. Myös meren ja sen uteliaiden liikkeiden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja kekseliäitä.
"Menin lähemmäksi, ja seuraavan laineen tullessa ojensin käteni. Se mikä seurasi oli uskollinen kopio ilmiöstä, joka oli pantu merkille ja analysoitu jo vuosisata sitten: aalto epäröi, vetäytyi taaksepäin ja ympäröi sitten käteni koskematta siihen niin että ohut ilmakerros erotti käsineen peittämän käteni meriplasmasta, joka äsken oli ollut vesimäistä ja oli nyt muuttunut kiinteydeltään lihan kaltaiseksi. Kohotin hitaasti kättäni, ja aalto, tai pikemminkin aallosta eronnut kieleke, nousi sen mukana ja ympäröi kättäni vihreänhohtavana läpikuultavana rakkulana. Nousin seisomaan ja kohotin käteni vielä ylemmäksi, ja hyytelömäinen aine venyi köydeksi joka ei kuitenkaan katkennut. Itse aalto jäi liikkumattomaksi rannalle jalkojeni ympärille koskematta niihin. Se oli kuin jokin outo eläin joka kärsivällisenä odottaa kokeen loppumista. Merestä oli kasvanut kukka, sen terä oli muovautunut käteni ympärille. Astuin pari askelta taaksepäin. Kukan varsi värisi, liikahteli epävarmasti ja putosi takaisin aaltoon, joka imi sen sisäänsä ja liukui taas mereen."
Solariksen filosofiset pohdinnat sen sijaan jäivät hieman pettymyksiksi. Lemin mietteitä vastaavat ajatukset tieteellisen objektiivisuuden mahdottomuudesta olivat ainakin 80-luvulla tieteenfilosofian peruskurssien vakiokamaa, siitä en sitten tiedä, kuinka uraa uurtavia ne kirjan ilmestymisaikaan 60-luvun alussa mahtoivat olla.

Solaris lienee ollut ilmestyessään hyvinkin ajankohtainen ja moderni teos ja peilaa nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hienosti aikaansa. On yllättävää huomata, että tuolloin edistyksellinen romaani on vaikuttanut luontevalta ilman yhtäkää toimivaa naishenkilöä. Hareyn hahmo on tästä näkökulmasta katsoen liki hirteinen, onhan hän Kelvinin mielenliikkeistä syntyvä ja miehen läsnäolosta täysin riippuvainen olento. Rakkaustarinana Solaris onkin lähinnä masentava, se on täynnä syyllisyyttä, riippuvuutta ja kohtaamattomuutta.
"Pinnalta olin tyyni; sisimmässäni, myöntämättä sitä oikeastaan edes itselleni, minä odotin jotakin. Hareyn paluutako? Miten minä olisin voinut odottaa? Me kaikki tiedämme olevamme aineellisia olentoja, ja meitä hallitsevat fysiologian ja fysiikan lait, joita kaikkien tunteidemme yhteinen voimakaan ei riitä kumoamaan. Voimme vain halveksia niitä. Rakastavaisten ja runoilijoiden ikivanha usko rakkauden mahtiin, joka voittaa itse kuolemankin, on valhetta, täysin hyödytöntä eikä edes huvittavaa. Onko siis ihmisen alistuttava olemaan ajan kulkua mittaava kello, joka on milloin epäkunnossa, milloin korjattu toimivaksi, ja jonka mekanismi synnyttää epätoivoa ja rakkautta heti kun kellon rakentaja panee koneiston käyntiin? Onko meidän opittava tottumaan ajatukseen, että jokainen ihminen kokee uudelleen vanhoja tuskia, jotka ovat sitäkin kiduttavampia koska toistuminen saa ne näyttämmään naurettavilta? Että ihmisen olemassasolo toistuu toistumistaan, se vielä sopii, mutta että se toistuu kuin jokin tylsä arkipäiväinen sävelmä tai äänilevy, jota joku humalainen soittaa yhä uudestaan syöttäen automaattiin aina uusia ja uusia kolikoita..."
Kirjaan sai minut tarttumaan kotimaisten kirjablogien klassikkohaaste. Muiden haasteeseen vastaavien juttuihin pääsee kätevästi blogista Reader, why did I marry him. Siellä ilmestyy koontipostaus, jossa paljastetaan kaikki nolot tähän asti lukematta olleet klassikot.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Parempaa väkeä / Sarah Waters

Waters, Sarah: Parempaa väkeä
The paying guests, suom. Helene Bützow
Keltainen kirjasto 462
Tammi, 2015, 598 s.

Champion Hillin hienostoalueella Lontoossa, yhdessä sen hiljalleen rapistuvista taloista tarjotaan vuokralle yläkerran huoneita. Vuokralaisten ottaminen on noloa mutta välttämätöntä. Perheen aikuinen tytär Frances on huolehtinut taloudesta parhaansa mukaan, mutta ilman lisätuloja hän ja äiti eivät tule enää toimeen.
"Hän teki ostokset Strutton Groundin torikojuissa, kierteli myyjältä toiselle ennen ostopäätöstä, halusi varmistaa että oli varmasti kartoittanut halvimmat hinnat; lopulta hän hankki kolme rullaa ompelulankaa, kuusi paria kakkoslaadun silkkisukkia ja laatikollisen kynänteriä. Kävelymatka Vauxhallista oli tehnyt hänet nälkäiseksi, ja kun ostokset olivat laukussa, hän alkoi ajatella lounasta. Tällaisilla retkillä Frances söi usein National Galleryssa, Tate Galleryssa - jossakin sellaisessa paikassa, jossa kahvila oli niin täynnä, että siellä saattoi tilata kannullisen teetä ja kaivaa vaivihkaa kotitekoisen sämpylän sen seuraksi. Mutta se oli vanhapiikamaista, eikä hän halunnut olla tänään vanhapiika. Herranen aika, hänhän oli vasta kahdenkymmenenkuuden! Hän huomasi mukavan kulmakahvilan ja tilasi lämpimän lounaan: munia, ranskalaisia perunoita, leipää ja voita, eikä se maksanut kuin shillingin ja kuusi pennyä ja siihen sisältyi pennyn juomaraha tarjoilijalle. Frances tukahdutti kiusauksen pyyhkiä lautanen leivänpalalla, mutta oli niin rahvaanomaisella tuulella että saattoi kääriä itselleen savukkeen. Hän poltteli sitä nauttien pohjakerroksen keittiön äänistä, astioiden kalinasta ja veden loiskeesta: äänistä jotka syntyivät jonkun toisen tiskatessa."
Vuosi on 1922, sota on juuri päättynyt. "Parempi väki" yrittää pitää kiinni tavoistaan ja asemastaan, mutta luokkayhteiskunnan mureneminen näyttää jo väistämättömästi alkaneen. Oikeuksiaan vaativat niin naiset kuin työttömiksi joutuneet sotaveteraanitkin. Franceskin on ollut kapinallinen, suffragetti joka halusi heittää romukoppaan avioliiton, perinteet ja kaiken vanhan ja luutuneen. Veljien kaaduttua ja isän kuoltua hän on kuitenkin taipunut jäämään äidin turvaksi kotiin, huolehtimaan talosta, ainoasta omaisuudesta joka perheen varallisuudesta on jäljellä.

Moderneista mielipiteistään huolimatta Francesinkin on vaikea sopeutua siihen, että vuokralaiset asettuvat taloksi. Miksei olisi, joutuuhan hän jakamaan vieraiden kanssa kotinsa, oman yksityisen tilansa. Aluksi Francesin hermoille käyvät molemmat Barberin pariskunnan aviopuolisoista. Jännitteitä on monenlaisia. Barberit ovat varakkaita, mutta Wrayt kuuluvat hienostoon. Eron huomaa pukeutumisesta, tavoista ja puheesta, eikä ole yksimielisyyttä siitä, kenen tulee kunnioittaa ketä. Leonard Barberin seurallisuus miellyttää rouva Wrayta, mutta Francesia ärsyttää miehen flirttailu. Lilian Barber on naisten mielestä kaunis ja muodikas, mutta samalla vulgaari kuin baarityttö.

Vähitellen nuorten naisten, Francesin ja Lilianin välille syntyy ystävyyttä. Luottamuksen syvetessä ystävyys muuttuu rakkaudeksi. Seuraa salailua, kuumeista kaipuuta ja hurmioituneita onnenhetkiä. Frances ja Lilian suunnittelevat jo yhteistä elämää, kunnes yhden illan väkivaltaiset tapahtumat muuttavat silmänräpäyksessä kaiken. Surmatyötä seuraavat poliisitutkinnat ja oikeudenkäynnit käyvät varsinkin Lilianin terveydelle. Mikään ei ole enää kuten ennen, epäilykset täyttävät naisten mielet eikä rakkaudelle tunnu enää jäävän mahdollisuuksia.

Waters kirjoittaa nautittavan pikkutarkkaa ajankuvaa, hän kuvaamansa näkymät vaikuttavat hyvin autenttisilta. Kirjoitustyylissäkin on pieni vivahdus vanhanaikaisuutta, juuri sopivasti niin ettei se vaikeuta lukemista, helpottaa vain sopivasti lukijan solahtamista 1920-luvun Lontoon kaduille ja aikalaisten seuraan. Watersin henkilöt ovat mielenkiintoisen ristiriitaisia ja niin monipuolisesti kuvattuja, että historiallisen romaanin kaavamaisuudesta ei ole tietoakaan.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Näin minusta tuli tyttö / Caitlin Moran

Moran, Caitlin: Näin minusta tuli tyttö
How to build a girl, suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms, 2015, 360 s.

Tuijata -blogissa haastetaan naistenviikon kunniaksi lukemaan kirjoja naisaiheisesti. Valitsin kirjakseni Caitlin Moranin romaanin Näin minusta tuli tyttö. Sitä on luettu blogeissa paljon jo aikaisemminkin, ja tänään ilmestyy samanaikaisesti vielä muutama uusi bloggaus joihin pääsee kätevästi tuon yllämainitun blogin kautta.

Romaanissa tyttöä itsestään kasaa Johanna Morrigan, 90-luvun alussa 14-vuotias pyöreäposkinen runotyttö Wolverhamptonista. Johanna voittaa paikallistv:n kirjoituskilpailun ja pääsee esiintymään iltapäiväohjelmaan. Tilaisuus päästä esille tuntuu mahtavalta ja Johanna innostuu vähän liikaa. Tuloksena on fiasko jonka jälkeen tyttö tuskin kehtaa näyttää naamaansa kotitienoilla. Aikansa kärvisteltyään hän päättää muuttaa kaiken. Johanna on mennyttä, alkaa Dolly Wilden aika.

Dolly Wilde pukeutuu mustiin, polttaa tupakkaa ketjussa ja naukkailee rehvakkaasti mielijuomaansa, kirkkaanvihreää Mad Dog 20/20:ä.
"Olen nyt musta. Olen mustissa tositoimia varten. - kuin häijy maantierosvo. Bootsit, sukkikset, shortsit, pusero: kaikki mustaa ja päälle vielä tarjoilijan hännystakki, joka on vähän liian tiukka tissien päältä, mutta viis siitä. Dick Turpin on mennyttä, minä olen Chic Turpin. Olen Madame Ant. Aioin pysäyttää Lontooseen suuntaavia postivaunuja ja varastaa uuden elämän niiltä, jotka sattuvat olemaan kyydissä."
 Mutta ulkonäkö ei vielä riitä, tarvitaan muutakin.
"Minulta on tässä vaiheessa mennyt kaksi vuotta siihen, että olen hellittämättä koostanut "musiikkitoimittaja Dolly Wildea" ihan alkutekijöistä. Olen lainannut keskuskirjastosta yhteensä 148 albumia, kuunnellut käytännössä jok'ikisen John Peelin radio-ohjelman, ja olen nyt vuosien 1988-92 indiemusiikin asiantuntija. Olen viettänyt huoneessani paljon aikaa ajatellen: osaan kertoa, miltä 90-luvun musiikki kuulostaa kuusitoistavuotiaan tytön korvissa. Sitä on kolmea eri lajia."
Näillä eväillä Dolly lähtee valloittamaan Lontoota. Hän kävelee suoraan maan suurimman musiikkilehden D&ME:n toimitukseen, keskelle itsevarmaa mieslaumaa, tuntien itsensä flamingoksi kameliaitauksessa.
"Yhden hirvittävän hetken tiedän täysin satavarmasti, että minä - teini-ikäinen, silinteripäinen kunnan vuokratalojen kasvatti - en tule selviämään tilanteesta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sanoisin näille pitkänhuiskeille rokkarimiehille. Ja silloin tapahtuu jotakin, joka on mielestäni edelleenkin elämäni suurin neronleimaus: minä teeskentelen olevani joku, joka tietää. Minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Ikinä. Teeskentelen olevani juuri tähän outoon tilanteeseen sopiva ihminen. Fake it 'til you make it."
Ja Dolly onnistuu! Hän tekee ensin levyarvosteluja ja myöhemmin haastatteluja, ja vähitellen hänestä kehittyy maan pelätyin rockkriitikko. Meno on hurjaa, täynnä keikkoja ja juhlintaa, elämännälkä vie tyttöä kokeilemaan kaikkea mahdollista. Dolly etsii itseään mutta kun ei löydä, koettaa paremman puutteessa sulautua joukkoon apinoimalla muita. Tilanne käy kuitenkin kestämättömäksi ja seuraa taas uusi kriisi, uusi kuolema.
"Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä - ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita? Palikkatornit kaadetaan ja aloitetaan alusta. Se on teinivuosiksi annettu tehtävä - pitää rakentaa, purkaa ja taas rakentaa, kerta kerran jälkeen uudestaan, loputtomasti, ihan kuin kaupunki nopeutetussa filmissä, se kohoaa nousukaudella tai tuhoutuu sodassa. Uusia versioita pitää kehittää loputtomasti ja pelottomasti - koko ajan pitää pistää kaikki peliin, ja vaikka häviää kaiken, pitää aina ottaa uusi riski, uudestaan ja uudestaan. Uusi versio, uusi versio, uusi versio."
Caitlin Moran kirjoittaa vauhdikkaasti, teksti on roisia ja rohkeaa, kerronta ei paljon salaile. Moran kasaa päähenkilölleen komean kokoelman toisen luokan kansalaisuuksia; Dolly on tyttö, alaikäinen koulunsa keskeyttäjä, hän on pullea, kotoisin köyhästä työläisperheestä. Kaiken lisäksi hän haluaa mukaan rockbisnekseen, maskuliinisuuden viimeiseen linnakkeeseen, jossa vielä muutama vuosikymmen sitten ei tytöille ollut tarjolla juurikaan muuta kuin tanssitytön tai bändärin rooleja. Odotukset hämäävät Dollyakin aluksi, mutta tarinan juoni onkin juuri siinä, kuinka Dolly alkaa päästä kärryille siitä, mitä hän itse haluaa ja odottaa elämältä.

Luin tarinaa uteliaana, vaikka välillä arvelinkin, että olisin tullut toimeen pienemmälläkin määrällä intiimejä yksityiskohtia. Toisaalta ymmärrän tunnustusvimman. Kun Moran listaa romaaniin kaikki noloimmatkin juttunsa, hän samalla julistaa, ettei häpeä mitään, ja siinä sivussa ihanasti vapauttaa lukijansakin häpeästä.

Keskeistä kehityskertomuksessa on nuoren tytön epätoivoisen voimakas tarve miellyttää muita. Olisin mielelläni lukenut aiheesta hieman pidemmällekin menevää analyysia, mutta sitä ei valitettavasti ollut tarjolla. Mahtaisiko jo aiemmin suomennettu Naisena olemisen taito vastata tähän tarpeeseen paremmin?

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Kuvassa on Erja 8 v. Kärpäsen sivukirjaston lastenosastolla joskus 60-luvun lopulla. Olispa kaikilla lapsilla sellainen lähikirjasto kuin oli minulla tuolloin!