maanantai 22. syyskuuta 2014

Edda / Eeva Kaarina Aronen

Aronen, Eeva-Kaarina: Edda
Teos, 2014, 371 s.
Ulkoasu Mika Tuominen
Eddan tarina on liikuttava sekoitus huvittavaa ja kauheaa, arkipäiväistä ja jännittävää. 50-luvun Töölössä pieni tyttö lukee vanhoja jumaltaruja ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hän on Etta, kerrostalon pihaleikin suurpuhuja, joka johdattaa jumalsukuisia aasoja ullakon kanaverkkokäytävissä ja kellarin sokkeloissa. Leikki saa järkyttävän lopun, mutta Ettaa ei pelota, ei, vaikka pitäisi. 
"Mutta tervehdys yhä, kaikille kuuulijoille! Autiossa pihassa asuvat jättiläiset, he ovat ottaneet paikkansa, nyt, kun kaikki ne isät, jotka tänä iltana tulevat suoraan töistä kotiin, ovat kulkeneet pihan poikki kohti hernekeittokattilaa ja lättypannua. Yhdetkään kasvot eivät näy ikkunoissa tähyilemässä, missä pöydästä puuttuvat mahtavat lymyillä. Jumalsukuiset aasat on maailma unohtanut, ja he kulkevat etukäteen merkittyä reittiä pitkin lumikinosten harjaa, roskapönttöjen päältä ja talonmiehen työntökärryjen alta porttikonkiin, joka vie takapihalle.  
Jokainen piirsi oman merkkinsä seinän rappaukseen. Suurpuhuja E:n, Aatu A:n, Mäyrän kaksoset kaksi ykköstä, joiden poikki kulkee sahanterä. Musse ripsireunaisen soikion, jonka halkaisee pystysuora viiva, sillä hän on hullu. Brandtin Ripa ikuisuuden merkin, kumollaan makaavan kahdeksikon, Raili ristin, ja Emmi Kärppä kirjoittaa P.A. eli Paul Anka."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ettasta on tullut Edda, pienen koulumuseon näyttelyiden elävöittäjä, taitava ompelijatar ja intohimoinen tanssija. Eddan koko elämä on jonkinlaista näytelmää tai näytöstä, johon hän ompelee lavasteet ja puvustuksen. Edda on yksin, mutta osaa pelin. Naisystäviä Eddalla ei ole, mutta miehiä hän tuo säännöllisesti kotiinsa tanssipaikoilta. Eddan suhtautuminen miehiin on mielenkiintoisella tavalla kummallista, hän arvioi heitä hyvin kylmästi mutta toisaalta ymmärtäväisesti, himoitsee ja inhoaa samanaikaisesti.

Työpaikalla Edda on outolintu, itseoppinut ja itsensä korvaamattomaksi tehnyt apulainen, joka tanssittaa kaikkia muita oman pillinsä mukaan. Kun museon uusin näyttely alkaa valmistua, Edda luulee löytäneensä hengenheimolaisen museon sivaripojasta, mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi.
"Edda tuijotti kahvimukiinsa. Otson sanat matkustivat hänen tajuntaansa kuin jono kaivoksen hiilivaunuja vuoren uumenista, ne kolkuttelivat hitaasti kiskoillaan toisiinsa kytkettyinä. Ne olivat likaisia ja raskaita ja lastattu kukkuroilleen mustilla kivillä.
Hän oli levittänyt elämänsä Otson eteen. Hän oli nähnyt, miten Otso oli täydentänyt sitä, kerännyt rekvisiittaa, tehnyt ehdotuksia ja lisäyksiä, keksinyt uutta. Edda oli ajatellut, että Otso näki hänet, näki Ettan ja Eetun ja Eddan, ja oli sen takia osannut kurottaa vielä pitemmälle kuin Edda olisi osannut.
Mutta Otson päässä oli Hollywoodin halpiskauhuleffa, koominen jo tekovaiheessa.
 - Niin, niin, Edda sanoi sitten raskaasti. - On niin monenlaista. Minä menen vielä hetkeksi lepäämään Andersin sohvalle, ennen kuin Annikki tulee touhuamaan."
Arosen teksti on huumaavan latautunutta. Hän kuvaa oivaltaen ja todentuntuisesti lasten leikkejä, tyttöjen ystävyyttä ja alkavaa aikuistumista. Varhaisnuoruuden seksuaalinen kehittyminen on usein pelonsekaista ja kiihkeää. Kertomuksen vangitsevuus selittyykin ehkä juuri sillä, kuinka taitavasti Aronen monistaa, venyttää ja tiivistää tätä järkyttävää tunnetta.

Aikuisen Eddan tarinassa huomioni kiinnittyi yksityisen ja sosiaalisen minän erillisyyteen. Eddan sisällä palaa voimakkaita tulia, mutta hän salaa ajatuksensa ja suojautuu rooleihinsa. Edda kuvittelee manipuloivansa muita, mutta todellisuudessa hän taitaa jäädä ulkopuoliseksi vähän kaikesta, jopa omasta elämästään.

Eddan tarinaan ovat laillani ehtineet ihastua jo ainakin Arja ja KristaKaroliinankin mielestä romaani oli kiehtova ja autenttisen oloinen, mutta myös ahdistava.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.

perjantai 22. elokuuta 2014

Kultarinta / Anni Kytömäki

Kytömäki, Anni : Kultarinta
Gummerus, 2014, 644 s.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

Kuulin tästä kirjasta niin paljon hyvää etukäteen, että hieman jännitti aloittaa lukeminen. Suitsutus kun tuppaa nostamaan kriittisyyteni välillä turhankin korkealle.

Kun vielä ottaa huomioon sen, etten yleensä ole kiinnostunut luontokuvauksista, ja tässä romaanissa pääasiassa kävellään metsässä, on melkein ihme, että viihdyin kirjan parissa niin hyvin. Eli jotain ihan poikkeuksellisen hienoa Kultarinnassa täytyy olla.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Suomeen. Maailma myrskyää ympärillä, mutta kerronta vain sivuaa ensimmäisen maailmansodan tai kansalaissodan melskeitä. Tätä hieman ihmettelin, mutta katsottuani kirjailijan haastattelun Ylen Aamun kirja -ohjelmassa ymmärsin, että tähän oli hyvä syy. Kytömäki nimittäin kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan sellaisista ihmisistä, jotka tahtovat vain hiljaa elää omaa elämäänsä, rauhassa ja mieluummin vähän syrjässä.

Tarinan ihmissuhteissa on paljon kohtaamattomuutta ja väsymistä, hylkäämistä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Lapset erotetaan vanhemmistaan eivätkä rakastavaiset tahdo löytää toistensa luokse. Erik on tarinan alussa pieni poika, joka jää äidittömäksi. Tragedia toistuu hieman muunneltuna Erikin tyttären, Mallan kohdalla. Silti tunnelma ei ole lohduton, ja toivoa ja muistoja onnesta vaalitaan suurina aarteina, vaikkakin hiljaa ja salassa. Kaikki hyvä tuntuu tulevan metsästä, sinne paetaan kun maailma kohtelee kaltoin ja sieltä löytävät suurimman rakkautensa sekä isä että tytär.

Ihmiset ja ihmissuhteet on kuvattu herkästi ja ymmärtäen. Tarkimmin kuitenkin kuvataan metsää, jota jotkut jopa pitävät yhtenä kirjan päähenkilöistä. Metsä on kieltämättä merkittävässä osassa kautta koko romaanin, se toimii jonkinlaisena taustana henkilöiden mielenliikkeille, turvana ja lohduttajana, jopa ystävänä. Ihailin koko ajan lukiessani Kytömänen kirjoittamaa kieltä, sen kauneus tulee parhaiten esiin juuri metsän kuvauksissa. Kuinka sammaleista, oksista ja kivenkoloista voikin puhua niin värikkäästi ja toistamatta itseään, sortumatta kuitenkaan omituisuuksiin tai ärsyttäviin uudissanoihin.

Parasta romaanissa olivat kuitenkin viittaukset vanhoihin suomalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Romaanin alku varsinkin on huikea, ensimmäisestä luvusta ei kerta kaikkiaan heti osaa päättää, mitä ajatella tai uskoa. Ja upeasti jännitys kohoaa joka kerta, kun karhu astuu esiin.
"Aamu väikkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha ei niissä särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin."
Kultarinnasta pääsee mukavasti lukemaan lisää Poplaarin kautta. Blogia pitää kirjailijan veli Pekka, joka on oman juttunsa yhteyteen koonnut mittavan listan kirjan nostattamista blogisavuista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Anyuru, Johannes: Myrsky nousee paratiisista
En storm kom från paradiset, suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Malder
Schildts & Söderströms, 2014, 249 s.
"Nälkä pitää ruumista hereillä silloinkin kun ajatukset ovat niin väsyneitä että ne makaavat paikallaan kuin kivet. Miksi hän ei jäänyt Roomaan? Hän vääntelehtii ja kieriskelee yön kuumuudessa, ruumis on kuin kasa tyhjiä letkuja ja säkkejä ja kiristettyjä jänteitä ja yhä ohenevia lihaksia. Miten hän saattoi olla niin tyhmä että palasi Afrikkaan? Ajatukset kelluvat hievahtamatta, ne eivät liikahdakaan. Samat kysymykset toistuvat yhä uudestaan, samat kysymykset joita kaikki muutkin esittävät kun hän kertoo matkastaan. Miksi. Miksi. 
Sadekausi alkaa taas, pisarat ropisevat puunlehdille, salamat räiskyvät taivaalla, ukkonen vaientaa viidakon äänet.
Huhut kiertävät leirissä, ne peittävät alleen sateen kuiskutuksen. Sanotaan, että pakolaiset aiotaan taas siirtää, viedä johonkin toiseen paikkaan, vielä syvemmälle erämaan uumeniin. Sanotaan, että heidät pakotetaan hyökkäämään Ugandaan jo muutaman viikon päästä ilman minkäänlaisia taisteluharjoituksia ja ilman aseita."  
Ruotsalainen Johannes Anyuru on kirjoittanut esikoisromaaniinsa isänsä tarinan. Tarina on karmea ja kaunis samanaikaisesti. Isän kohtalo on loputtoman surullinen ja tyly, mutta pojan taidokas kerronta tekee romaanista hienon ja vaikuttavan.

Tarina alkaa tansanialaisesta sellistä, jossa kuulustellaan P:tä. Väkivaltaa ei ole vielä käytetty, mutta sen uhka leijuu betonilattiaisessa huoneessa. Sotilasunivormuihin pukeutuneet miehet eivät voi uskoa, että nuori mies on palannut vapaaehtoisesti Roomasta Afrikkaan vain ottaakseen pestin ruiskutuskoneen lentäjänä. Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kuka on yhteyshenkilösi? Miksi tulit takaisin?

Kertomuksen takautumissa kerrotaan kotikylästä, äidistä ja veljistä. Vaikka P joutuikin asumaan juopon isoveljen hakattavana, nuoruusmuistoissa on silti paljon valoa ja intoa. Poikajoukon nujakat ja äkkinäinen päätös pyrkiä Kreikkaan koulutettavaksi sotilaslentäjäksi kertovat pitelemättömästä energiasta ja nuoruuden rohkeudesta ponnistaa kohti unelmaa. Unelmansa lumoissa P ei juurikaan huomaa harkita mitä saattaa seurata siitä, että koulutuksesta vastaa sotilasorganisaatio. Valkoinen univormu ja ajatus liitelemisestä sinisellä taivaalla ovat sitä, mitä hän haluaa.

Kaikki sujuu kuitenkin hienosti niin kauan, kunnes Ugandasta kuuluu huonoja uutisia. Idi Amin nousee valtaan ja uhkaa kutsua kaikki ulkomailla koulutuksessa olevat sotilaat kotiin joukkojensa tueksi. P ei voi suostua tähän, hän tajuaa saattavansa joutua pommittamaan omaa heimoaan ja sukulaisiaan. Hän kertoo tästä kreikkalaisille kouluttajileen ja joutuu vaikeuksiin. P:n onnistuu paeta karanteenista serkkunsa luokse Roomaan, ja siellä hänelle tarjoutuu hienoja mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä. Mutta lentäminen on mennyt nuorelle miehelle veriin, ja kun hänelle vihdoin tarjotaan paikkaa ruiskutuskoneen ohjaajana, hän suostuu epäröimättä.

Palaaminen Afrikkaan on kuitenkin virhe. Epäilyt vakoilusta vievät P:n lohduttomalle kierrokselle vankiloihin ja pakolais- ja sotilasleireille. Pakeneminen näyttää mahdottomalta, mutta P onnistuu taas. Seuraa nimettömän kerjäläisen elämää Nairobin kaduilla, kunnes muutos kurjuuteen tulee eteen ruotsalaisen naisen muodossa. P menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kotimaahan.

Ajassa siirrytään välillä myös eteenpäin, kun P:n poika kertoo elämästään Hissingenissä ja suhteestaan aina jotenkin kaukaiseksi jäävään isään. Kerrontaa leimaa muutenkin vierauden tunne, joka korostaa hienosti sitä, kuinka P ei itsekään voi ymmärtää eikä aina edes uskoa sitä mitä hänelle tapahtuu. P:n tarina on vaiheikas, ja omituisella tavalla sekä hyvin uskottava että epäuskottava samanaikaisesti. Unelmat lentämisestä tuntuvat tosilta ja kiihkeästi eletyiltä, mutta muistot viidakon sissileireiltä ovat niin painajaismaisia ja unenomaisia, että uutisten välittämä legenda tuntuu toistuvan niissä hiukan liiankin tuttuna. Amin, Obote, Okello ja Museweni ovat kaikki mukana tarinassa, toisaalta yhdistäen sen todellisuuteen mutta toisaalta hämmästyttäen lukijaa sillä, että P sattumalta joutuu tekemisiin jokaisen Ugandaa viimeisen 50 vuoden aikana johtaneen diktaattorin kanssa.

Pieni notkahdus kerronnan kiinnostavuudessa tapahtuu jossain toisen kolmanneksen kohdalla, kun tarina tuntuu lähtevän kiertämään kehää surkean pakolaisleirielämän ja lentämisunelmien ympärillä, mutta siirtyminen Ruotsiin tuo taas mukaan uusia aiheita. Osa ruotsalaisista ajattelee kansankodin olevan vapaa rasismista, mutta kaikki eivät koe asiaa samoin. Kirjan loppu onkin liki surullisin osa tarinasta. Se kertoo vankileireiltä ja terroriteoista elävänä selvinneen miehen vähittäisestä lannistumisesta. Päivät kuluvat kavereiden nurkissa kaljoitellen ja unelmista on jäljellä enää epätoivoinen yritys löytää totuutta uskonnosta.

Pojan elämä ei tunnu olevan paljonkaan kummoisempaa. Kuitenkin, isän kuollessa sairauksien pahasti runtelemana poika löytää ylpeytensä isän tarinan kautta. Isästä patriarkkaa etsineet sukulaiset ja hautajaisissa häntä surevat harmaahapsiset tuttavat Göteborgin moskeijoista näyttävät tietä, jota pitkin on mahdollista lähteä kerimään auki omaa historiaa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Lupaa ja vaikene / Harlan Coben

Coben, Harlan: Lupaa ja vaikene
Six years, suom. Salla-Maria Mölsä
Minerva, 2014,  379 s.

Lupaa ja vaikene alkaa niin lupaavan pateettisesti, että ihastuin heti ikihyviksi:
"Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa.
Natalie oli valkoisissa, totta kai, ja näytti viiltävän upealta. Hänen kauneudessaan oli aina ollut sekä haurautta että hiljaista voimaa, ja tuolla edessä Natalie näytti taivaalliselta, melkein ylimaalliselta. 
Hän puri alahuultaan. Mieleeni palautuivat ne raukeat aamut, kun olimme rakastelleet, ja hän oli sujauttanut ylleen sinisen kauluspaitani ennen kuin suuntasimme alakertaan. Istuimme aamiaisella ja luimme lehtiä, ja lopulta hän otti esiin lehtiönsä ja alkoi piirtää. Kun hän luonnosteli minua, hänellä oli tapana purra alahuultaan juuri noin.
Muisto puristi haurasta sydäntäni ja mursi sen kahtia."

Norkku sanoo hauskasti päähenkilöstä, että hänet on 'vähän niinkuin suunniteltu miellyttämään naislukijaa'. Toden totta näin on, ja ainakin minuun tämä suunnitelma komeasta valtio-opin professorista pelastamassa elämänsä rakkautta tehosi oikein hyvin. Leenaa välillä äsytti Jaken omahyväisyys ja kaikkitietävyys, mutta minusta Jake oli melkein kuin parannettu painos Philip Marlowesta, kerta kaikkiaan lumoava siis. Muutenkin lukiessa tuli mieleen Chandler, mutta vaikka juonessa riittää mutkia kuin Syvässä unessa konsanaan, tyylitajussa Coben kuitenkin vielä häviää Chandlerille.

Välillä kyllä mietin, pitäisikö pienistä lausetason tyylinotkahduksista kirjailijan sijasta sittenkin syyttää suomentajaa, mutta tiedä häntä. Teksti on kekseliästä ja pikkunokkelaa, jotenkin sellaista sanailua jota on helpompi kuvitella kuulevansa englanniksi kuin suomeksi, tyylikäs käännös ei varmaankaan synny aivan helposti.

Romanttisesta alusta huolimatta tarina kutoutuu ihan kunnon dekkariksi, ja oikein koukuttavasti vieläpä. Kaksi iltaa kului kuin siivillä tätä lukiessa, molemmilla kerroilla meni myöhään yöhön kun Jakea ei voinut jättää yksin roistojen kynsiin. Konnathan tietysti päihitettiin, tokihan nyt potkunyrkkeily sujui sankarilta tuosta vaan! Mutta aika monta arvoitusta piti ratkaista ja salaperäistä paikkaa tutkia, ennen kuin ihana Natalie vihdoin saatiin tulemaan esiin piilostaan.

Norkun ja Leenan lisäksi kirjasta ovat bloganneet ainakin Irja, Anneli, iirisihmemaassa ja E.T.M.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Irakin Purkkajeesus / Hassan Blasim

Blasim, Hassan: Irakin Purkkajeesus
Al Masih al-iraqi, suom. Sampsa Peltonen
Päällys Matti Ruokonen
WSOY, 2013, 191 s.

Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus, upeita nimiä kirjoille, vai mitä? Ainakin minun huomioni ne nappasivat oitis ja herättivät samalla pahasti kutiavan uteliaisuuden!

Hassan Blasim on syntynyt Irakissa vuonna 1973, lähtenyt sieltä 90-luvun lopulla ensin Kurdistaniaan, ja jatkanut sieltä mm. Iranin, Turkin ja Bulgarian kautta Suomeen. Syy pakomatkaan olivat vaikeudet Irakin salaisen poliisin kanssa. Se seurasi pelottavan tarkasti yhteiskuntakriittistä elokuvaohjaajaa.

Politiikka, uskonto ja seksi ovat Blasimin mukaan tabukolminaisuus, johon Irakissa on vaarallista koskea. Kriittisiä äänenpainoja ei suvaita, ja Blasimin ronskin satiiriset tekstit ovat joutuneet useissa arabimaissa tiukan sensuurin kynsiin, mikäli niitä on ollenkaan julkaistu. Länsimaissa samoja tekstejä ihaillaan ja palkitaan, Blasim on saanut täällä jo useita kirjallisuuspalkintoja. Ja onpa tätä nykyisin Tampereen Pispalassa asuvaa taiteilijaa Briteissä mainittu jopa elossaolevista arabikirjailijoista parhaaksi!

Irakin Purkkajeesus alkaa novellilla Pukinlaulu, jonka voi ymmärtää itseironiseksikin kertomukseksi kilpailusta, jossa diktatuurin päättymisen jälkeen perustettu Muistiradio etsii omaelämäkerrallisia tarinoita kuuntelijoiltaan. Kaikki haluavat päästä jakamaan muistojaan ja jokainen on varma, että juuri oma kertomus on se kaikkein vaikuttavin ja pakahduttavin.

Novelleissa on mukana fantasiaelementtejä, jotka putoavat tekstiin hauskan luonnollisesti realistisen kerronnan aukkopaikkoihin. Osa on puhdasta fantasiaa, kuten tarinassa Tuhat ja yksi veistä, jossa veijarijoukko ansaitsee elantonsa kadottamalla veitsiä ajatuksen voimalla. Osassa taas absurdit tapahtumat voi ymmärtää painajaisiksi tai harhoiksi, kuten novellissa Ole kiltti äläkä tapa minua...tämä on minun puuni! 

Myös symboliikka tuntuu olevan vahvasti läsnä koko ajan, milloin helpommin, milloin vaikeammin tulkittavassa muodossa. Ironinen vertauskuvallisuus on melko yksioikoista, kun kristitty Purkkajeesus kokoelman niminovellissa ennustaa amerikkalaisten taistelukopterien syöksymisen armeijan päämajaan vain kuuntelemalla palliensa kutinaa. Mutta kun Jäniksenä vihreällä vyöhykkeellä -novellissa terrori-iskuun valmistautuvan Hajjarin lemmikkikani yllättäen munii, halusin melko epätoivoisesti ymmärtää munan symbolisen merkityksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku voisi ehkä selittää minulle?

Kuolema ei ole varsinaisesti novellien aiheena, mutta häilyy kuitenkin kaiken taustalla. Milloin se tulee kuvioihin mukaan rikollisen kovisveljen nyrkin mukana,  millon sairaalan syöpäosaston ikkunan kautta. Väkivaltaa saavat kärsiä varsinkin naiset, joilla ei Blasimin tarinoissa muutenkaan ole kovin hääppöiset oltavat.

Suurimman osan ajasta kulttuuriympäristö vaikuttaa eksoottisen itämaiselta, mutta viitauksia uuteen kotimaahankin on runsaasti. Tiikeri ajaa linjan 55 bussia Helsingissä, vaikka miettiikin granaattipuun alle ammuttua miestä, ja novellissa Onkalo kuoppaan pudonnut varas törmää talvisodassa kaatuneeseen venäläiseen. Kriittisimmillään uutta kotimaata kohtaan Blasim lienee novellissa Parahin Beto, jossa koira hankkiutuu eroon isännästään. Tämä kokoelman viimeiseksi sijoitettu novelli on nerokas. Sen juju piilee hämärässä kertojassa, jonka persoonallisuus heittää hämmentäviä kärrynpyöriä tarinan edetessä.

Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli kokoelmassa on Sarsaran puu. Siinä Blasim osoittaa ironian ja suorapuheisuuden lisäksi hallitsevansa myös herkän ja runollisen tavan kirjoittaa.
"Tyttö talutti minut karjasuojaan, istuutui harmaan lehmän viereen ja alkoi lypsää sitä pieneen astiaan. Sitten hän lähti pois minuun katsomatta. Menin hänen perässään ulos. Näytti kuin kylä olisi tyhjentynyt asukkaista. Kuului vain hyönteisten paisuva konsertti kuin julistuksena yön ja paholaisten laskeutumisesta. Tyttö kulki kohti maantietä, mihin olin jättänyt auton. Minä kuljin perässä käsikopelolla: pimeys oli jo asettunut taloksi Sarsaran kylään kuin lorun loppu.
Tyttö poimi maantien reunasta valkoisen kukan ja heitti sen maitoastiaan. Hän ojensi astian minulle ja sanoi: Se on onnea tuova tuulikukka. Älä syö sitä. Pureksi sitä ja vie se sitten paikkaan, jota olet unohtanut kaivata." 
Kiitosta voi antaa myös Sampsa Peltoselle hienosta käännöksestä. Novellien tyyli vaihtelee brutaalista tykityksestä runollisuuteen ja nykyaikaisen taloudellisesta ilmaisusta itämaiseen loruilevaan sadunkerrontaan. Käännös välittää tyylikkäästi tämän monimuotoisuuden Blasimin kerronnassa.