keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Vielä joskus kerromme kaiken / Daniela Krien

Krien, Daniela: Vielä joskus kerromme kaiken
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, suom. Ilona Nykyri
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 200 s.

Vielä joskus kerromme kaiken, miten houkutteleva nimi romaanille! Tosin lukemista aloittaessani ajattelin hieman sarkastisesti, että voi älkää, eihän se sitten ole enää ollenkaan mielenkiintoista...

Kertomus tempaisi mukaansa melkein alkulehdiltä, ahmin kirjan yhden illan aikana, vain parikymmentä sivua jäi aamuksi. Halusin tietää miten käy kaunottaren joka rakastuu hirviöön. Ja kun tarina loppui, olisin oikeastaan halunnut tietää enemmänkin.

Kirja alkaa todella huolellisella esillepanolla. Ollaan jossain Itä-Saksan takamailla 90-luvun alussa, DDR:n luhistumisen kynnyksellä. Muutama sivu kuluu siihen, kun kerrotaan tarkasti, kuinka rakennukset sijaitsevat ringissä pihan ympärillä, millaiset puuovet on ladoissa ja karjasuojissa, mitä näkyy minkäkin pellon takana. Kun siirrytään sisälle suureen maalaistaloon, vastaan alkaa tulla perheenjäseniä; vanha Frieda ja omituinen Alfred, jääräpäinen Siegfried ja kaunis Marianne sekä näiden pojat, Lukas ja Johannes. Kaikkesta tästä kertoo Maria, kertomuksen alussa 16-vuotias tyttö, joka on juuri muuttanut Brendelin tilalle viimeistä kouluvuottaan käyvän Johanneksen kutsumana.

Tarina on kahtiajakoinen. Maatilan arkipäivää kuvataan nuoren tytön äänellä tarkasti ja realistisesti. Myös ihmisten suhtautuminen muurin murtumiseen tulee esiin hyvin todentuntuisesti. Maatalon työt ovat raskaita, mutta elämä tilalla on kuitenkin melko leppoisaa. Kenelläkään ei ole suuria odotuksia tulevaisuudelta, paikat rapistuvat hiljalleen mutta turvaavat silti niukan toimeentulon. Johannes haluaa pois, kaupunkiin, hän on kiinnostunut taiteista ja unelmoi valokuvaajan urasta.

Kun ensimmäiset merkit poliittisesta muutoksesta tulevat, niihin suhtaudutaan epäuskoisesti, kukaan ei oikein tunnu uskaltavan ottaa asiaa tosissaan. Hiljalleen ihmiset alkavat kuitenkin tajuta mikä kaikki on muuttumassa ja heissä herää uudenlaista yritteliäisyyttä. Siegfried innostuu virittelemään tilalle ekologista tuotantotapaa ja Marianne ehostaa pientä kauppapuotiaan vastaamaan tulevaisuuden odotuksia.

Aivan toiselle linjalle tarina lähtee, kun siirrytään viereiselle maatilalle. Siellä asuu Henner, keski-ikäinen komea mies jolla on silmää naiskauneudelle. Henner ihastuu Mariaan ja saa tämän pauloihinsa, melkein noin vain sormia napsauttamalla. Siirryttäessä tilalta toiselle siirrytään samalla realistisesta kerronnasta eroottiseen fantasiaan, jossa Maria irtautuu arkipäivästä ja luovuttaa vallan Hennerille. Tyttö asettuu miehen nautinnon kohteeksi niin täydellisesti kuin suinkin kykenee, on samanaikaisesti täydellinen madonna ja huora. Jopa klassinen lause, "saat tehdä minulle mitä haluat", kuiskataan.

Kihelmöivä asetelma, tästä voisi alkaa todella mielenkiintoinen tarina. Mutta kirjailijatar päästää henkilönsä pinteestä juuri kun kaikki on paljastumassa. Maria ei joudu koskaan pohtimaan miksi rakastaa Henneriä niin paljon, ei valitsemaan, ei tuottamaan tuskaa eikä katumaan, intohimo ei koskaan laimene eikä mitään muutakaan tavallista, omalla tavallaan mielenkiintoista ehdi tapahtua, kun kirja jo loppuu.

Kirjavan kammarin Karoliina pohtii teoksen mahdollista salaviisautta ja sitä, kuinka lukijat saattavat sijoittaa tarinoihin sellaisia asioita, joita kirjailija ei ole sinne mielestään kirjoittanut. Hän myös esittelee millaisia kansia tämä käännöshitti on muissa julkaisumaissa saanut.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Maija blogista Kirjojen keskellä haastoi minut kertomaan siitä, kuinka Muumi-kirjat ovat kuuluneet elämääni. Ihana haaste, hauskaa päästä miettimään, että milloin se rakkaus Muumilaaksoon oikein alkoi ja kuinkas sitten kävikään!

Ihan pienenä en muumeista välittänyt. Olen kyllä syntynyt sopivasti 60-luvun alussa, eli kirjojen suomennokset olisivat hyvinkin saattaneet olla ulottuvillani. Hyllystäni löytyy vain yksi muumikirja lapsuuden ajalta. Se on Muumilaakson marraskuu vuodelta 1970, 3. painos, kauniit siniset kangaskannet ja hieman löystynyt sidos. En muista keneltä olen kirjan tuolloin saanut, mutta lukenut sitä olen joka tapauksessa vasta paljon myöhemmin.

Jonkinlainen hämärä muistikuva minulla on siitä, että olisin katsonut muumeja televisiosta mummon ja papan luona Virenojalla. Televisio oli ison tuvan nurkassa ja minulla oli tapana istua lattialla sen edessä. Jalat koukussa ja letit päässä, katse naulattuna mustavalkoiseen ruutuun. Muistan että muumit olivat tosi outoja ja pelottaviakin, jotenkin ihan käsittämättömiä. Myöhemmin olen miettinyt, mistä tuo outous oikein mahtoi johtua? Lasse Pöysti taisi aina välillä tosin ottaa ison muumipään pois ja jutella lapsille omalla naamallaan, mutta olisiko se riittänyt säikäyttämään?
Sitten tajusin, nuo ensimmäiset televisionäytelmäthän ovat olleet ruotsinkielisiä! Olen varmaan istunut siinä suu auki tajuamatta sanaakaan siitä mitä on puhuttu, tuijottaen vain lumottuna noita kummallisia olentoja höpöttämässä toisilleen kielellä, jota en ollut missään muualla kuullut.

Sitäkään en enää muista tarkasti, mistä murrosikäisenä keksin alkaa lukea muumikirjoja. Aika todennäköistä on, että löysin tuon vanhan sinikantisen kirjan hyllystä ja aloin ajankuluksi lukea. Olin silloin suurinpiirtein 13-14 vuotias ja ihastuin välittömästi. 

Muumilaakso lohdutti minua. Olin varmaan aika eksyksissä itseni kanssa ja epävarma siitä mikä olin ja millainen halusin olla. Tove Jansson kirjoista löysin maailman, missä oli ötökkää vaikka minkälaista, ja kaikille riitti tilaa. Tajusin, ettei minunkaan tarvitse löytää mitään oikeaa tapaa tulla aikuiseksi, vaan että voin etsiskellä ja muuttaa suuntaa niin monta kertaa kuin haluan. Tuntui helpottavalta myös huomata, ettei kaikista tarvitse tykätä, eikä ole välttämätöntä edes se, että kaikki pitäisivät minusta. Sovussa eläminen riittää.

Kun olin lukenut kaikki muumiromaanit, jotka kirjastosta löysin, siirryin lukemaan Janssonin aikuisille kirjoittamia kirjoja. Muistan silloin nuorena lukeneeni ainakin Kesäkirjan ja romaanin nimeltä Aurinkokaupunki, joista ensimmäisestä pidin paljon mutta jälkimmäisestä taas en. Jossain vaiheessa luulin jo lukeneeni kaiken kirjailijalta suomennetun, mutta nyt kun juhlitaan Tove 100:a, olen löytänyt monta teosta joista en ole ennen kuullutkaan. 

Sen muistan elävästi, kuinka Dennis Livsonin tuottama, japanissa piirretty animaatiosarja 80-luvulla alkoi tulla televisiosta. Olin silloin vähän päälle kaksikymppinen ja pari vuotta aikaisemmin muuttanut Turkuun opiskelemaan maantiedettä. Olin myös vihdoin uskaltanut toteuttaa kauan haaveilemani unelman ryhtyä opettelemaan kuvanveistoa. Pahaksi onneksi muumisarja tuli aina samana viikonpäivänä ja juuri samaan kellonaikaan kuin kuvanveistotunti työväenopistolla alkoi. Ja niin ihastuttava tuo lapsille tarkoitettu ohjelma oli, että pakko oli vähän myöhästyä tunnilta, että ehti katsoa muumit ensin. Hauskaa oli sekin, etten ollut kurssikavereista ollenkaan ainoa, jolla oli tämä sama tarve.

Seuraava muumibuumi tuli 90-luvulla kun omat tyttäret alkoivat olla sen ikäisiä, että heille saattoi lukea. Mikään kirja ei ole niin kiva ääneenluettava kuin Kuinkas sitten kävikään! Sen riimit houkuttelevat eläytymään, ja kaikkein hauskinta on, kun voi yhteen ääneen joka sivun lopussa painokkaasti todeta, että kuinkas sitten kävikään...

Ja muumianimaatioita meillä katsotaan joskus vieläkin, kun tuttu paapapapaapa sattuu sopivasti kutsumaan nostalgiatuokiolle telkkarin eteen.

Haastan mukaan muistelemaan ja kertomaan muumikirjojen merkityksestä itselleen Tuijan blogista Tuijata, Aino-Marian Amman lukuhetkestä ja Saran blogista P.S. Rakastan kirjoja.

Haasteen säännöt ovat:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Syyskesä / Johan Bargum

Bargum, Johan: Syyskesä
Sensommar, suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1993, 128 s.

Luin aika tarkkaan kaksi vuotta sitten Johan Bargumin pienoisromaanin Syyspurjehdus. Se oli ensimmäinen teos jonka kirjailijalta luin, ja olin aivan lumoutunut. Kirja väikkyy yhä mielessäni yhtenä parhaista koskaan lukemistani.

Syyskesä muistuttaa monin tavoin Syyspurjehdusta, mutta sen ihmissuhdeverkko on kerroksellinen ja monimutkaisempi kuin myöhemmässä romaanissa. Veljekset Olof ja Carl ovat saapuneet kesähuvilalle äitinsä pyynnöstä. Äidillä tiedetään olevan vain vähän elinaikaa jäljellä. Olofille tehtävä on helppo, hän on muutenkin pysytellyt äidin lähettyvillä koko elämänsä ajan. Carl sen sijaan joutuu tekemään järjestelyjä päästäkseen perheineen paikalle, kiireinen työ San Franciscossa on pitänyt miehen tehokkaasti poissa kotimaasta jo vuosia. Mutta juuri Carlin saapuminen on äidille tärkeää.

Veljekset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, Carl taistelee ja uhmaa, Olof katsoo sivusta ja väistyy. Olof ymmärsi jo nuorena hävinneensä kilpailun äidinrakkaudesta. Kuin hyvityksenä tästä hän hellii mielessään muistoa muutamasta päivästä, jolloin Klara, veljen vaimo, olisi saattanut muuttaa hänen elämänsä suunnan.
"Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? Alkaako sitä aina kysellä vasta perästäpäin?
Hän keittää munia. Hänellä on päällään housut ja takki, jotka hän on löytänyt vaatekaapistani, ja tiedän heti, etten enää koskaan voi käyttää niitä entiseen tapaan, että minun täytyy ehkä pitää niitä kaiket päivät tai luopua niistä. Hän on laittanut kaksi munaa kiehumaan ja hyräilee samalla amerikkalaista iskelmää, I left my heart in San Francisco, enkä edes ajattele sanoa siitä mitään, vaikka en olekaan varma, onko se tiedoton assosiaatio vai tahallista. Häntä ympäröi selittämätön hohde hänen askarrellessaan lieden ääressä, aivan kuin hiukkaset alkaisivat hehkua hänen ihonsa kohtaamisesta, ja munien keittäminen näyttää olevan maailman nautinnollisinta puuhaa."
Kuin toivoa antavana, valoisampana kaikuna Olofin ja Carlin sisarkateudesta ja mustasukkaisuudesta rannalla temmeltää myös toinen veljespari. Pienet Sam ja Sebastian ovat myös kuin yö ja päivä, mutta tulevat toimeen keskenään ja luottavat molemmat äitinsä Klaran rakkauteen.

Syyskesää lukiessa moni asia tuntui siis kovin tutulta. Aihe ja miljöö ovat hyvin samantapaisia ja Olof, Carl ja Klarakin muistuttavat enemmän kuin paljon Syyspurjehduksen Olofia, Haraldia ja Eliniä. Mutta eipä haittaa, Bargum saa minun puolestani sommitella vaikka jokaisen romaaninsa tämän tyyppisistä triangelidraamoista. Jos ne vain on kirjoitettu yhtä kauniisti ja kiehtovasti kuin nämä kaksi, en halua jättää niistä yhtäkään lukematta!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Viesti / Tove Jansson

Jansson, Tove: Viesti : Valitut novellit 1971-1997
Meddelande, suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen, Päiviö Taubert
WSOY, 1999, 325 s.
Suomenkieliseen laitokseen on lisätty novelli Emmelina.

32 novellia, 32 kokonaista pientä maailmaa ongelmineen ja ongelmanratkaisuineen. Tai ei sittenkään, vaan yksi maailma jonne mahtuu monenlaista, omituisuuksineen päivineen, ratkaisuineen tai niitä ilman.

Kokoelma on viimeinen kaikista Tove Janssonin elinaikana julkaisuista teoksista. Kirjailija itse on valinnut novellit ja myös järjestänyt ne.

Aiemmin julkaisemattomia on mukana vain kahdeksan, ne sijoittuvat teoksen alkuun ja loppuun. Novellien järjestys ei ole kronologinen jos sillä tarkoitetaan järjestystä, jossa tarinat on kirjoitettu tai ajankohtaa, jolloin ne on aiemmin julkaistu. Mutta jollain muulla tavoin järjestys on hyvinkin kronologinen. Näin sijoiteltuna novelleista nimittäin muodostuu yhtenäinen kehityskulku, etten sanoisi elämäntarina.

Suurin osa novelleista vaikuttaa omakohtaisilta, Jansson on ammentanut niihin paljon omasta ja läheistensä elämästä. Mikä sitten on todella tapahtunutta ja mikä mielikuvitusta, miettiköön sitä kuka tahtoo. Tärkeämpää kuitenkin on se jonkinlainen yleisempi totuus, joka tarinoista välittyy.

Suosikeikseni nousivat novellit Rakkauskertomus ja Kevyt kantamus. Ensimmäisessä taidemaalari kokee kaikennielevää ihastusta marmoriseen torsoon, tarkemmin sanoen vaaleanpunaiseen takapuoleen, jonka hän näkee Venetsian biennaalissa. Se olisi saatava omaksi, vaikka sen hankkimiseksi täytyisi hassata koko apuraha ja keskeyttää sekä oma että vaimon kauan odotettu ulkomaanmatka. Ja mitä tähän sanoo vaimo, se on oikeaa rakkautta se!

Kevyt kantamuskin kertoo matkalaisesta. Siinä mies odottaa pääsevänsä irti kaikista velvoitteistaan, saavansa olla täysin omissa oloissaan. Mutta kuinka ollakaan, samaan hyttiin osuu puhelias matkatoveri, jolla on yhtä ja toista tunnustettavaa sydämellään. Mies onnistuu pakenemaan hyttitoveria, mutta joutuu ojasta allikkoon yrittäessään saada unta kansituolissa. Ja mikä parasta ja niin tuttua, mies ei ole ahdingossa ollenkaan ilman omaa syytään!

Kokoelman novellit eivät edusta yksinomaan taiteilijan tuotannon parhaimmistoa. Janssonin kieli on aina omaperäistä, sen rytmi ja yllättävät sivuaskelet tekevät siitä hauskan kulmikasta, erilaista kuin hiottu kieli yleensä. Jotkin novelleista ovat todella ilmaisuvoimaisia mutta samanaikaisesti kuitenkin vähän noloja. Ehkä on olemassa asioita, josta on mahdotonta kertoa hyvin olematta samalla vähän kömpelö?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tove Jansson, muumilaakson luoja / Tordis Ørjasæter

Ørjasæter, Tordis: Tove Jansson, muumilaakson luoja
Møte med Tove Jansson, suomentanut Saima-Liisa Laatunen
WSOY, 1987, 151 s.

Tordis Ørjasæterin kirjoittama Tove-elämäkerta on pieni ja herttainen. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran norjaksi vuonna 1985 ja suunnattu lähinnä lapsille ja nuorille. Jälkisanoissa kerrotaan kirjan perustuvan itse muumikirjoihin ja keskusteluihin Toven kanssa syksyllä 1984.

Tove Janssonin ääni kuuluu tekstin läpi jo siksikin, että mukana on paljon suoria lainauksia. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Ørjasæter on eläytynyt ihailemansa kirjailijan maailmaan niin syvästi, että joko tahattomasti tai tahallaan imitoi tämän kirjoitustyyliä. Aika onnistuneesti jopa, mutta silti en välttynyt pieneltä kiusaantumiselta tätä lukiessani. Muumien lempeys ja suloisuus ovat kyllä täysipainoisesti mukana. Mutta missä ovat piikit ja kaikki se rosoisuus, jotka vasta tekevät Janssonin teoksista juuri niin loistavia kuin ne vain voivat olla?

Kirja kiinnosti minua siksikin, että monessa paikassa on mainittu tämän olevan ainoan elämäkerran, jonka julkaisemisen Tove itse on hyväksynyt. Nyt lukemisen jälkeen mietin, että onko tosiaan näin ja miksi ihmeessä?

Vajaaseen 150 sivuun on saatu mahtumaan paljon asiaa. Kerronta etenee melko lailla kronologisesti, hypähdellen tapahtumasta toiseen. Pääsemme osallisiksi monista arkipäivän sattumuksista, mutta Toven syvemmät ajatukset ja suhtautuminen taiteeseen ja yhteiskuntaan muutenkin jäävät kepeälle käsittelylle. Mielenkiintoistahan toki arkipäiväkin on ja siihen keskittymällä Ørjasæter on saanut luotua Tovesta todella lämpimän ja inhimillisen kuvan.

Minua on aina vähän nolottanut se, kuinka säikky olen pimeässä. Oli siis lohduttavaa lukea, että Tovekin on pelännyt pimeää.
"Ihmisellä ei ole varaa pelätä lokakuussa", Tove sanoo. "Silloin saari näet hiljenee. Muuttolinnut ovat lähteneet. Syysmyrskyt alkavat, niin että joutuu pysyttelemään sisällä päiväkaupalla. Silloin tuntuu kuin koko mökki vapisisi, ulkoa kantautuu merkillisiä ääniä, huutoja, kellonsoittoa, talon ympäri laukkaavia askeleita. Ihmisen valtaa tunne, että paratiisi on uppoamaisillaan mereen, ja tulee merkillinen halu seurata sen mukana." 
Tove on voittanut pimeänkammonsa, ja se tapahtui saarella tuollaisena pimeänä syysiltana, kun hän oli yksinään. Hän ripusti mattoja ikkunoiden peitoksi, koska ikkunoiden ulkopuolella oli kaikkein pimeintä. Hän käänsi peilit seinään päin, koska niissä muutoin häilähtelee niin monenlaisia vaaroja. Silloin alkoi oven ulkopuolelle ripustettu laivakello kumista. Se soi soimistaan, tasaisin lyönnein. Tove puikahti peiton alle, ja hänen mielessään risteilivät kaikenlaiset kummitusjutut. Lopulta hän ei enää kestänyt. Mikä tahansa muu tuntui paremmalta kuin siinä käppyrässä makaaminen. Hän lähti ulos valmiina kohtaamaan millaisia vaaroja hyvänsä.
Kävi ilmi, että myrsky oli pannut laivakellon lyömään. Tove katseli rantaan ajautuvia tyrskyjä ja huomasi että pimeys oli taivasalla paljon valoisampaa, hän erotti kallion ääriviivat häämöttämässä merta vasten ja muuttui äkkiä aivan levolliseksi. Ainoa mikä häntä vieläkin pikkuisen pelotti oli sisälle meneminen. Mutta pimeänpelko oli tipotiessään. 

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tunnit / Michael Cunningham

Cunningham, Michael: Tunnit
Gummerus, 2009
Äänikirja, 156Mt, 7h 41min
Lukija Eero Saarinen

Michael Cunningham on yksi mielikirjailijoistani joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Olin kuullut paljon kehuja ja aihekin kiinnosti, tosin edeltä tiesin vain, että kirja jollain tavoin varioi yhtä Virginia Woolfin kuuluisimmista teoksista.

Romaanin rakenne on aivan ällistyttävän hieno. Äänikirjana sen monikerroksellisuudesta on ehkä hieman vaikea päästä jyvälle, mutta kolmen naisen kertomusten vähitellen kutoutuessa yhä mielenkiintoisemmaksi verkostoksi rakennetta ei enää halunnutkaan hallita. Paljon hauskempaa oli vain vaeltaa tarinan mukana, napata idea sieltä ja toinen täältä ja nauttia niiden yllättävistä yhteyksistä ja salaperäisistä uusista merkityksistä. Minulle jäi hieman häiritsevä tunne siitä, että jossain matkan varrella oli myös notkelma, jonka yli loogisuuden silta ei yllä. Mutta senkin yli päästiin kyllä kuin huomaamatta jotakin muuta siltaa pitkin.

Keskiössä on siis kolme naista, kolmessa eri paikassa ja eri aikoina. Virginia Woolf vaeltee Lontoon esikaupungin kaduilla 1920-luvulla. Hän pyrkii pakoon huolehtivaa Leonardia, epäröi ja vertailee vaihtoehtoja ensimmäisen romaaninsa taiteellisiksi ratkaisuiksi. Laura Brown leipoo poikansa kanssa täydellistä syntymäpäiväkakkua miehelleen 1940-luvun lopun Los Angelesissa, vaikka oikeastaan hän haluaisi vain lukea Virginian pari vuosikymmentä aiemmin kirjoittamaa romaania. Clarissa Vaughan New Yorkin taidepiireissä 1990-luvun taitteessa taas elää elämää, jonka myös romaanin Clarissa olisi saattanut valita, mikäli Virginia olisi voinut valita toisin.

Naisia yhdistää irrallisuuden tunne ja pelko kaiken yllä häilyvästä epäonnistumisesta. Pohdinnat elämästä ja oman itsen merkityksestä siinä johtavat joskus myös pyörryttäviin onnentunteisiin, mutta vai hetkeksi, häipyen yhtä nopeasti kuin muisto suudelmasta.

Tunnelma on surumielinen. Virginia ei luota luomisvoimaansa ja riistää oman elämänsä kävelemällä jokeen kiviä taskuissaan. Laura suree pienen poikansa herkkyyttä ja kammoksuu itsessään sitä, ettei elämä vaimona ja äitinä tahdo riittää. Clarissa kohtaa oman turhamaisuutensa järjestäessään juhlia sairaalle Richardille, joka ei enää jaksa juhlia vaan tahtoo mieluummin kuolla. Kauniita ruusukimppuja hankitaan useampiakin, mutta turhaanko, sillä juhlat eivät koskaan ala, eivät ainakaan sellaisina miksi ne oli suunniteltu.

Pidän yleensä paljon Cunninghamin taidokkaasta kuvailevasta kielestä, mutta nyt kaunopuheisuus tuntui ajoittain jopa hieman liialliselta. Mietin sitä, mahtaako tekstin kuunteleminen luettuna korostaa sen joitain piirteitä niin, että tunteellisuus ja vaikuttavuuteen pyrkivät keinot ylittävät arkisempaan ilmaisuun tottuneen kuulijan sietokyvyn. Missään tapauksessa tämä ei kuitenkaan johtunut lukijasta, pidin paljon Eero Saarisen äänestä ja maltillisesta, juuri sopivan latautuneesta tulkinnasta.

Sain äänikirjan puhelimeeni Elisa Kirjalta. Hieman aluksi sekoilin tunnusten ja salasanojen kanssa, mutta itse lataaminen oli helppoa ja nopeaa. Android-sovellus on selkeä, toiminnot löytyvät muutamalta näytöltä ja on helppo arvata, miten toimia päästäkseen eteenpäin. Kirjasta on annettu melko paljon takakansitietoja ja mukana on myös valikkona toimiva luettelo luvuista. Jatkaessani kuuntelua keskeytyksen jälkeen äänikirja jatkoi aina juuri siitä mihin olin aiemmin jäänyt. Myös kelaus toimi hyvin, pari kertaa ajatuksen harhailtua liikaa halusin palata taaksepäin. Se onnistuu sekä vähittäin että pitempinä harppauksina, luku kerrallaan. Kirjanmerkkejä ja torkkukytkintäkin olisi ollut mahdollista käyttää, mutta niihin en tällä kertaa tutustunut pientä kokeilua enempää.

Pieniin nappikuulokkeihini olin yllättävän tyytymätön. Niiden pitäisi olla ihan laadukkaat, mutta esim. autossa niillä ei tehnyt yhtään mitään. Moottorin hurina ja kanssamatkustajien kuuntelema musiikki kuuluivat läpi ja peittivät lukijan äänen.

Kiitos Blogatille kampanjasta ja Elisa Kirjalle äänikirjasta.