keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Poika nimeltä Kuukivi / Sjón

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Mánasteinn, suom. Tuomas Kauko
Like, 2014, 152 s.

Mietin tuossa, että onko tämä kirja kuin kaunis runo vai kaunis kuin runo. Lienee kuitenkin aika samantekevää, mihin kohtaan sanat tässä lauseessa sijoittaa, kaipa kirja on yksinkertaisesti vain kaunis. Sen kuvat vangitsevat katsomaan ja teksti kulkee eteenpäin vastustamattomalla rytmillä. Poika nimeltä Kuukivi hohtaa tyyntä sisäsyntyistä valoa vasten tummaa taustaa; ruostetta, basalttia ja verta.

Sjónin tavassa kertoa on jotain maagista, yksinkertaiset lauseet on ladattu täyteen odotusta. Kaikki tärkeä on koko ajan juuri tapahtumaisillaan.
"Konehuoneeseen johtava portaikko on kuin kanava, joka kuljettaa happea liekehtivään uuniin.
Poika tarraa kiinni kaiteeseen ja vastustelee voimaa, joka imee häntä puoleensa. Hän kumartuu taaksepäin niin, että on melkein vaakatasossa ja painaa jalkojaan askelmia vasten niin kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin ja hän yrittäisi kävellä takaperin ylös portaita, jotka johtavat suoraan loimuavaan tulinieluun.
Hänenelle juolahtaa mieleen, että on helpompaa ryömiä pois kuin perääntyä, mutta kääntyessään portaissa hän saa myrskyn syliinsä, menettää otteensa kaiteesta ja paiskautuu raivokkaasti portaat ylös ja konehuoneen ovesta sisään.
Huoneessa on helvetillinen kuumuus ja huutava meteli.
Projektori on hevosen kokoinen, sen kelat ovat yhtä isot kuin vaununpyörät, ja sitä pyörittävä autonmoottori hehkuu rasituksesta punaisena. Lamppu on kirkas kuin aurinko, ja häikäisevä valo loistaa koneen joka raosta."
 
Romaani on historiallinen ilman yhtäkään historiallisen romaanin klisettä. Tapahtuma-aika on 1900-luvun alkupuoli, vuosi jolloin Islannissa muun Euroopan tavoin riehui espanjantauti. Silti lukiessa tuntuu kuin kaikki tapahtuisi tänään, vain lukujen nimissä vilahtavista päivämääristä näkyy, että eletään vuosia 1918 ja 1929. Kirjan alussa Máni Stein Karlsson on 16-vuotias, hän on tarinan Kuukivi. Poika hankkii rahansa myymällä itseään vanhemmille miehille, rakastaa elokuvia ja kauneinta mitä hän tietää on Sólborg Guðbjörnsdóttir, Sóla Guðb, Musidoran näköinen tyttö mustassa nahkahaalarissa punaisen Indian-moottoripyörän ohjaimissa.

Kirjassa viitataan useampaankin kertaan Louis Feuilladen elokuvaan Les Vampires. Hiukan tekisi mieli katsoa, mutta intoa kuitenkin hillitsee se, että vuonna 1915 valmistuneen leffan pituudeksi ilmoitetaan vähän vajaat seitsemän tuntia.

Kirjan on lukenut myös Tämän kylän homopoika. Hän luki kirjan yhdeltä istumalta ja toteaa osuvasti sen toimivan hyvin lyhyenä, koska näin tarinalle jää kasvunvaraa lukijan mielessä!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kaikki hajoaa / Chinua Achebe

Achebe, Chinua: Kaikki hajoaa
Things fall apart, suom. Heikki Salojärvi
Basam Books, 2014, 239 s.
Basam Books Klassikko

"Rummut pärisivät ja huilut soivat ja katselijat pidättelivät hengitystään. Amalize oli ovela ammattilainen, mutta Okonkwo oli liukas kuin kala vedessä. Jokainen hermo ja jokainen lihas pullisteli heidän käsivarsissaan, selässään ja reisissään, sen melkein kuuli miten ne kiristyivät lähes katkeamispisteeseen saakka. Lopulta Okonkwo heitti Kissan selälleen.
Siitä oli jo monta vuotta, ainakin kaksikymmentä vuotta tai enemmänkin, ja koko sen ajan Okonkwon maine oli levinnyt kuin pesaikkopalo harmattanin puhaeltaessa. Hän oli pitkä ja kookas mies, ja tuuheiden kulmakarvojen ja leveän nenän vuoksi hänen kasvoillaan näytti olevan aina hyvin tuima ilme. Hän hengitti raskaasti, ja sanottiin että hänen vaimonsa ja lapsensa saattoivat kuulla hänen hengityksensä majoihinsa."

Chinua Achebe vie lukijan yli sadan vuoden taakse, painiotteluun nigerialaisen kylän keskusaukiolle. Päähenkilö esitellään heti tavalla, jossa ei jää arvailujen varaan millaisesta miehestä on kysymys. Maineikas sankari kunnioittaa perinteitä vaikka haluaakin unohtaa isänsä, hellämielisen haihattelijan joka ei kyennyt maksamaan velkojaan, saati jättämään pojalleen perinnöksi arvonimeä, asuntoa tai edes nuorta vaimoa.

Okonkwo haluaa valtaa ja korkean aseman klaanissa. Ne hän vähitellen saavuttaakin viisaudella, rohkeudella ja kovalla työllä. Tärkeä tekijä kunnian kasvussa on myös se, että Okonkwo osaa pitää vaimot lapsineen kurissa.  Kiivas ja äkkipikainen luonne aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia. Okonkwo satuttaa juhlan humussa vanhingossa väärää ihmistä ja joutuu lähtemään maanpakoon äitinsä synnyinsijoille.

Valta-asema oman klaanin mahtimiesten joukossa on menetetty, eikä äidin suvun miehissä ole sellaista urheutta, jota Okonkwo ihailee. Samaan aikaan kotoa kuuluu huolestuttavia uutisia. Valkoisen miehen kirkko levittää kummallisia oppejaan ja Okonkwon vanhin poikakin on harhautunut niitä kuuntelemaan. Klaanin arvovalta on murenemassa, vanhoja jumalia ja esi-isien henkiä ei enää kunnioiteta ja lakiakin aletaan lukea niin kuin valkoiset ovat sen laatineet.

Achebe kirjoittaa kiihkottomasti, mutta pystyy silti tuomaan kirkkaasti esiin ristiriidan 1800-luvun lopun afrikkalaisen klaanikulttuurin ja siirtomaavaltaa edustavien lähestyssaarnaajien välillä. Samat asiat, jotka valkoisille näyttäytyivät pelkkänä taikauskona ja heikompia sortavana mielivaltana, olivat alkuperäisasukkaille tärkeitä perinteitä joiden mukaan yhteiskunta oli järjestäytynyt vuosisatoja. Vaikka Achebekin selvästi haluaakin tuoda esille mm. naisten alistetun aseman tai sairaiden ja vammaisten huonon kohtelun, hän silti näkee väkivaltaa siinä, kuinka itsevarmasti uudisasukkaat ryhtyivät uudistamaan klaanien tapoja ja lakeja.

Tarina etenee näennäisesti arkielämän kuvauksena. Perhe-elämä, sukulaisuussuhteiden merkitys, ruokailutavat, viljelykulttuuri, uskonnolliset menot ja juhlat ja monet muut pikkuseikat yhdistyvät vähitellen syväksi ja eläväksi kuvaksi ihmisestä joka on meistä kaukana niin ajassa kuin paikassakin. Kuva on värikäs ja outo, mutta se on mahdollista ymmärtää. Taitavan kirjailijan ansiota lienee, että sen myös haluaa ymmärtää.

Kaikki hajoaa on julkaistu englanniksi jo vuonna 1958, siis yli 50 vuotta sitten. Achebe sai kansainvälisen Man Booker -palkinnon 76-vuotiaana, vuonna 2005. Tuolloin palkintolautakunnassa istuneen Nadine Gordimerin mukaan Achebea voidaan pitää afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Hän julkaisi elämänsä aikana parikymmentä teosta, romaanien ohella myös runoja, satuja, novelleja ja erityisesti siirtomaa-ajan kysymyksiin pureutuvia esseitä.

Aikaisemmin Achebelta on muutaman sadun lisäksi suomennettu vain yksi romaani, vuonna 1969 julkaistu Kansan mies (WSOY, suom. Eila Pennanen). Acheben pääteoksena pidetty Kaikki hajoaa saatiin suomeksi vasta viime vuonna, heti Acheben kuoleman jälkeen. Heikki Salojärven taidokkaan ja tuoreen käännöksen ansiosta tarinasta ja kielestä ei löydy mitään vanhentunutta. Aihe toki on historiallinen, mutta kertomus voisi olla kirjoitettu tänä vuonna.

Kirjanurkkauksessa Things Fall Apart oli luettu jo ennen suomentamista, helmikuussa 2010.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Vielä joskus kerromme kaiken / Daniela Krien

Krien, Daniela: Vielä joskus kerromme kaiken
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, suom. Ilona Nykyri
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 200 s.

Vielä joskus kerromme kaiken, miten houkutteleva nimi romaanille! Tosin lukemista aloittaessani ajattelin hieman sarkastisesti, että voi älkää, eihän se sitten ole enää ollenkaan mielenkiintoista...

Kertomus tempaisi mukaansa melkein alkulehdiltä, ahmin kirjan yhden illan aikana, vain parikymmentä sivua jäi aamuksi. Halusin tietää miten käy kaunottaren joka rakastuu hirviöön. Ja kun tarina loppui, olisin oikeastaan halunnut tietää enemmänkin.

Kirja alkaa todella huolellisella esillepanolla. Ollaan jossain Itä-Saksan takamailla 90-luvun alussa, DDR:n luhistumisen kynnyksellä. Muutama sivu kuluu siihen, kun kerrotaan tarkasti, kuinka rakennukset sijaitsevat ringissä pihan ympärillä, millaiset puuovet on ladoissa ja karjasuojissa, mitä näkyy minkäkin pellon takana. Kun siirrytään sisälle suureen maalaistaloon, vastaan alkaa tulla perheenjäseniä; vanha Frieda ja omituinen Alfred, jääräpäinen Siegfried ja kaunis Marianne sekä näiden pojat, Lukas ja Johannes. Kaikkesta tästä kertoo Maria, kertomuksen alussa 16-vuotias tyttö, joka on juuri muuttanut Brendelin tilalle viimeistä kouluvuottaan käyvän Johanneksen kutsumana.

Tarina on kahtiajakoinen. Maatilan arkipäivää kuvataan nuoren tytön äänellä tarkasti ja realistisesti. Myös ihmisten suhtautuminen muurin murtumiseen tulee esiin hyvin todentuntuisesti. Maatalon työt ovat raskaita, mutta elämä tilalla on kuitenkin melko leppoisaa. Kenelläkään ei ole suuria odotuksia tulevaisuudelta, paikat rapistuvat hiljalleen mutta turvaavat silti niukan toimeentulon. Johannes haluaa pois, kaupunkiin, hän on kiinnostunut taiteista ja unelmoi valokuvaajan urasta.

Kun ensimmäiset merkit poliittisesta muutoksesta tulevat, niihin suhtaudutaan epäuskoisesti, kukaan ei oikein tunnu uskaltavan ottaa asiaa tosissaan. Hiljalleen ihmiset alkavat kuitenkin tajuta mikä kaikki on muuttumassa ja heissä herää uudenlaista yritteliäisyyttä. Siegfried innostuu virittelemään tilalle ekologista tuotantotapaa ja Marianne ehostaa pientä kauppapuotiaan vastaamaan tulevaisuuden odotuksia.

Aivan toiselle linjalle tarina lähtee, kun siirrytään viereiselle maatilalle. Siellä asuu Henner, keski-ikäinen komea mies jolla on silmää naiskauneudelle. Henner ihastuu Mariaan ja saa tämän pauloihinsa, melkein noin vain sormia napsauttamalla. Siirryttäessä tilalta toiselle siirrytään samalla realistisesta kerronnasta eroottiseen fantasiaan, jossa Maria irtautuu arkipäivästä ja luovuttaa vallan Hennerille. Tyttö asettuu miehen nautinnon kohteeksi niin täydellisesti kuin suinkin kykenee, on samanaikaisesti täydellinen madonna ja huora. Jopa klassinen lause, "saat tehdä minulle mitä haluat", kuiskataan.

Kihelmöivä asetelma, tästä voisi alkaa todella mielenkiintoinen tarina. Mutta kirjailijatar päästää henkilönsä pinteestä juuri kun kaikki on paljastumassa. Maria ei joudu koskaan pohtimaan miksi rakastaa Henneriä niin paljon, ei valitsemaan, ei tuottamaan tuskaa eikä katumaan, intohimo ei koskaan laimene eikä mitään muutakaan tavallista, omalla tavallaan mielenkiintoista ehdi tapahtua, kun kirja jo loppuu.

Kirjavan kammarin Karoliina pohtii teoksen mahdollista salaviisautta ja sitä, kuinka lukijat saattavat sijoittaa tarinoihin sellaisia asioita, joita kirjailija ei ole sinne mielestään kirjoittanut. Hän myös esittelee millaisia kansia tämä käännöshitti on muissa julkaisumaissa saanut.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Maija blogista Kirjojen keskellä haastoi minut kertomaan siitä, kuinka Muumi-kirjat ovat kuuluneet elämääni. Ihana haaste, hauskaa päästä miettimään, että milloin se rakkaus Muumilaaksoon oikein alkoi ja kuinkas sitten kävikään!

Ihan pienenä en muumeista välittänyt. Olen kyllä syntynyt sopivasti 60-luvun alussa, eli kirjojen suomennokset olisivat hyvinkin saattaneet olla ulottuvillani. Hyllystäni löytyy vain yksi muumikirja lapsuuden ajalta. Se on Muumilaakson marraskuu vuodelta 1970, 3. painos, kauniit siniset kangaskannet ja hieman löystynyt sidos. En muista keneltä olen kirjan tuolloin saanut, mutta lukenut sitä olen joka tapauksessa vasta paljon myöhemmin.

Jonkinlainen hämärä muistikuva minulla on siitä, että olisin katsonut muumeja televisiosta mummon ja papan luona Virenojalla. Televisio oli ison tuvan nurkassa ja minulla oli tapana istua lattialla sen edessä. Jalat koukussa ja letit päässä, katse naulattuna mustavalkoiseen ruutuun. Muistan että muumit olivat tosi outoja ja pelottaviakin, jotenkin ihan käsittämättömiä. Myöhemmin olen miettinyt, mistä tuo outous oikein mahtoi johtua? Lasse Pöysti taisi aina välillä tosin ottaa ison muumipään pois ja jutella lapsille omalla naamallaan, mutta olisiko se riittänyt säikäyttämään?
Sitten tajusin, nuo ensimmäiset televisionäytelmäthän ovat olleet ruotsinkielisiä! Olen varmaan istunut siinä suu auki tajuamatta sanaakaan siitä mitä on puhuttu, tuijottaen vain lumottuna noita kummallisia olentoja höpöttämässä toisilleen kielellä, jota en ollut missään muualla kuullut.

Sitäkään en enää muista tarkasti, mistä murrosikäisenä keksin alkaa lukea muumikirjoja. Aika todennäköistä on, että löysin tuon vanhan sinikantisen kirjan hyllystä ja aloin ajankuluksi lukea. Olin silloin suurinpiirtein 13-14 vuotias ja ihastuin välittömästi. 

Muumilaakso lohdutti minua. Olin varmaan aika eksyksissä itseni kanssa ja epävarma siitä mikä olin ja millainen halusin olla. Tove Jansson kirjoista löysin maailman, missä oli ötökkää vaikka minkälaista, ja kaikille riitti tilaa. Tajusin, ettei minunkaan tarvitse löytää mitään oikeaa tapaa tulla aikuiseksi, vaan että voin etsiskellä ja muuttaa suuntaa niin monta kertaa kuin haluan. Tuntui helpottavalta myös huomata, ettei kaikista tarvitse tykätä, eikä ole välttämätöntä edes se, että kaikki pitäisivät minusta. Sovussa eläminen riittää.

Kun olin lukenut kaikki muumiromaanit, jotka kirjastosta löysin, siirryin lukemaan Janssonin aikuisille kirjoittamia kirjoja. Muistan silloin nuorena lukeneeni ainakin Kesäkirjan ja romaanin nimeltä Aurinkokaupunki, joista ensimmäisestä pidin paljon mutta jälkimmäisestä taas en. Jossain vaiheessa luulin jo lukeneeni kaiken kirjailijalta suomennetun, mutta nyt kun juhlitaan Tove 100:a, olen löytänyt monta teosta joista en ole ennen kuullutkaan. 

Sen muistan elävästi, kuinka Dennis Livsonin tuottama, japanissa piirretty animaatiosarja 80-luvulla alkoi tulla televisiosta. Olin silloin vähän päälle kaksikymppinen ja pari vuotta aikaisemmin muuttanut Turkuun opiskelemaan maantiedettä. Olin myös vihdoin uskaltanut toteuttaa kauan haaveilemani unelman ryhtyä opettelemaan kuvanveistoa. Pahaksi onneksi muumisarja tuli aina samana viikonpäivänä ja juuri samaan kellonaikaan kuin kuvanveistotunti työväenopistolla alkoi. Ja niin ihastuttava tuo lapsille tarkoitettu ohjelma oli, että pakko oli vähän myöhästyä tunnilta, että ehti katsoa muumit ensin. Hauskaa oli sekin, etten ollut kurssikavereista ollenkaan ainoa, jolla oli tämä sama tarve.

Seuraava muumibuumi tuli 90-luvulla kun omat tyttäret alkoivat olla sen ikäisiä, että heille saattoi lukea. Mikään kirja ei ole niin kiva ääneenluettava kuin Kuinkas sitten kävikään! Sen riimit houkuttelevat eläytymään, ja kaikkein hauskinta on, kun voi yhteen ääneen joka sivun lopussa painokkaasti todeta, että kuinkas sitten kävikään...

Ja muumianimaatioita meillä katsotaan joskus vieläkin, kun tuttu paapapapaapa sattuu sopivasti kutsumaan nostalgiatuokiolle telkkarin eteen.

Haastan mukaan muistelemaan ja kertomaan muumikirjojen merkityksestä itselleen Tuijan blogista Tuijata, Aino-Marian Amman lukuhetkestä ja Saran blogista P.S. Rakastan kirjoja.

Haasteen säännöt ovat:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Syyskesä / Johan Bargum

Bargum, Johan: Syyskesä
Sensommar, suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1993, 128 s.

Luin aika tarkkaan kaksi vuotta sitten Johan Bargumin pienoisromaanin Syyspurjehdus. Se oli ensimmäinen teos jonka kirjailijalta luin, ja olin aivan lumoutunut. Kirja väikkyy yhä mielessäni yhtenä parhaista koskaan lukemistani.

Syyskesä muistuttaa monin tavoin Syyspurjehdusta, mutta sen ihmissuhdeverkko on kerroksellinen ja monimutkaisempi kuin myöhemmässä romaanissa. Veljekset Olof ja Carl ovat saapuneet kesähuvilalle äitinsä pyynnöstä. Äidillä tiedetään olevan vain vähän elinaikaa jäljellä. Olofille tehtävä on helppo, hän on muutenkin pysytellyt äidin lähettyvillä koko elämänsä ajan. Carl sen sijaan joutuu tekemään järjestelyjä päästäkseen perheineen paikalle, kiireinen työ San Franciscossa on pitänyt miehen tehokkaasti poissa kotimaasta jo vuosia. Mutta juuri Carlin saapuminen on äidille tärkeää.

Veljekset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, Carl taistelee ja uhmaa, Olof katsoo sivusta ja väistyy. Olof ymmärsi jo nuorena hävinneensä kilpailun äidinrakkaudesta. Kuin hyvityksenä tästä hän hellii mielessään muistoa muutamasta päivästä, jolloin Klara, veljen vaimo, olisi saattanut muuttaa hänen elämänsä suunnan.
"Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? Alkaako sitä aina kysellä vasta perästäpäin?
Hän keittää munia. Hänellä on päällään housut ja takki, jotka hän on löytänyt vaatekaapistani, ja tiedän heti, etten enää koskaan voi käyttää niitä entiseen tapaan, että minun täytyy ehkä pitää niitä kaiket päivät tai luopua niistä. Hän on laittanut kaksi munaa kiehumaan ja hyräilee samalla amerikkalaista iskelmää, I left my heart in San Francisco, enkä edes ajattele sanoa siitä mitään, vaikka en olekaan varma, onko se tiedoton assosiaatio vai tahallista. Häntä ympäröi selittämätön hohde hänen askarrellessaan lieden ääressä, aivan kuin hiukkaset alkaisivat hehkua hänen ihonsa kohtaamisesta, ja munien keittäminen näyttää olevan maailman nautinnollisinta puuhaa."
Kuin toivoa antavana, valoisampana kaikuna Olofin ja Carlin sisarkateudesta ja mustasukkaisuudesta rannalla temmeltää myös toinen veljespari. Pienet Sam ja Sebastian ovat myös kuin yö ja päivä, mutta tulevat toimeen keskenään ja luottavat molemmat äitinsä Klaran rakkauteen.

Syyskesää lukiessa moni asia tuntui siis kovin tutulta. Aihe ja miljöö ovat hyvin samantapaisia ja Olof, Carl ja Klarakin muistuttavat enemmän kuin paljon Syyspurjehduksen Olofia, Haraldia ja Eliniä. Mutta eipä haittaa, Bargum saa minun puolestani sommitella vaikka jokaisen romaaninsa tämän tyyppisistä triangelidraamoista. Jos ne vain on kirjoitettu yhtä kauniisti ja kiehtovasti kuin nämä kaksi, en halua jättää niistä yhtäkään lukematta!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Viesti / Tove Jansson

Jansson, Tove: Viesti : Valitut novellit 1971-1997
Meddelande, suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen, Päiviö Taubert
WSOY, 1999, 325 s.
Suomenkieliseen laitokseen on lisätty novelli Emmelina.

32 novellia, 32 kokonaista pientä maailmaa ongelmineen ja ongelmanratkaisuineen. Tai ei sittenkään, vaan yksi maailma jonne mahtuu monenlaista, omituisuuksineen päivineen, ratkaisuineen tai niitä ilman.

Kokoelma on viimeinen kaikista Tove Janssonin elinaikana julkaisuista teoksista. Kirjailija itse on valinnut novellit ja myös järjestänyt ne.

Aiemmin julkaisemattomia on mukana vain kahdeksan, ne sijoittuvat teoksen alkuun ja loppuun. Novellien järjestys ei ole kronologinen jos sillä tarkoitetaan järjestystä, jossa tarinat on kirjoitettu tai ajankohtaa, jolloin ne on aiemmin julkaistu. Mutta jollain muulla tavoin järjestys on hyvinkin kronologinen. Näin sijoiteltuna novelleista nimittäin muodostuu yhtenäinen kehityskulku, etten sanoisi elämäntarina.

Suurin osa novelleista vaikuttaa omakohtaisilta, Jansson on ammentanut niihin paljon omasta ja läheistensä elämästä. Mikä sitten on todella tapahtunutta ja mikä mielikuvitusta, miettiköön sitä kuka tahtoo. Tärkeämpää kuitenkin on se jonkinlainen yleisempi totuus, joka tarinoista välittyy.

Suosikeikseni nousivat novellit Rakkauskertomus ja Kevyt kantamus. Ensimmäisessä taidemaalari kokee kaikennielevää ihastusta marmoriseen torsoon, tarkemmin sanoen vaaleanpunaiseen takapuoleen, jonka hän näkee Venetsian biennaalissa. Se olisi saatava omaksi, vaikka sen hankkimiseksi täytyisi hassata koko apuraha ja keskeyttää sekä oma että vaimon kauan odotettu ulkomaanmatka. Ja mitä tähän sanoo vaimo, se on oikeaa rakkautta se!

Kevyt kantamuskin kertoo matkalaisesta. Siinä mies odottaa pääsevänsä irti kaikista velvoitteistaan, saavansa olla täysin omissa oloissaan. Mutta kuinka ollakaan, samaan hyttiin osuu puhelias matkatoveri, jolla on yhtä ja toista tunnustettavaa sydämellään. Mies onnistuu pakenemaan hyttitoveria, mutta joutuu ojasta allikkoon yrittäessään saada unta kansituolissa. Ja mikä parasta ja niin tuttua, mies ei ole ahdingossa ollenkaan ilman omaa syytään!

Kokoelman novellit eivät edusta yksinomaan taiteilijan tuotannon parhaimmistoa. Janssonin kieli on aina omaperäistä, sen rytmi ja yllättävät sivuaskelet tekevät siitä hauskan kulmikasta, erilaista kuin hiottu kieli yleensä. Jotkin novelleista ovat todella ilmaisuvoimaisia mutta samanaikaisesti kuitenkin vähän noloja. Ehkä on olemassa asioita, josta on mahdotonta kertoa hyvin olematta samalla vähän kömpelö?