sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ihmepoika / Elias Koskimies

Koskimies, Elias: Ihmepoika
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 191 s.

Ihmepoika on raikas ja uskottavan oloinen nuorisokuvaus. Koskimies käyttää taidokkaasti monenlaisia keinoja romaania rakentaessaan. Hän kertoo, kuvaa ja näyttää, käyttää hyväkseen dialogia ja sen taukopaikkoja ja saa aikaan rytmin, joka kulkee ja kuljettaa mukanan. Kuolleita kohtia ei ole, mutta toisinaan lukija pysäytetään kyllä tehokkaasti, kun henkilöt heitetään amfiteatterin lavalle lausumaan klassisen näytelmän vuorosanoja.

Tyylilaji vaihtelee kuolemanvakavuudesta hersyvään pelleilyyn ilman sen pahempia saumakohtia. Aiheena on nuoren pojan kasvu aikuiseksi. Poika on tyytymätön ulkonäköönsä mutta sosiaalisesti taitava, luokan kovistytöt luottavat häneen ja pitävät häntä uskottunaan. Isän kuolema kuitenkin sysää pojan irralleen jengistä, ja vähitellen poika alkaa yhä enemmän kritisoida mielessään kaveripiirin touhuja ja miettiä sitä, mitä hän itse haluaa elämältä. Eikä riitä että poika tietää itse mitä haluaa, hän haluaa myös näyttää sen muille. Silläkin uhalla, ettei ryhmän hyväksyntää enää heruisikaan.

Mukana on niinkin vakavia aiheita kuin luopuminen, syrjäytyminen ja yksinäisyys. Olin hyvin vaikuttunut kirjan alusta, jossa kuolema tulee vierailulle perheeseen. Kieli on hiottu kauniiksi ja tapahtumat etenevät niin vaikuttavasti, että kylmät väreet kulkevat lukijan selkäpiissä. Silti tässäkin kulkee mukana pieni huumorin säie, punainen lanka joka jatkuu läpi koko teoksen. Ja välillä ryöpsähtää valloilleen hurjaksi ilotulitukseksi.

Vakavista teemoista huolimatta päällimmäiseksi teoksesta jäikin mieleeni hulvaton nuorisokuvaus. Itse olin 14-vuotias jo 70-luvulla, mutta muutos seuraavan vuosikymmenen lopulle ei vaikuta olleen kovin mittava. Nuorison kieli muuttuu toisaalta hurjaa vauhtia, mutta jokin samanlainen kekseliäs ja kapinoiva pohjavire siinä taitaa silti aina säilyä. Kun sitä vielä tehostetaan murre-efektillä, on vaikutus taattu.
"Viikko hautajaisten jälkeen rakennan pikkuveljen leikkimökkiin itselleni majan. Lojun siellä hellepäivästä toiseen ja kuvittelen olevani sivukylän syntisellä autiotalolla. 
"Ihanaaaaaaa sääää oot täällä", tytöt kirkuisivat ja rutistaisivat minut halaukseen. "Nyt ryypätää!!! AAAAAAEEEEEEEEIIIIIIIIIIK!"  
Me ryyppäisimme helmeilevää omenaviiniä tai banaanilikööriä. Marsa itkisi - jälleen: 
"Mää oon niin rakastunu Pökäleesee mutta se ei ees huomaa mua! 
Ei niin, sillä Pökäle on keskittynyt kampeamaan Tamppoonia autiotalon patjalle. Ja mikäli Tamppooni on oma itsensä eikä ole ottanut edellisyönä Jeesusta sydämeensä, hän antaa kammeta itsensä sinne ja ähisee sitten maailman tiukimpien farkkujensa kanssa. 
"Vituuuuuu mää oon nii kännissä ett mää en saa näitä poies!" 
Mutta Pökäle on nimensä mukainen miehekäs mies, jonka yläasteen päästötodistus oli viitonen. Hän ei ole turhaan rassannut mopojaan ja hajukuusilta löyhkääviä autojaan: yksistä teinitytön farkuista eroon hankkiutuminen ei ole hänelle homma eikä mikään. 
Tämä kaikki on niin SKANDAALIA. 
Tätä mieltä minä ja Sutu olemme. Olisimme. Istuisimme metsässä autiotalon takana ja olisimme PÖYRISTYNEITÄ: 
"Tamppooni on niiii LUTKA!" Sutu julistaisi ja minä olisin niiiiiiiin samaa mieltä."
Ihmepoika on herättänyt laajaa ihastusta blogeissa. Maija ja Krista ahmivat kirjan melkein yhdeltä istumalta, Katri samaistui, muttei niin voimakkaasti kuin oli odottanut, ja Pihi nainen kertoo siitä, kun tapasi kirjailijan kirjamessuilla.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.
" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´
Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tuulen vihat / Paula Havaste

Havaste, Paula: Tuulen vihat
Gummerus, 2014, 383 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

En yleensä lue historiallisia romaaneja. Silti innostuin tästä kimppakivasta; monta muutakin kirjabloggaria julkaisee samaan aikaan kirjoituksensa tästä samasta kirjasta. Ajattelin kai, että tässäpä oiva tilaisuus poiketa siltä omimmalta mukavuusalueelta, salaa kai vähän toivoin jopa ihastuvani genreen.

Ihan niin ei käynyt. Tuulen vihat on silti kieltämättä taidokkaasti rakennettu romaani. Uskon, että ajankuvaus perustuu huolelliseen taustatyöhön ja ompa mukana vielä nokkela yhteys todellisiin historiallisiin tapahtumiinkin, mutta silti, jotain jäi puuttumaan.

Odotin 1100-luvun kuvaukselta outoja ja mystisiä näkymiä ja kun päähenkilön vielä esittelytekstissä luvattiin harjoittelevan henkien tapoja ja loitsuja, ennakoin saavani lukea jotain todella jännittävää. Mutta Kertte, se päähenkilö, olikin yllättävän tutun oloinen nuori nainen, ja perhekunnan kanssa samassa tuvassa asuvat kummituksetkin kovin leppoisia, mitä nyt joskus hermostuneesti lepattelivat ympäriinsä kun eläville tapahtui jotain erikoisempaa.

Vaikka romaanissa on kuvattu todella paljon erilaisia perinteitä, on siinä myös hienoisesti häiritsevää toistoa. Kieli on tarinoivaa, ja historiallista tunnelmaa on luotu myös käyttämällä silloin tällöin vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita.
Iltaisin he lämmittivät saunan metsästä keräämillään oksilla ja läimivät ja hieroivat itsensä vihdoilla puhtaiksi. Sauna oli nyt vain heidän naisten, ja he saivat kerrankin viipyä niin kauan kuin halusivat. He heittivät vettä kiukaalle kolmesti, pyörittivät vihtaa kiukaan yllä kolme kertaa vastapäivään ja löivät sitten toisiaan ensin päähän, sitten rintaan ja lopuksi jalkoihin. Kun kirot oli saatu irti, he vihtoivat niin että lehdet lentelivät. Lopetettuaan he heittivät vihdat saunan katolle onnea tuomaan.
Löylyjen välissä vesi vilvoitti kuin olisi sukeltanut sulaan tähtien valoon. Viileys hiveli vihtomisesta tykyttävää ihoa, hiukset levisivät veden pintaan ja imivät kosteutta. Kun he palasivat saunaan, liekopölyliemi oli valmis ja he liottiva hiuksia ja päänahkaa vuorotellen saavissa. Täit hävisivät hiuksista, ihosta tuli puhdas ja tuoksuva, mieli oli leppeä ja ruumis lämpöinen ja rento. 
...
Näin meni kuusi kultaista päivää ja hyvän matkaa seitsemättä ennen kuin metsän takaa alkoi kuulua ääniä. Uusi sonni mylvi tullessaan, ja isä oli aivan hiessä.
Kirjan kanteen olen aivan vilpittömän ihastunut. Se on mielestäni tavattoman kaunis ja aiheeseen sopiva. En tunne kuvan kasveja, mutta ne, pirtanauha ja kuvan väritys saavat ainakin minut heti otaksumaan, että kyseessä on romanttinen historiallinen romaani.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta viihdyin romaanin parissa hyvin. Kansantapojen ja uskomusten kuvaus on mielenkiintoista, ja juonikin kulkee joutuisasti. Kunnolla yllättämään tarina pääsi vain kerran, vaikkeivat juonen käänteet silti mitenkään ennalta arvattavia olleet.

Kertten tarinasta on suunnitteilla sarja, ja hieman tästä ensimmäisestä osasta jäikin sellainen maku, että nyt vasta esitellään henkilöitä ja miljöötä. Romaanin loppuun on sijoitettu jännittävän romanttinen koukku, joka varmasti saa monet odottamaan kiihkeästi tarinan seuraavaa osaa.

Aleksis Kiven päivää ja suomalaista kirjallisuutta voi juhlia monella tavalla, kirjabloggarit tekevät sen tänä vuonna harrastamalla lukukivaa kimpassa. Tuulen vihojen ohella kimpassa luettiin Antti Holman Järjestäjää ja Helena Wariksen romaania Vuori. Enemmän tietoa tästä yhdessä lukemisesta on Tuijata -blogissa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Edda / Eeva Kaarina Aronen

Aronen, Eeva-Kaarina: Edda
Teos, 2014, 371 s.
Ulkoasu Mika Tuominen
Eddan tarina on liikuttava sekoitus huvittavaa ja kauheaa, arkipäiväistä ja jännittävää. 50-luvun Töölössä pieni tyttö lukee vanhoja jumaltaruja ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hän on Etta, kerrostalon pihaleikin suurpuhuja, joka johdattaa jumalsukuisia aasoja ullakon kanaverkkokäytävissä ja kellarin sokkeloissa. Leikki saa järkyttävän lopun, mutta Ettaa ei pelota, ei, vaikka pitäisi. 
"Mutta tervehdys yhä, kaikille kuuulijoille! Autiossa pihassa asuvat jättiläiset, he ovat ottaneet paikkansa, nyt, kun kaikki ne isät, jotka tänä iltana tulevat suoraan töistä kotiin, ovat kulkeneet pihan poikki kohti hernekeittokattilaa ja lättypannua. Yhdetkään kasvot eivät näy ikkunoissa tähyilemässä, missä pöydästä puuttuvat mahtavat lymyillä. Jumalsukuiset aasat on maailma unohtanut, ja he kulkevat etukäteen merkittyä reittiä pitkin lumikinosten harjaa, roskapönttöjen päältä ja talonmiehen työntökärryjen alta porttikonkiin, joka vie takapihalle.  
Jokainen piirsi oman merkkinsä seinän rappaukseen. Suurpuhuja E:n, Aatu A:n, Mäyrän kaksoset kaksi ykköstä, joiden poikki kulkee sahanterä. Musse ripsireunaisen soikion, jonka halkaisee pystysuora viiva, sillä hän on hullu. Brandtin Ripa ikuisuuden merkin, kumollaan makaavan kahdeksikon, Raili ristin, ja Emmi Kärppä kirjoittaa P.A. eli Paul Anka."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ettasta on tullut Edda, pienen koulumuseon näyttelyiden elävöittäjä, taitava ompelijatar ja intohimoinen tanssija. Eddan koko elämä on jonkinlaista näytelmää tai näytöstä, johon hän ompelee lavasteet ja puvustuksen. Edda on yksin, mutta osaa pelin. Naisystäviä Eddalla ei ole, mutta miehiä hän tuo säännöllisesti kotiinsa tanssipaikoilta. Eddan suhtautuminen miehiin on mielenkiintoisella tavalla kummallista, hän arvioi heitä hyvin kylmästi mutta toisaalta ymmärtäväisesti, himoitsee ja inhoaa samanaikaisesti.

Työpaikalla Edda on outolintu, itseoppinut ja itsensä korvaamattomaksi tehnyt apulainen, joka tanssittaa kaikkia muita oman pillinsä mukaan. Kun museon uusin näyttely alkaa valmistua, Edda luulee löytäneensä hengenheimolaisen museon sivaripojasta, mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi.
"Edda tuijotti kahvimukiinsa. Otson sanat matkustivat hänen tajuntaansa kuin jono kaivoksen hiilivaunuja vuoren uumenista, ne kolkuttelivat hitaasti kiskoillaan toisiinsa kytkettyinä. Ne olivat likaisia ja raskaita ja lastattu kukkuroilleen mustilla kivillä.
Hän oli levittänyt elämänsä Otson eteen. Hän oli nähnyt, miten Otso oli täydentänyt sitä, kerännyt rekvisiittaa, tehnyt ehdotuksia ja lisäyksiä, keksinyt uutta. Edda oli ajatellut, että Otso näki hänet, näki Ettan ja Eetun ja Eddan, ja oli sen takia osannut kurottaa vielä pitemmälle kuin Edda olisi osannut.
Mutta Otson päässä oli Hollywoodin halpiskauhuleffa, koominen jo tekovaiheessa.
 - Niin, niin, Edda sanoi sitten raskaasti. - On niin monenlaista. Minä menen vielä hetkeksi lepäämään Andersin sohvalle, ennen kuin Annikki tulee touhuamaan."
Arosen teksti on huumaavan latautunutta. Hän kuvaa oivaltaen ja todentuntuisesti lasten leikkejä, tyttöjen ystävyyttä ja alkavaa aikuistumista. Varhaisnuoruuden seksuaalinen kehittyminen on usein pelonsekaista ja kiihkeää. Kertomuksen vangitsevuus selittyykin ehkä juuri sillä, kuinka taitavasti Aronen monistaa, venyttää ja tiivistää tätä järkyttävää tunnetta.

Aikuisen Eddan tarinassa huomioni kiinnittyi yksityisen ja sosiaalisen minän erillisyyteen. Eddan sisällä palaa voimakkaita tulia, mutta hän salaa ajatuksensa ja suojautuu rooleihinsa. Edda kuvittelee manipuloivansa muita, mutta todellisuudessa hän taitaa jäädä ulkopuoliseksi vähän kaikesta, jopa omasta elämästään.

Eddan tarinaan ovat laillani ehtineet ihastua jo ainakin Arja ja KristaKaroliinankin mielestä romaani oli kiehtova ja autenttisen oloinen, mutta myös ahdistava.