sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Pullinen, Sari: Kohta kaikki alkaa

Kohta kaikki alkaa / Sari Pullinen
Gummerus 2014, 288 s.

Ensimmäistä sivua lukiessa teki mieli supatella ääneen, että kiitos kiitos kiitos, niin kauniisti kulki kirjoitus ja niin hienoja olivat silmiin nousevat kuvat.

Pidän salaperäisistä tarinoista, sellaisista, joista ei ihan heti saa kiinni. Kohta kaikki alkaa venytti epämääräisyyttä kuitenkin vähän liiankin pitkälle, niin että aloin jo epäillä tietääkö edes kirjoittaja mihin ollaan menossa. Onko hänellä jotain sanottavaa, vai onko tarkoituksena vain maalailla viehättäviä kaipuuntäytteisiä kuvia vanhoista taloista, puutarhoista ja meren rannoista? Kyllä sitä sanottavaakin sieltä sitten löytyi, mutta ennen kuin olin päässyt puoleenväliin lukemisessa, alkoi kirjan nimi vaikuttaa melkein sarkasmilta. Oikein mitään kun ei ollut siinä vaiheessa vielä alkanut tapahtua.
"Avaan matkalaukun.
Hotellihuoneen ikkunasta näkyy muutama sata metriä mukulakatua. Se viettää loivasti laitimmaisten talojen taakse ja päätyy joutomaalta näyttävän nurmikentän laitaan.
Sieltä alkaa meri. Vaikka se on suuri, tänä iltana tällä rannalla se on äänetön, lähestulkoon liikkumaton.
Puutalot ovat tuulen hankaamia, niiden vaaleansiniset ja hennonkeltaiset seinät vähän teennäisiä, kuin elokuvan kulissi.

Joitakin autoja ajaa kivetyksellä täristen. On jo ilta ja pian yö, mutta sekin vain lyhyt hämärä. Nopeasti saapuu taas uuden päivän valo.
Nainen hiekanvärisessä takissa ohittaa hotellin. Tietää, mihin kävelee, väistelee lätäköitä.
Täällä on satanut.
Siellä, mistä lähdin, oli pouta. Puut kannattelevat tuoreita lehtiään varoen, kuin eivät olisi koskaan aikaisemmin sitä tehneet. Mikä valhe." 
Kirsi, keski-ikäinen lapseton nainen, on jättänyt aviomiehensä Nallen rakastuttuaan itseään hieman vanhempaan Juhaniin. Kirsi odottaa Juhaninkin jättävän perheensä mutta mies epäröi, hän tarvitsee aikaa. Viiden vuoden kuluttua Kirsi ymmärtää, ettei mikään aika tule koskaan riittämään Juhanille.

Kirsi tahtoo repäistä itsensä irti vanhasta ja lähtee pois kotoaan, merenrantahotelliin, jonka nimen on kauan sitten nähnyt isän kirjoittamana Etelä-Saimaan kulmassa. Siellä tuntemattomien ihmisten ympäröimänä hän tutkii hylättyjä taloja kaupungin laidalla, vaeltelee kaduilla ja istuskelee kahviloissa miettien rakkaudenkaipuutaan, tarvettaan rehellisyyteen ja pyrkimystään elää ilman kulisseja.

Monenlaisia vaiettuja tragedioita paljastuu tapahtuneen muillekin. Kirsin pohdintojen kautta kirjailija tarkastelee rakkautta ja rakkauden puutetta, erilaisia suhteita, niiden kestävyyttä ja kestävyyden syitä. Näkökulmia on monia ja tarkastelu on kiihkotonta. Tunteellisuudesta huolimatta tarina ei painu melodraamaksi, kielen kirkkaus kantaa sitä eteenpäin ilman suurempia notkahduksia.

Pidin siitä, että tapahtumat oli sijoitettu kahteen erilaiseen miljööseen. Merenrantakaupungista etsin jotain tuttua sitä kuitenkaan löytämättä, ei taidettu olla Naantalissa tai Hangossa kuten ensin luulin, vaan ehkä ennemminkin vaikkapa Loviisassa tai Haminassa. Karjalanmurteen käyttö dialogissa ja pienet viittaukset itärajan läheisyyteen Kirsin kotikaupungissa lisäsivät mielenkiintoa yllättävän paljon. Oli peräti virkistävää siirtyä hetkeksi Etelä-Karjalaan, en muista ihan äsken lukeneeni mitään muuta sinne sijoittuvaa.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Cronenberg, David: Syöpäläiset

Syöpäläiset / David Cronenberg
Consumed, suom. Ilkka Salmenpohja
Like, 2014, 326 s.

Syöpäläiset on tekijänsä esikoisromaani. Sitä ei kuitenkaan lukiessa huomaa, niin suvereenisti on veteraaniohjaaja siirtänyt kertojanlahjansa uuteen ilmaisumuotoon. Romaanin rakenne on eheä, kerronta sujuvaa ja juonen mielenkiintoisuus säilyy loppuun asti. Aiheet ovat hirteisen kieroutuneita, juuri niinkuin Cronenbergiltä voi odottaakin.

Tarinan keskiössä on kaksi pariskuntaa. Nuoret Nathan ja Naomi ovat toimittajia, he lentelevät ympäri maailmaa metsästäen uutisia. Nathan on erikoistunut lääketieteellisiin juttuihin, Naomi taas rikoksiin. Kumpikaan ei pyri muuttamaan maailmaa paljastamalla vaiettuja vääryyksiä, tärkeämpää on löytää hätkähdyttäviä tarinoita joilla saada koko maailman huomio käännettyä kohti itseä. Nathan ja Naomi tapaavat silmätysten vain harvoin, suhdetta pidetään enimmäkseen yllä sähköpostilla ja Skypen välityksellä.

Tarinan alussa Naomi ryhtyy tutkimaan kuolemantapausta. Hän matkustaa Pariisiin ja myöhemmin vielä Tokioon tapaamaan kuuluisan ranskalaisen filosofipariskunnan elossa olevaa puoliskoa, Aristidea. Vaimon, Célestinen, murha on ollut raaka, siihen on liittynyt silpomista ja kannibalismia. Tutkimusten edetessä alkaa näyttää siltä, että Aristide on syyllinen tai vähintään osallinen vaimon kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Vaaran tunteesta huolimatta tai ehkä juuri siitä syystä Naomi tuntee voimakasta fyysistä vetoa Aristideen.

Nathan on samaan aikaan Budapestissä kuvaamassa uutta ja mullistavaa rintasyöpäleikkaushoitoa. Nathan tutustuu kauniin syöpäsairaan Dunjan välityksellä tohtori Roipheen ja tämän tyttäreen Chaseen. Chasella on tapana pitää itsekseen teekutsuja, joiden aikana hän vaipuu transsiin, viiltelee paloja sääristään ja tarjoilee ne itselleen leikkiastiolta. Vähitellen paljastuu, että Chase on ottanut osaa Arosteguyden filosofisiin seminaareihin. Romaanin juoni alkaa kiertää yhä kiihtyvää kehää päätyen lopulta hurjiin salaliittoepäilyihin ja Pohjois-Koreaan.

Jos nyt vaikuttaa siltä, että paljastin kirjan koko juonen, niin voin riemuiten kertoa, että en todellakaan! Jonkinlaisen kuvan kerronnan hulvattomuudesta noista esimerkeistä kuitenkin saanee, vaikka totta puhuen kammottavia sairauksia, seksiä ja väkivaltaa syydetään lukijan silmille huomattavasti runsaammin mitä tuosta juoniselostuksesta ehkä voisi päätellä.

Hauskan silmiinpistävä piirre kerronnassa on teknisten laitteiden laaja ja tarkka kuvaus. Kameroiden, puhelinten ja tietokoneiden merkit ja tyyppiluokittelut ilmoitetaan järjestelmällisesti ja pilkuntarkasti, koneiden toiminnan raportointi tuntuu olevan vähintään yhtä tärkeää kuin henkilöiden ajatusten kertominen. Myös ihmiskuvaukseen tuntuu siirtyneen jonkinlaista teknisyyttä. Vaikka henkilökuvat toisaalta ovatkin eläviä ja samaistuttavia, ihmisten fyysisistä ominaisuuksista saatetaan kertoa niin suorasukaisesti ja häpeilemättä, että kyse tuntuisi olevan pikemmin jostakin esineestä tai laitteesta.

Cronenberg taiteilee koko ajan mauttomuuden rajoilla. Tai, tarkemmin ajatellen, taitaa hän koukkailla aika syvällekin huonon maun puolelle vieläpä tasaisin väliajoin, mutta hän tekee sen taiten. Umpikiero huumori antaa kerronnalle hurjan vauhdin. Ei voi kuin ihailla mielikuvitusta, joka näyttää pystyvän venymään aina vielä kerran kiellon päälle, yllättäen ja provosoiden loputtomasti.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

McCarthy, Cormac: Kaikki kauniit hevoset

Kaikki kauniit hevoset / Cormac McCarthy
Rajatrilogia ; 1
All the pretty horses, suom. Kaijamari Sivill
WSOY, 2014
"Tyttö meni ohi puolentoista metrin päästä ja käänsi kaunisluisia kasvojaan ja katsoi suoraan häneen. Tytöllä oli siniset silmät ja hän nyökkäsi tai ehkä hän vain taivutti pikkuisen päätään nähdäkseen paremmin millaisella hevosella John Grady ratsasti, päähän suoraan asetettu musta leveälierinen hattu keinahti pikkuisen, mustat hiukset pikkuisen heilahtivat. Hän meni ohi ja hevosen askel vaihtui taas ja hän istui hevosen selässä paremmin kuin hyvin, ratsasti suoraselkäisenä ja leveäharteisena ja antoi hevosen mennä ravia tiellä. Mesteño oli seisahtunut ja tenittynyt tielle etujalat harallaan ja hän istui katselemassa tytön perään. Oli hän jotain aikonut sanoakin mutta ne silmät olivat muuttaneet maailman ikiajoiksi yhdessä sydämenlyönnissä. Tyttö katosi järvenrannan pajukon taa. Parvi pikkulintuja lehahti lentoon ja lensi hänen ylitseen viserrellen korkealta."
Enpä muista vähään aikaan lukeneeni yhtä hienoa kuvausta rakastumisesta. Pysähtynyt hetki, kohtaavat katseet, linnut korkealla taivaalla, siinähän se.

Edellinen kirjailijalta suomennettu teos, Veren ääriin, oli sellainen loitsu ja lumous, että sitä lukiessa piti pitää hengähdystaukoja tasaisin väliajoin. Kaikki kauniit hevoset muistuttaa edeltäjäänsä monin tavoin, mutta ei ole aiheiltaan yhtä rankka ja muutenkin kirjaa on helpompi lukea ja ymmärtää. Epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta tämänkin tarinan päähenkilönä oleva nuorukainen kohtaa, mutta Tuomari Holdenin tapaista ylittämättömän karmivaa mielipuolta John Gradylla ei kuitenkaan ole vastassaan.

Kun isoisä kuolee, John lähtee ystävänsä Rawlinsin kanssa ratsastamaan kohti Meksikoa. John tahtoisi jatkaa pienen kotitilan pitoa, mutta äiti haluaa luoda uraa näyttelijättärenä jossain muualla kuin Teksasissa ja myy tilan. Meksikossa on vielä suuria hevostiloja, ikänsä hevosten kanssa touhunneet pojat haluavat sinne töihin.
"He ratsastivat aidanviertä ja avoimen laitumen poikki. Nahka narisi aamun viileydessä. He kannustivat hevoset lyhyeen laukkaan. Valot jäivät taakse. He ratsastivat ylös preerialle ja hidastivat hevoset siellä käyntiin ja mustalta taivaalta heidän ympärilleen parveilivat tähdet. Jostakin päin sitä asujaimetonta yötä he kuulivat kellon joka kumahteli ja vaikeni siellä missä mitään kelloa ei ollut ja he ratsastivat eteenpäin maan ympyriäisellä lavalla joka yksin oli pimeä ja valoton ja joka kantoi heidän hahmojaan ja nosti heidät ylös parveilemaan tähtien sekaan niin etteivät he ratsastaneet niiden alla vaan niiden joukossa yhtä aikaa hilpeinä ja harkitsevaisina kuin varkaat jotka on vastikään vapautettu siihen pimeään sähköön, kuin nuoret varkaat hehkuvassa hedelmätarhassa, yllään väljä takki kylmää vastaan ja valittavanaan kymmenen tuhatta maailmaa."
Matkan varrella joukkoon liittyy Blevins, kuusitoistavuotiaita kaveruksia pari vuotta nuorempi poika. Rawlins aavistaa pahaa ja haluaisi hätistää Blevinsin epäilyttävän komeine hevosineen tiehensä, mutta herkkäsydäminen John säälii poikaa ja antaa hänen tulla mukaan. Kovan ukkoskuuron aikana Blevins katoaa, ja kaksikko saapuu ilman häntä Héctor de la Rochan ranchille. Pojat saavat töitä, he hakevat autiomaasta villejä mustangeja ja kesyttävät niitä. Ranchilla asuu myös Alejandra, Don Rochan kaunis tytär, jonka kiharoiden heilahduksesta ensimmäisessä sitaatissa kerrotaan.

Hetken pojilla menee siis hyvin, mutta sitten onni kääntyy. Blevins ilmestyy takaisin mukaan kuvioihin ja koko joukko vangitaan ja heitä lähdetään kuljettamaan vanhaan vankilaan Castelariin.
"He nukkuivat rautalavereilla jotka oli kiinnitetty seinään kettingillä ja ohuet rasvaiset iljettävät patjat kuhisivat syöpäläisiä. Aamulla he laskeutuivat neljä kerrosta rautarappusia pihalle ja seisoivat vankien joukossa aamun nimenhuudossa. Nimet huudettiin kerroksittain ja siihen meni toista tuntia eikä heidän nimiään silti huudettu. Me ei vissiin olla täällä, Rawlins sanoi. Aamiaiseksi oli laihaa pozolea eikä muuta ja sen jälkeen heidät vain ajettiin pihalle selviytymään itsekseen. He tappelivat koko ensimmäisen päivän ja kun heidät lopulta illalla suljettiin selliinsä he olivat verissäpäin ja väsyneitä ja Rawlinsin nenä oli murtunut ja pahasti turvoksissa.Vankila oli käytännössä pieni muurien ympäröimä kylä ja siellä käytiin vilkasta kauppaa ja vaihdettiin kaikkea radioista ja peitoista tulitikkuihin ja nappeihin ja kengännauhoihin asti, ja kauppojen kylkiäisinä miteltiin koko ajan arvosta ja asemasta. Kaiken pohjana täällä, niin kuin kaupallisissa yhteiskunnissa rahatalous, oli puutteen ja väkivallan peruskallio, ja joka miestä arvioitiin ehdottoman yhdenvertaisesti yhden ominaisuuden perusteella ja se ominaisuus oli hänen valmiutensa tappaa."
Kaikki kauniit hevoset rakentuu selkeän ja jopa hieman ennalta arvattavan juonen varaan. Juoni voisi silti olla muunkinlainen, mutta McCarthyn tapa kertoa, se on uniikki. Saarna kuullostaa sanana tylsältä, mutta tekisi kuitenkin mieli käyttää sitä luonnehtimaan McCarthyn tyyliä, kaikella kunnioituksella. Pitkät lauseet saattavat olla toisinaan vaikeita hahmottaa, mutta ne vyöryvät sellaisella intensiteetillä, että niiden vietäväksi heittäytyy mielellään.

Nautin valtavasti tekstistä, joka antaa piut paut kieliopille ja pilkkusäännöille ja keskittyy ilmaisemaan tunnetta ja tunnelmaa. Henkilöiden sisäinen maailma ja luonnonympäristön kuvaus liittyvät McCarthyllä usein saumattomasti toisiinsa, kuiva autiomaa kertautuu ihmisten toivottomuutena, kirkas tähtitaivas toiveina. Kaijamari Sivillin suomennos toimii hienosti, varsinkin dialogin murteeseen vivahtavat mutta paikantamattomat sanavalinnat muovaavat henkilökuvista eläviä ja sympaattisia.

Olen aina ollut myös hiukan heikkona espanjan kieleen. Tässä teoksessa siitä pääsee nauttimaan paitsi paikannimissä myös lyhyinä, varsinaisessa tekstissä kääntämättä jätettyinä repliikkeinä. Kirjan lopusta löytyvät kyllä suomennoksetkin, kenenkään ei tarvitse pelätä jäävänsä mistään paitsi.

Kaikki kauniit hevoset on ensimmäinen osa sarjasta Rajatrilogia. Sarjan toinen osa, Matka toiseen maailmaan, on hieman hassusti käännetty jo aikaisemmin, vuonna 1995. Ensimmäinen ja toinen osa ovat erillisiä tarinoita, jotka kolmas, vielä suomentamatta oleva osa Cities of the Plain, kokoaa taas yhteen.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Ruuska, Helena: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

Marja-Liisa Vartio : kuin linnun kirkaisu / Helena Ruuska
WSOY, 2012, 501 s.

Lukupiirissä virisi kiinnostus lukea jokin elämäkerta. Valintamme osui tähän suomalaiseen klassikkokirjailijaan, jonka moni tuntee nimeltä ja muistaa ehkä muutaman teoksenkin, mutta jonka elämänvaiheet eivät enää ainakaan nuoremmille liene kovin tuttuja. Itselläni oli hämärä tunne siitä, että jotain traagista Marja-Liisa Vartion elämään liittyi. Muutama vuosi sitten vaikutuin syvästi teoksen Hänen olivat linnut psykologisesta ihmiskuvauksesta ja kiinnosti kovasti tietää, millainen ihminen kirjan on kirjoittanut.

Helena Ruuskan kokoama elämäkerta on perusteellinen ja tarkka. Taustatyötä on tehty paljon, kirjeet ja päiväkirjat luettu tarkasti. Runsas taustamateriaali ja sen huolellinen referointi tekee kuitenkin lukukokemukselle hieman hallaa. Varsinkin kirjailijan nuoruusajasta on kirjattu ylös paljon sellaista, josta tarkkojen tietojen sijasta olisin mieluummin lukenut vain jonkin ylimalkaisemman selostuksen tai tulkinnan. Lienen pilalle hemmoteltu ja lukenut jo niin monta romaanimaisesti kirjoitettua elämäkertaa, etten enää osaa arvostaa tällaista tarkkaan historiankirjoitukseen pyrkivää esitystyyliä. Myös viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevista päiväkirjamerkinnöistä elämäkertaan siirtynyt vanhahtava kieli häiritsi minua hieman. Autenttisuuden sijaan se tuntui teennäiseltä.
"Pieksämäellä 16-vuotissyntymäpäivänään syyskuussa 1940 Marja-Liisa kyselee, mikä on hänen illusioninsa. Hän on juuri lopettanut Mika Waltarin läpimurtoromaanin Suuri illusioni, joka ilmestyi 1928 ja kuvaa 1920-luvun nuorten taiteilijoiden itsensä etsimistä. Tämäkin taiteilijoista kertova teos järkyttää Marja-Liisaa ja hän pitää siitä kovasti. Monisanaisesti hän yrittää nimetä illusionia omassa elämässään mutta toteaa, että Waltari on tavoittanut sen paremmin: "Tuossa kirjassa on niin kipeää tekevän värisyttävänä osattu vetää esille tuo suuri illusioni, joka on jokaisella, tosin vain eri muodoissa. Olen täynnä tuota kummallista, tuskallista tunnetta. Se on kaipausta jotain sellaista kohta, jota en koskaan täällä maailmassa saavuta."
Mielenkiintoisinta oli lukea 1950-luvun kirjailijoiden ja taiteilijoiden yhteyksistä ja tapaamisista. Sylvi Kekkosen kirjallisesta salongista saa Ruuskan kuvauksen perusteella melko jäykän kuvan, vaikka ystävyyttä tulevaan presidentinpuolisoon toisaalta alleviivataankin. Sen sijaan pienet anekdootit kanssakäymisestä naapurissa asuvien Pennasten kanssa ja keskusteluista Anhavien luona ovat eloisia ja värikkäitä. Kuva Paavo Haavikosta Suomen kirjallisuuden suurena yksinäisenä ei rikkoudu, vaan henkilökuva tästä Marja-Liisa Vartion toisesta aviomiehestä jää viileäksi ja kaukaiseksi.

Sekä Tuomas Anhavan että Paavo Haavikon merkitys Vartion tekstien esilukijoina ja editoijina nousee pohdinnan alaiseksi. Heidän kerrotaan suitsineen Vartion vuolasta ja monisanaista tyyliä yksinkertaisempaan, modernistisempaan suuntaan. Karhunpalvelus tuo tuski oli, mutta nostaa tietysti mieleen monellakin tapaa arveluttavia ajatuksia. Kenelle siis kunnia kuuluu, vaikkapa niinkin upeasta tekstistä kuin postuumisti julkaistu Hänen olivat linnut on?