sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.

perjantai 22. elokuuta 2014

Kultarinta / Anni Kytömäki

Kytömäki, Anni : Kultarinta
Gummerus, 2014, 644 s.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

Kuulin tästä kirjasta niin paljon hyvää etukäteen, että hieman jännitti aloittaa lukeminen. Suitsutus kun tuppaa nostamaan kriittisyyteni välillä turhankin korkealle.

Kun vielä ottaa huomioon sen, etten yleensä ole kiinnostunut luontokuvauksista, ja tässä romaanissa pääasiassa kävellään metsässä, on melkein ihme, että viihdyin kirjan parissa niin hyvin. Eli jotain ihan poikkeuksellisen hienoa Kultarinnassa täytyy olla.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Suomeen. Maailma myrskyää ympärillä, mutta kerronta vain sivuaa ensimmäisen maailmansodan tai kansalaissodan melskeitä. Tätä hieman ihmettelin, mutta katsottuani kirjailijan haastattelun Ylen Aamun kirja -ohjelmassa ymmärsin, että tähän oli hyvä syy. Kytömäki nimittäin kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan sellaisista ihmisistä, jotka tahtovat vain hiljaa elää omaa elämäänsä, rauhassa ja mieluummin vähän syrjässä.

Tarinan ihmissuhteissa on paljon kohtaamattomuutta ja väsymistä, hylkäämistä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Lapset erotetaan vanhemmistaan eivätkä rakastavaiset tahdo löytää toistensa luokse. Erik on tarinan alussa pieni poika, joka jää äidittömäksi. Tragedia toistuu hieman muunneltuna Erikin tyttären, Mallan kohdalla. Silti tunnelma ei ole lohduton, ja toivoa ja muistoja onnesta vaalitaan suurina aarteina, vaikkakin hiljaa ja salassa. Kaikki hyvä tuntuu tulevan metsästä, sinne paetaan kun maailma kohtelee kaltoin ja sieltä löytävät suurimman rakkautensa sekä isä että tytär.

Ihmiset ja ihmissuhteet on kuvattu herkästi ja ymmärtäen. Tarkimmin kuitenkin kuvataan metsää, jota jotkut jopa pitävät yhtenä kirjan päähenkilöistä. Metsä on kieltämättä merkittävässä osassa kautta koko romaanin, se toimii jonkinlaisena taustana henkilöiden mielenliikkeille, turvana ja lohduttajana, jopa ystävänä. Ihailin koko ajan lukiessani Kytömänen kirjoittamaa kieltä, sen kauneus tulee parhaiten esiin juuri metsän kuvauksissa. Kuinka sammaleista, oksista ja kivenkoloista voikin puhua niin värikkäästi ja toistamatta itseään, sortumatta kuitenkaan omituisuuksiin tai ärsyttäviin uudissanoihin.

Parasta romaanissa olivat kuitenkin viittaukset vanhoihin suomalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Romaanin alku varsinkin on huikea, ensimmäisestä luvusta ei kerta kaikkiaan heti osaa päättää, mitä ajatella tai uskoa. Ja upeasti jännitys kohoaa joka kerta, kun karhu astuu esiin.
"Aamu väikkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha ei niissä särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin."
Kultarinnasta pääsee mukavasti lukemaan lisää Poplaarin kautta. Blogia pitää kirjailijan veli Pekka, joka on oman juttunsa yhteyteen koonnut mittavan listan kirjan nostattamista blogisavuista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Anyuru, Johannes: Myrsky nousee paratiisista
En storm kom från paradiset, suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Malder
Schildts & Söderströms, 2014, 249 s.
"Nälkä pitää ruumista hereillä silloinkin kun ajatukset ovat niin väsyneitä että ne makaavat paikallaan kuin kivet. Miksi hän ei jäänyt Roomaan? Hän vääntelehtii ja kieriskelee yön kuumuudessa, ruumis on kuin kasa tyhjiä letkuja ja säkkejä ja kiristettyjä jänteitä ja yhä ohenevia lihaksia. Miten hän saattoi olla niin tyhmä että palasi Afrikkaan? Ajatukset kelluvat hievahtamatta, ne eivät liikahdakaan. Samat kysymykset toistuvat yhä uudestaan, samat kysymykset joita kaikki muutkin esittävät kun hän kertoo matkastaan. Miksi. Miksi. 
Sadekausi alkaa taas, pisarat ropisevat puunlehdille, salamat räiskyvät taivaalla, ukkonen vaientaa viidakon äänet.
Huhut kiertävät leirissä, ne peittävät alleen sateen kuiskutuksen. Sanotaan, että pakolaiset aiotaan taas siirtää, viedä johonkin toiseen paikkaan, vielä syvemmälle erämaan uumeniin. Sanotaan, että heidät pakotetaan hyökkäämään Ugandaan jo muutaman viikon päästä ilman minkäänlaisia taisteluharjoituksia ja ilman aseita."  
Ruotsalainen Johannes Anyuru on kirjoittanut esikoisromaaniinsa isänsä tarinan. Tarina on karmea ja kaunis samanaikaisesti. Isän kohtalo on loputtoman surullinen ja tyly, mutta pojan taidokas kerronta tekee romaanista hienon ja vaikuttavan.

Tarina alkaa tansanialaisesta sellistä, jossa kuulustellaan P:tä. Väkivaltaa ei ole vielä käytetty, mutta sen uhka leijuu betonilattiaisessa huoneessa. Sotilasunivormuihin pukeutuneet miehet eivät voi uskoa, että nuori mies on palannut vapaaehtoisesti Roomasta Afrikkaan vain ottaakseen pestin ruiskutuskoneen lentäjänä. Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kuka on yhteyshenkilösi? Miksi tulit takaisin?

Kertomuksen takautumissa kerrotaan kotikylästä, äidistä ja veljistä. Vaikka P joutuikin asumaan juopon isoveljen hakattavana, nuoruusmuistoissa on silti paljon valoa ja intoa. Poikajoukon nujakat ja äkkinäinen päätös pyrkiä Kreikkaan koulutettavaksi sotilaslentäjäksi kertovat pitelemättömästä energiasta ja nuoruuden rohkeudesta ponnistaa kohti unelmaa. Unelmansa lumoissa P ei juurikaan huomaa harkita mitä saattaa seurata siitä, että koulutuksesta vastaa sotilasorganisaatio. Valkoinen univormu ja ajatus liitelemisestä sinisellä taivaalla ovat sitä, mitä hän haluaa.

Kaikki sujuu kuitenkin hienosti niin kauan, kunnes Ugandasta kuuluu huonoja uutisia. Idi Amin nousee valtaan ja uhkaa kutsua kaikki ulkomailla koulutuksessa olevat sotilaat kotiin joukkojensa tueksi. P ei voi suostua tähän, hän tajuaa saattavansa joutua pommittamaan omaa heimoaan ja sukulaisiaan. Hän kertoo tästä kreikkalaisille kouluttajileen ja joutuu vaikeuksiin. P:n onnistuu paeta karanteenista serkkunsa luokse Roomaan, ja siellä hänelle tarjoutuu hienoja mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä. Mutta lentäminen on mennyt nuorelle miehelle veriin, ja kun hänelle vihdoin tarjotaan paikkaa ruiskutuskoneen ohjaajana, hän suostuu epäröimättä.

Palaaminen Afrikkaan on kuitenkin virhe. Epäilyt vakoilusta vievät P:n lohduttomalle kierrokselle vankiloihin ja pakolais- ja sotilasleireille. Pakeneminen näyttää mahdottomalta, mutta P onnistuu taas. Seuraa nimettömän kerjäläisen elämää Nairobin kaduilla, kunnes muutos kurjuuteen tulee eteen ruotsalaisen naisen muodossa. P menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kotimaahan.

Ajassa siirrytään välillä myös eteenpäin, kun P:n poika kertoo elämästään Hissingenissä ja suhteestaan aina jotenkin kaukaiseksi jäävään isään. Kerrontaa leimaa muutenkin vierauden tunne, joka korostaa hienosti sitä, kuinka P ei itsekään voi ymmärtää eikä aina edes uskoa sitä mitä hänelle tapahtuu. P:n tarina on vaiheikas, ja omituisella tavalla sekä hyvin uskottava että epäuskottava samanaikaisesti. Unelmat lentämisestä tuntuvat tosilta ja kiihkeästi eletyiltä, mutta muistot viidakon sissileireiltä ovat niin painajaismaisia ja unenomaisia, että uutisten välittämä legenda tuntuu toistuvan niissä hiukan liiankin tuttuna. Amin, Obote, Okello ja Museweni ovat kaikki mukana tarinassa, toisaalta yhdistäen sen todellisuuteen mutta toisaalta hämmästyttäen lukijaa sillä, että P sattumalta joutuu tekemisiin jokaisen Ugandaa viimeisen 50 vuoden aikana johtaneen diktaattorin kanssa.

Pieni notkahdus kerronnan kiinnostavuudessa tapahtuu jossain toisen kolmanneksen kohdalla, kun tarina tuntuu lähtevän kiertämään kehää surkean pakolaisleirielämän ja lentämisunelmien ympärillä, mutta siirtyminen Ruotsiin tuo taas mukaan uusia aiheita. Osa ruotsalaisista ajattelee kansankodin olevan vapaa rasismista, mutta kaikki eivät koe asiaa samoin. Kirjan loppu onkin liki surullisin osa tarinasta. Se kertoo vankileireiltä ja terroriteoista elävänä selvinneen miehen vähittäisestä lannistumisesta. Päivät kuluvat kavereiden nurkissa kaljoitellen ja unelmista on jäljellä enää epätoivoinen yritys löytää totuutta uskonnosta.

Pojan elämä ei tunnu olevan paljonkaan kummoisempaa. Kuitenkin, isän kuollessa sairauksien pahasti runtelemana poika löytää ylpeytensä isän tarinan kautta. Isästä patriarkkaa etsineet sukulaiset ja hautajaisissa häntä surevat harmaahapsiset tuttavat Göteborgin moskeijoista näyttävät tietä, jota pitkin on mahdollista lähteä kerimään auki omaa historiaa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Lupaa ja vaikene / Harlan Coben

Coben, Harlan: Lupaa ja vaikene
Six years, suom. Salla-Maria Mölsä
Minerva, 2014,  379 s.

Lupaa ja vaikene alkaa niin lupaavan pateettisesti, että ihastuin heti ikihyviksi:
"Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa.
Natalie oli valkoisissa, totta kai, ja näytti viiltävän upealta. Hänen kauneudessaan oli aina ollut sekä haurautta että hiljaista voimaa, ja tuolla edessä Natalie näytti taivaalliselta, melkein ylimaalliselta. 
Hän puri alahuultaan. Mieleeni palautuivat ne raukeat aamut, kun olimme rakastelleet, ja hän oli sujauttanut ylleen sinisen kauluspaitani ennen kuin suuntasimme alakertaan. Istuimme aamiaisella ja luimme lehtiä, ja lopulta hän otti esiin lehtiönsä ja alkoi piirtää. Kun hän luonnosteli minua, hänellä oli tapana purra alahuultaan juuri noin.
Muisto puristi haurasta sydäntäni ja mursi sen kahtia."

Norkku sanoo hauskasti päähenkilöstä, että hänet on 'vähän niinkuin suunniteltu miellyttämään naislukijaa'. Toden totta näin on, ja ainakin minuun tämä suunnitelma komeasta valtio-opin professorista pelastamassa elämänsä rakkautta tehosi oikein hyvin. Leenaa välillä äsytti Jaken omahyväisyys ja kaikkitietävyys, mutta minusta Jake oli melkein kuin parannettu painos Philip Marlowesta, kerta kaikkiaan lumoava siis. Muutenkin lukiessa tuli mieleen Chandler, mutta vaikka juonessa riittää mutkia kuin Syvässä unessa konsanaan, tyylitajussa Coben kuitenkin vielä häviää Chandlerille.

Välillä kyllä mietin, pitäisikö pienistä lausetason tyylinotkahduksista kirjailijan sijasta sittenkin syyttää suomentajaa, mutta tiedä häntä. Teksti on kekseliästä ja pikkunokkelaa, jotenkin sellaista sanailua jota on helpompi kuvitella kuulevansa englanniksi kuin suomeksi, tyylikäs käännös ei varmaankaan synny aivan helposti.

Romanttisesta alusta huolimatta tarina kutoutuu ihan kunnon dekkariksi, ja oikein koukuttavasti vieläpä. Kaksi iltaa kului kuin siivillä tätä lukiessa, molemmilla kerroilla meni myöhään yöhön kun Jakea ei voinut jättää yksin roistojen kynsiin. Konnathan tietysti päihitettiin, tokihan nyt potkunyrkkeily sujui sankarilta tuosta vaan! Mutta aika monta arvoitusta piti ratkaista ja salaperäistä paikkaa tutkia, ennen kuin ihana Natalie vihdoin saatiin tulemaan esiin piilostaan.

Norkun ja Leenan lisäksi kirjasta ovat bloganneet ainakin Irja, Anneli, iirisihmemaassa ja E.T.M.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Irakin Purkkajeesus / Hassan Blasim

Blasim, Hassan: Irakin Purkkajeesus
Al Masih al-iraqi, suom. Sampsa Peltonen
Päällys Matti Ruokonen
WSOY, 2013, 191 s.

Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus, upeita nimiä kirjoille, vai mitä? Ainakin minun huomioni ne nappasivat oitis ja herättivät samalla pahasti kutiavan uteliaisuuden!

Hassan Blasim on syntynyt Irakissa vuonna 1973, lähtenyt sieltä 90-luvun lopulla ensin Kurdistaniaan, ja jatkanut sieltä mm. Iranin, Turkin ja Bulgarian kautta Suomeen. Syy pakomatkaan olivat vaikeudet Irakin salaisen poliisin kanssa. Se seurasi pelottavan tarkasti yhteiskuntakriittistä elokuvaohjaajaa.

Politiikka, uskonto ja seksi ovat Blasimin mukaan tabukolminaisuus, johon Irakissa on vaarallista koskea. Kriittisiä äänenpainoja ei suvaita, ja Blasimin ronskin satiiriset tekstit ovat joutuneet useissa arabimaissa tiukan sensuurin kynsiin, mikäli niitä on ollenkaan julkaistu. Länsimaissa samoja tekstejä ihaillaan ja palkitaan, Blasim on saanut täällä jo useita kirjallisuuspalkintoja. Ja onpa tätä nykyisin Tampereen Pispalassa asuvaa taiteilijaa Briteissä mainittu jopa elossaolevista arabikirjailijoista parhaaksi!

Irakin Purkkajeesus alkaa novellilla Pukinlaulu, jonka voi ymmärtää itseironiseksikin kertomukseksi kilpailusta, jossa diktatuurin päättymisen jälkeen perustettu Muistiradio etsii omaelämäkerrallisia tarinoita kuuntelijoiltaan. Kaikki haluavat päästä jakamaan muistojaan ja jokainen on varma, että juuri oma kertomus on se kaikkein vaikuttavin ja pakahduttavin.

Novelleissa on mukana fantasiaelementtejä, jotka putoavat tekstiin hauskan luonnollisesti realistisen kerronnan aukkopaikkoihin. Osa on puhdasta fantasiaa, kuten tarinassa Tuhat ja yksi veistä, jossa veijarijoukko ansaitsee elantonsa kadottamalla veitsiä ajatuksen voimalla. Osassa taas absurdit tapahtumat voi ymmärtää painajaisiksi tai harhoiksi, kuten novellissa Ole kiltti äläkä tapa minua...tämä on minun puuni! 

Myös symboliikka tuntuu olevan vahvasti läsnä koko ajan, milloin helpommin, milloin vaikeammin tulkittavassa muodossa. Ironinen vertauskuvallisuus on melko yksioikoista, kun kristitty Purkkajeesus kokoelman niminovellissa ennustaa amerikkalaisten taistelukopterien syöksymisen armeijan päämajaan vain kuuntelemalla palliensa kutinaa. Mutta kun Jäniksenä vihreällä vyöhykkeellä -novellissa terrori-iskuun valmistautuvan Hajjarin lemmikkikani yllättäen munii, halusin melko epätoivoisesti ymmärtää munan symbolisen merkityksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku voisi ehkä selittää minulle?

Kuolema ei ole varsinaisesti novellien aiheena, mutta häilyy kuitenkin kaiken taustalla. Milloin se tulee kuvioihin mukaan rikollisen kovisveljen nyrkin mukana,  millon sairaalan syöpäosaston ikkunan kautta. Väkivaltaa saavat kärsiä varsinkin naiset, joilla ei Blasimin tarinoissa muutenkaan ole kovin hääppöiset oltavat.

Suurimman osan ajasta kulttuuriympäristö vaikuttaa eksoottisen itämaiselta, mutta viitauksia uuteen kotimaahankin on runsaasti. Tiikeri ajaa linjan 55 bussia Helsingissä, vaikka miettiikin granaattipuun alle ammuttua miestä, ja novellissa Onkalo kuoppaan pudonnut varas törmää talvisodassa kaatuneeseen venäläiseen. Kriittisimmillään uutta kotimaata kohtaan Blasim lienee novellissa Parahin Beto, jossa koira hankkiutuu eroon isännästään. Tämä kokoelman viimeiseksi sijoitettu novelli on nerokas. Sen juju piilee hämärässä kertojassa, jonka persoonallisuus heittää hämmentäviä kärrynpyöriä tarinan edetessä.

Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli kokoelmassa on Sarsaran puu. Siinä Blasim osoittaa ironian ja suorapuheisuuden lisäksi hallitsevansa myös herkän ja runollisen tavan kirjoittaa.
"Tyttö talutti minut karjasuojaan, istuutui harmaan lehmän viereen ja alkoi lypsää sitä pieneen astiaan. Sitten hän lähti pois minuun katsomatta. Menin hänen perässään ulos. Näytti kuin kylä olisi tyhjentynyt asukkaista. Kuului vain hyönteisten paisuva konsertti kuin julistuksena yön ja paholaisten laskeutumisesta. Tyttö kulki kohti maantietä, mihin olin jättänyt auton. Minä kuljin perässä käsikopelolla: pimeys oli jo asettunut taloksi Sarsaran kylään kuin lorun loppu.
Tyttö poimi maantien reunasta valkoisen kukan ja heitti sen maitoastiaan. Hän ojensi astian minulle ja sanoi: Se on onnea tuova tuulikukka. Älä syö sitä. Pureksi sitä ja vie se sitten paikkaan, jota olet unohtanut kaivata." 
Kiitosta voi antaa myös Sampsa Peltoselle hienosta käännöksestä. Novellien tyyli vaihtelee brutaalista tykityksestä runollisuuteen ja nykyaikaisen taloudellisesta ilmaisusta itämaiseen loruilevaan sadunkerrontaan. Käännös välittää tyylikkäästi tämän monimuotoisuuden Blasimin kerronnassa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Selasi, Taiye: Ghana ikuisesti
Ghana must go, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2013, 400 s.

Ghana ikuisesti on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.


Kirjassa ei tapahdu mitään kovin merkillistä; afrikkalaisen siirtolaisperheen isä menettää työpaikkansa Bostonilaisen sairaalan kirurgina ja häpeää asiaa niin paljon, että jättää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan. Kun isä sitten kymmenisen vuotta myöhemmin kuolee, perhe kokoontuu yhteen jättämään lopulliset jäähyväiset. Salaisuuksia paljastuu ja vanhojen haavojen auki repiminen on tuskallista, mutta kirja loppuu silti valoisasti; parantuminen ja toipuminen voi alkaa.


Juonelliset tapahtumat ovat kuitenkin vain sivuseikka. Pääosaan tätä kirjaa lukiessa nousee henkilöiden sisäinen elämä ja se, miten siitä kerrotaan.


Marianna Kurton käännöstyö on loistavaa. Kieli on hivelevän kaunista, tekstin liki unenomainen keveys kantaa voimakkaat ja vaikuttavat ajatuskuviot tyylipuhtaasti alusta loppuun, väsymättä tai notkahtamatta kertaakaan. Voisin kuvitella, että runoilijana tunnetulle Kurtolle Selasin tekstin kääntäminen on ollut inspiroivaa. En ole tutustunut alkutekstiin, mutta vaikuttaa siltä, että Selasi rakentaa kertomuksensa melko vapaamuotoisesti, ilman vaatimuksia tiukan loogisesta etenemisestä. Ajatusrakennelmat ovat avoimia ja vertaukset ja metaforat uusia ja joskus jopa outojakin, mutta aina melkein uskomattoman osuvia.


Tunne osuvuudesta saattaa johtua siitäkin, ettei Selasi aina välitä sitoa kerrontaa mihinkään tarkkaan ja realistiseen. Näin hän pystyy sanomaan kaiken, omalla häilyvällä tavallaan jokaiselle lukijalle juuri niin, kuin tämä itse haluaa ymmärtää. Tunnetila on selvä, kuviin voi jokainen sijoittaa oman kokemuksensa.

"Että hän oli aina nähnyt vain yhden puolen isänsä jaloista, sen sileän, jolle jalkapohjat loivat jyrkän vastakohdan: ne olivat hiertyneet, känsäiset, punoittavat. Joissain kohden iho oli mustaa, varpaitten kohdalta pöhöttynyttä. Näytti siltä kuin Kweku olisi aivain kirjaimellisesti kävellyt palavalla hiekalla paljain jaloin (itse asiassa hän oli kävellyt ilman kenkiä suurimman osan nuoruudestaan). Taiwo puristi huulensa yhteen hillitäkseen inhonsa, mutta sillä mitä hän tunsi seuraavaksi ei ollut muotoa eikä ääntä:                                                              outo tyhjyys, painottomuus, kuin hän olisi kellunut, kuin hän olisi hetkeksi lakannut olemasta: jokin outo uudenlainen suru, osin murhetta, osin myötätuntoa, heliumsurua, liian painotonta kannettavaksi. Myöhemmin, aikuisena, kun hän tuntee tämän saman painottomuuden, hän tuntee olemuksensa ytimen syöksyvän hänestä ulos kuin hengityksen, hän kaipaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, kaipaa kontaktia (ja ottaakin sitä, vaihtelevin seurauksin). Tämä kaipaus oli useimpien asioitten tavoin syntyessään viatonta; sai alkunsa hänen käsistään ja väpättävästä sydämestään. Halu koskettaa, suudella isän jalkoja, suudella ja parantaa. Koota isä kokonaiseksi jälleen. Mutta hän ei tiennyt miten. Hänellä ei ollut vastausta. Hän ei tiennyt. Hän polvistui. Alkoi itkeä."
Kirjan alkuperäinen nimi Ghana must go viittaa vuoden 1983 tapahtumiin, kun suuri joukko ghanalaisia heitettiin ulos Nigerian Lagosista, jonne he olivat paenneet oman kotimaansa epävakaita oloja. Suomennoksen nimi häivyttää tämän viittauksen pakolaisuuteen. Aihe kuuluu kuitenkin koko ajan kerronnan taustalla ja afrikkalaisuuden rasismia esiinnostava painolasti tulee myös esille henkilöiden pohtiessa luonnettaan ja ongelmiaan. Siirtolaisuus näkyy irrallisuuden tunteena ja vertautuu läheisyyden kaipuuseen ja pelkoon jätetyksi tulemisesta.

Selasi on taustaltaan länsiafrikkalainen, hänen äitinsä  sukujuuret ovat Nigeriassa ja isän Ghanassa, aivan kuten romaanin Folasaden ja Kwekunkin. Romaania Ghana ikuisesti ei voi silti pitää afrikkalaisena kirjallisuutena; Selasi on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvaltain Massachusettsissa ja asuu nykyisin Roomassa. Hän on opiskellut sekä Yalessa että Oxfordissa ja on likipitäen länsimaisen elämäntyylin ikoni useammassakin mielessä; samanaikaisesti älykäs, tiedostava feministi ja huippumuodikas ja naisellinen kaunotar. Kirjan tapahtumat kyllä vievät lukijan sekä Nigeriaan että Ghanaan, mutta kertoja on siellä yhtä lailla vieraalla maaperällä kuin lukijakin.


Jostain syystä mielelläni vertaisin Selasia Hustvedtiin, he molemmat ovat ylpeitä juuristaan mutta täydellisesti mukautuneet uusiin kotimaihinsa. Selasi on kuitenkin vienyt sopeutumisen vielä pidemmälle, hän ottaa paikkansa aina uudelleen, siirtyy mihin tahansa. Hän itse puhuukin afropolitaaneista. Tällä hän tarkoittaa lähinnä mustaihoisia siirtolaisia, joita täydellisestä uuteen kotimaahan sopeutumisesta huolimatta sinnikkäästi halutaan pitää afrikkalaisina. Tällaisesta muukalaisuudesta yhdistettynä menestymiseen on syntynyt uudenlaista henkistä maailmankansalaisuutta, jossa poliittinen kansallisuus jää sivuseikaksi.


Ghana ikuisesti on Taiye Selasin esikoisromaani. Aiempaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja ja näytelmätekstejä. Kirjailijan sivuilla http://www.taiyeselasi.com/ voi tutustua häneen myös valokuvaajana.