maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ruuska, Helena: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Marja-Liisa Vartio : kuin linnun kirkaisu / Helena Ruuska
WSOY, 2012, 501 s.

Lukupiirissä virisi kiinnostus lukea jokin elämäkerta. Valintamme osui tähän suomalaiseen klassikkokirjailijaan, jonka moni tuntee nimeltä ja muistaa ehkä muutaman teoksenkin, mutta jonka elämänvaiheet eivät enää ainakaan nuoremmille liene kovin tuttuja. Itselläni oli hämärä tunne siitä, että jotain traagista Marja-Liisa Vartion elämään liittyi. Muutama vuosi sitten vaikutuin syvästi teoksen Hänen olivat linnut psykologisesta ihmiskuvauksesta ja kiinnosti kovasti tietää, millainen ihminen kirjan on kirjoittanut.

Helena Ruuskan kokoama elämäkerta on perusteellinen ja tarkka. Taustatyötä on tehty paljon, kirjeet ja päiväkirjat luettu tarkasti. Runsas taustamateriaali ja sen huolellinen referointi tekee kuitenkin lukukokemukselle hieman hallaa. Varsinkin kirjailijan nuoruusajasta on kirjattu ylös paljon sellaista, josta tarkkojen tietojen sijasta olisin mieluummin lukenut vain jonkin ylimalkaisemman selostuksen tai tulkinnan. Lienen pilalle hemmoteltu ja lukenut jo niin monta romaanimaisesti kirjoitettua elämäkertaa, etten enää osaa arvostaa tällaista tarkkaan historiankirjoitukseen pyrkivää esitystyyliä. Myös viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevista päiväkirjamerkinnöistä elämäkertaan siirtynyt vanhahtava kieli häiritsi minua hieman. Autenttisuuden sijaan se tuntui teennäiseltä.
"Pieksämäellä 16-vuotissyntymäpäivänään syyskuussa 1940 Marja-Liisa kyselee, mikä on hänen illusioninsa. Hän on juuri lopettanut Mika Waltarin läpimurtoromaanin Suuri illusioni, joka ilmestyi 1928 ja kuvaa 1920-luvun nuorten taiteilijoiden itsensä etsimistä. Tämäkin taiteilijoista kertova teos järkyttää Marja-Liisaa ja hän pitää siitä kovasti. Monisanaisesti hän yrittää nimetä illusionia omassa elämässään mutta toteaa, että Waltari on tavoittanut sen paremmin: "Tuossa kirjassa on niin kipeää tekevän värisyttävänä osattu vetää esille tuo suuri illusioni, joka on jokaisella, tosin vain eri muodoissa. Olen täynnä tuota kummallista, tuskallista tunnetta. Se on kaipausta jotain sellaista kohta, jota en koskaan täällä maailmassa saavuta."
Mielenkiintoisinta oli lukea 1950-luvun kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteyksistä ja tapaamisista. Sylvi Kekkosen kirjallisesta salongista saa Ruuskan kuvauksen perusteella melko jäykän kuvan, vaikka ystävyyttä tulevaan presidentinpuolisoon toisaalta alleviivataankin. Sen sijaan pienet anekdootit kanssakäymisestä naapurissa asuvien Pennasten kanssa ja keskusteluista Anhavien luona ovat eloisia ja värikkäitä. Kuva Paavo Haavikosta Suomen kirjallisuuden suurena yksinäisenä ei rikkoudu, vaan henkilökuva tästä Marja-Liisa Vartion toisesta aviomiehestä jää viileäksi ja kaukaiseksi.

Sekä Tuomas Anhavan että Paavo Haavikon merkitys Vartion tekstien esilukijoina ja editoijina nousee pohdinnan alaiseksi. Heidän kerrotaan suitsineen Vartion vuolasta ja monisanaista tyyliä yksinkertaisempaan, modernistisempaan suuntaan. Karhunpalvelus tuo tuski oli, mutta nostaa tietysti mieleen monellakin tapaa arveluttavia ajatuksia. Kenelle siis kunnia kuuluu, vaikkapa niinkin upeasta tekstistä kuin postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on?

maanantai 23. helmikuuta 2015

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Nuotio, Eppu: Mutta minä rakastan sinua : romaani
Kansi: Emmi Kyytsönen
Otava, 2015, 283 s.

Ah, kansi lupaa rakkautta! Ja silti, sivujen välistä ei valu siirappi eikä niitä edes vapisuta kaikennielevä halu. Mitäs tämä sitten oikein on?
"Ihmisellä on taipumus tehdä asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan. Ehkä juuri siksi ihmisten on niin vaikea tunnistaa rakkautta, sillä rakkaus on pohjimmiltaan yksinkertaista. Se on kuin uskovaisten armo, ei ansaittu ja silti osaksi tullut.
Ei pidä syyttää rakkautta kaikista niistä merkillisistä tempuista, joita ihminen tekee, sillä ihminen on samaan aikaan sekä tunteiden metroverkko että tallin katolla oleva tuuliviiri. Yhdistelmä, joka toimii vain ajoittain."
Romaanin keskeiset henkilöt ovat keski-ikäisiä ja monellakin tapaa hyvin tavallisia, juuri sellaisia ihmisiä joista harvemmin kerrotaan tarinoita. Karin on lukion historian lehtori ja Lauri insinöörinä itseperustamassaan ilmastointifirmassa. Molemmat ovat eronneita, tarkemmin sanottuna jätettyjä. He tapaavat yllättäen asuntonäytössä Port Arthurin kaupunginosassa Turussa, ja vaikka mitään taianomaista rakastumista ensi silmäyksellä ei tapahdukaan, jonkinlainen yhteys kuitenkin syntyy.

Nuotio tarkastelee aihettaan monipuolisesti. Karinin ja Laurin exät uusine puolisoineen tuovat tarinaan paitsi aikaperspektiiviä, myös pohdintaa siitä, kuinka ihmissuhde aina jotenkin jatkuu vaikka avioliitto loppuisikin. Se jatkuu luonnollisesti ainakin lasten kautta, mutta muutakin saattaa jäädä jäljelle, vaikkei sillä arjessa tuntuisi suurta painoarvoa olevankaan.

Seksuaalisuuden merkitystä parisuhteessa tarkastellaan erityisesti Karinin tyttären Klaran kautta. Klara asuu kaukana Uudessa-Seelannissa, ja soittelee äidilleen saadakseen purkaa hämmenystään ja pahaa mieltään. Tytär on jäänyt kiinni syrjähypystä, ja vaikka hän rakastaa miestään Aidania, ei kiihkeää seksisuhdetta ja pettämistä ole helppo lopettaa. Klaran ja Karinin puheluissa tulee ilmi myös mielenkiintoisia piirteitä äidin ja tyttären suhteesta. Tytär on suorapuheinen ja armoton varsinkin itseään kohtaan, äiti taas tahtoisi hienotunteisesti ottaa etäisyyttä ja antaisi mielellään toisen säilyttää kasvonsa.

Nuotio kuvaa ihmisiään hyvin realistisesti ja kauniisti. Rivien välistä voi lukea manifestia siitä, ettei rakkaus ole vain nuoria ja kauniita varten, eikä seksuaalinen vetovoima aina rakastumisen tärkein tekijä.

Erityisen mieluista minulle on kirjan miljöökuvaus. Karin ja Lauri kävelevät paljon tutuissa paikoissa Turun kaduilla, Portsassa ja jokirannassa. On hauska huomata, kuinka samat asiat joita itse tässä nykyisessä kotikaupungissani rakastan, ovat sykähdyttäneet myös romaanin kirjoittajaa.


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Skiftesvik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota vei vaimoni : elämänkuvia / Joni Skiftesvik
Päällys Seppo Polameri
WSOY, 2014, 246 s.

Joni Skiftesvikin teos Valkoinen Toyota vei vaimoni on muistelma, jolla on romaanin muoto. Kerronta on todellisuuspohjaista, mutta etenee romaanimaisesti. Dialogia on mukana paljon ja tunteet, mielipiteet ja asenteet ovat avoimesti esillä tulkiten sitä, kuinka kirjailija on asiat kokenut.

Alaotsikko Elämänkuvia korostaa romaanin episodimaista muotoa. Teos koostuu yksittäisistä, novellinomaisista osakokonaisuuksista. Rakenne on nykyromaaneissa yleinen ja Skiftesvik taitaa sen sommittelun mestarillisesti. Hän on haastatteluissa kertonut pyrkivänsä nopeisiin leikkauksiin. Rakenne sopii tyyliin, joka kaihtaa kaikkea selittelyä ja turhaa alustamista. Kieli on ihailtavan yksinkertaista ja tarkkaa, lauseet tiiviitä ja selkeitä. Kiiltomadossa kirjoittava Mikko Nortela löytää kielen ja tyylin vaihtelusta yhteyksiä siihen, mistä ajanjaksosta elämässään kirjailija kertoo. Varhaisvaiheista kerrotaan lapselle sopivalla yksinkertaisella kielellä, lehtimiesaikojen kuvauksessa lauseet lyhenevät raportoiviksi, kirjailijan vanhetessa ja kehittyessä rikastuu taas myös kieli. Itse en lukiessani huomannut tällaista, mutta nyt jälkikäteen voin helposti ajatella, että kerronnan elävyys ja mukaansa tempaavuus perustuisivat juuri tuon tapaisiin tyylikeinoihin.

Romaani on jaettu kolmeen osaan. Osien nimet ovat Sydän, Aortta ja Saari. Otsakkeet viittaavaat paitsi kirjailijaan itseensä ja hänelle tärkeisiin henkilöihin, myös ajan kulumiseen ja ihmisen elämänkaareen. Työstä lehtimiehenä, käsikirjoittajana ja kirjailijana kerrotaan toki myös, ja vaikka se kaikki on tavallaan hyvinkin kiinnostavaa, jäävät urakuvaukset silti sivuosaan. Tarinaa kannattelee ja vie eteenpäin ennen muuta se, mitä kerrotaan perheestä. Kirjailijan äiti, isoäiti ja myöhemmin vaimo ja lapset, ja kaikki se mitä heille tapahtuu on tärkeintä. Skifesvik kuljettaa kertomusta useissa aikatasoissa samanaikaisesti ja limittää taitavasti tapahtumat liittymään toisiinsa. Näin lukija saa itse vapaasti tulkita syy- ja seuraussuhteita ilman että niitä hänelle varsinaisesti osoitellaan.

"Istuessani omassa veneessäni tunsin olevani ainakin jossakin asiassa parempi tai samanarvoinen kuin yhtiöläisten pojat, vaikka minulla ei ollutkaan omaa isää, isäpuoli vain. Minulla oli hyvä vene eikä minun tarvinnut ruinata möljän nokassa kenenkään kyytiin. Emmekä me asuneet yhtiön vuokratalossa. Meillä oli omalla tontilla isoisältä jäänyt punainen kaksihuoneinen talo, jonka äiti lunastaisi sisariltaan, kunhan pankkiin kertyisi tarpeeksi rahaa. Toivoimme siksi, että laivoja kävisi paljon ja äiti saisi tienata.
Talvisin äiti ja mummo kutoivat ihmisille kutomakoneella villapuseroita, -sukkia ja -housuja. Kutomakone oli ollut kallis, mutta muuta työtä ei ollut talvella tarjolla. Haukiputaan Heiton painijat kudotuttivat meillä painitrikoonsa. Ne olivat vihreät, lyhyissä lahkeissa oli punaiset raidat. Kun he pärjäsivät suurissa kilpailuissa, tuntui kuin olisimme olleet osallisia voitoissa. Paras painija oli Eero Tapio, hän asui aivan naapurissa ja hänestä tuli maailmanmestari mummon kutomissa painitrikoissa. 
Hoitaja herätti minut ja muistutti, että lääkärin määräämä uusi, voimakas verenpainelääke piti ottaa puolenyön aikaan. En käsittänyt heti, mitä nainen sanoi ja missä olin. Puhuin soutamisesta, veneistä ja laivoista.
- Ottakaapas nyt tämä lääke niin pääsette jatkamaan soutelua, hoitaja sanoi. 
Viereisen vuoteen mies uneksi ja selitti ääneen portaista, jotka pitäisi korjata ja maalata."

Joni Skiftesvik voitti tällä romaanilla Runeberg-palkinnon. Kotimaisissa kirjablogeissa onnitellaan kirjailijaa julkaisemalla tänään 15.2.2015 kirjasta samanaikaisesti useita arvioita eri blogeissa. Kirsin kirjanurkka julkaisee oman juttunsa lisäksi listan muista arvioista, sitä kautta pääsee siis lukemaan lisää romaanista Valkoinen Toytota vei vaimoni.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Hullu / Juha Hurme

Hurme, Juha: Hullu
Teos, 2012, 248 s.

Hullu on kertomus miehestä, joka luulee olevansa kuollut. Miehen äiti on sairastunut vakavasti ja mies muistaa, kuinka äiti on kauan sitten ennustanut pojan kuolevan ensin.
"Tämä on lavastusta ja teatteria, nämä kaikki tyypit on viritetty tänne mua varten, mun pään menoksi, puristamaan musta olennainen esiin. Ne eivät hellitä, ennenkuin olen tunnustanut kaiken. Minkä kaiken? Sen varmaankin, että olen puolitoistavuotiaasta asti ollut läpeensä falski yksilö ja pelkuri. Sikäli kuin muistan, opin puhumaan, jotta osaisin tehokkaammin valehdella vanhemmilleni. En ole koskaan kehdannut kertoa kenellekään, mitä oikeasti ajattelen. Olen mielistellyt, sievistellyt, käännellyt parhain päin. En ole uskonut ihmisiin, en luottanut kavereihin. Kaikkein pahiten olen valehdellut niille, jotka ovat rakastaneet mua. Hullut! 
Viiskytä vuotta olen ollut rakentavinani elämää olemattoman varaan, muka-tehnyt, muka-tuntenut, muka-sekoillut, muka-järkeillyt, muka-iloinnut, muka-nyyhkinyt ja muka-elänyt. Ja ilmeisesti muka-kuolinkin, kun en mitenkään saa kiinni siitä, olenko enää elossa vai missä. Seison tässä pottulautanen kädessä, ja kaikki tuijottavat jo valmiiksi huvittuneina, ja mun on mentävä tuonne, vaikka en halua mennä sinne, ja koko baletti on sävelletty ja ohjattu etukäteen, mutta olen ainoa ballerinoista, jolle ei ole annettu tutua ja kärkitossuja, ja joka ei ole ollut kertaakaan treeneissä."
Näin lohduttomia ovat romaanin kertojan ajatukset ensimmäisellä päivällisellä suljetulla osastolla. Kohtausta sairaalan ruokasalissa on edeltänyt pohjaton väsymys ja syvenevä vainoharhaisuus, todellisuudentaju on hämärtynyt ensin pikkuhiljaa ja sitten yhtäkkiä kertaheitolla hävinnyt liki kokonaan. Hurme kuvaa prosessia niin luontevasti, että lukijan on mahdollista ymmärtää, miltä psykoosiin vajoaminen tuntuu. Hän ei juurikaan selittele, ja tässä varmasti piileekin syy tekstin voimakkaaseen samaistavuuteen. Harhat tuodaan eteemme samanlaisina minä ne näyttäytyvät päähenkilöllekin.

Rankasta aiheestaan huolimatta romaani ei ole synkkä. Hurme kertoo kohtalontovereistaan sairaalassa hauskasti ja lämmöllä, ja mukaan kiedotut muut kertomukset tuovat tarinaan syvyyttä ja ovelia rinnastuksia.

Kun luova mieli ei  sairaalassakaan taltu, syntyy mm. Raamatun lukemisen innoittamaa vertailevaa tutkimusta jouluevankeliumeista ja käännöstyö The Story of John Virgin. Uutta superbändiä suunnitteleva ilmakitaristi Puupponen tarvitsee kansainvälistä tiedotusmateriaalia ja lukijatkin saavat tutustua lääkemääräyksien kääntöpuolille kirjoitettuun estottomaan tekstiin. Seuraavaksi paperille purkautuu elämäkerta Ihmisen pojasta, eli Maiju Lassilasta kaikkine nimimerkkeineen.

Muutaman pienemmän kirjoitustyön jälkeen vuorossa on vielä kertomus runoilija J.J.Wecksellistä. "Tämä saattaa olla näytelmä, häiriöistä tässä kerrotaan ja mielestä ja kielestä", sanoo kertoja ja jatkaa, "mitään terapiaa tämä ei ainakaan ole."  Näytelmä luetaan uudenvuodenyönjuhlien ohjelmanumerona ja tekstissä sekoittuvat historia ja nykyisyys, Wecksellin vanhanaikainen runollisuus ja varsinais-suomalainen nykypuhekieli. Jotenkin taianomaisesti kokonaisuudesta tulee paljon enemmän kuin osiensa summa.

Yhtäältä Hurmeen kuvaus mielen järkkymisestä on lohduttavaa luettavaa, toisaalta täysin lohdutonta. Hullun psykoosi ei ole vierasta ja pelottavaa, vaikka ahdistuksesta ja pelkotiloistakin toki kerrotaan. Hurme ei mystifioi sairastumista, vaan puhuu siitä yhtenä elämän episodina muiden joukossa. Mutta lohdutonta on se, millaisena Hurmeen kertomana näyttäytyy mielenterveyspotilaiden hoito. Romaaniin ei sisälly yhtäkään kuvausta terapiasta ja lääkkeiden määräminenkin vaikuttaa lähinnä arpomiselta. Ruokaa tarjoillaan ja lakanatkin varmasti vaihdetaan, mutta muuten psykiatrisen sairaalan suljettu osasto ei vaikuta hoitopaikalta, vaan ennemminkin paikalta, jossa potilaita vain säilytetään poissa muiden silmistä.

Kaiken kaikkiaan romaani on mielenkiintoinen ja vaikuttava. Luin sitä melkein ahmien, tosin usein myös puolinukuksissa kun en iltaisin olisi malttanut lopettaa vaikka silmät jo lupsuivat kiinni. Omakohtaisia, tunnustuksellisia sairaskertomuksia on kirjoitettu aika paljonkin ja vaikka itse en montaa olekaan lukenut, pidän niitä tärkeinä. Niiden merkitys on vertaislukijoille mittaamattoman suuri ja meille muillekin ne antavat arvokkaan muistutuksen siitä, ettei oma arkipäivämme ole ainut todellisuus jossa ihmiset elävät. Hullu ei kuitenkaan ole pelkästään sairaskertomus. Se on loisteliaan ilakoivalla kielellä kirjoitettu sikermä, joka rinnastaa toisiinsa teatterin, elämän ja mielen järkkymisen. Nämä kaikki se punoo yhteen filosofiaksi, jonka lämpö ja yksinkertainen rehellisyys sisältävät hurjan latauksen ihmistä kannattelevaa voimaa.

Aloitin joskus Hurmeen aikaisempaa romaania Volvo Amazon, mutta lopetin lukemisen lyhyeen. En enää tarkasti muista, mikä tökki, mutta jotain koheltamista siinä taisi alussa olla johon kyllästyin. Tämän lukeminen taustalla saattaisi olla hyvä tarttua Volvoon uudelleen, mutta enemmän vielä odotan pääseväni käsiksi Hurmeen uusimpaan teokseen. Nyljetyt ajatukset oli tarkoitus ottaa luettavaksi lukupiiriin jo nyt, mutta kun sen varausjono kirjastossa oli vieläkin pitkä, päädyimme lukemaan Hullun.  Mukavaa päästä huomenna kuulemaan mitä muut ovat romaanista ajatelleet.

Ja vielä:

Hyvää Lukurauhan päivää kaikille!

Nyt Kirjan vuonna 2015 Suomen kirjasäätiö on julistanut helmikuun toisen sunnuntain lukurauhan päiväksi. Tänään voi siis varata koko päivän lukemiselle ja rauhoittua kirjan pariin yksin tai hyvässä seurassa.

Tässä muistutukseksi lakitekstiä säätiöltä:
LUKURAUHAN LAKI

1§ Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.
2§ Yhdessä lukeminen on sallittu.
3§ Yksin lukeminen on sallittu.
4§ Toisille lukeminen on sallittu.
5§ Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.
6§ Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.