maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian parhaat kirjat vuonna 2014

Kotimaiset kirjablogit äänestävä tänään viime vuoden parhaista kirjoista. Itse olen vähän laiska, ja ilmoittaudun vain kahteen äänestykseen, kirjoilla joiden parhautta minun ei tarvitse lainkaan harkita, ne tulevat mieleen ihan miettimättäkin.

Blogistanian Finlandian saajaksi ehdotan ensimmäiseksi Eeva-Kaarina Arosen romaania Edda. Sen maaginen tunnelma ja huolellisesti rakennetut miljööt lumosivat minut. Kirjan lukeminen oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää. Toisen sijan annan Pajtim Statovcin romaanille Kissani Jugoslavia ja kolmannen Peter Sandströmin Valkealle kuulaalle. Tämän Finlandian voittajan julistaa huomenna Kirjavinkit.

Blogistanian Globalian antaisin Sjønille. Poikani kuukivi on rujonkaunis ja kiihkeä kertomus Islannista, karulta satujen saarelta. Globalian äänestystuloksen voi käydä huomenna katsomassa Kirsin Book Clubista.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Valkea kuulas / Peter Sandström

Sandström, Peter: Valkea kuulas - romaani
Transparente blanche, suom. Outi Menna
Graafinen suunnittelu Anders Carpelan
Schildts & Söderströms, 2014, 238 s.
"Surusta otettiin etäisyyttä, se sai ehkä näkyä mutta sitä ei voinut koskettaa, se oli kuin tähti yötaivaalla, todennäköisesti jo sammunut mutta silti silmin nähtävissä, kenties vaaraton, kenties kaunis, mutta kuitenkin jotain minkä katsomiseen ketään ei voinut pakottaa. Siitä saattoi kääntää katseensa pois, mutta nyt minä olin esittänyt kysymykseni kuin lapsi syysiltana; "Äiti, mikä tuon tähden nimi on", vain saadakseni vastauksen "En minä näe mitään tähteä". 
Ei sillä ole väliä, äiti sanoi, minkä takia joku kuolee. Ei sellaisia asioita tarvitse ajatella. 
Ajattele mieluummin niitä joita rakastat, hän sanoi."
Valkea kuulas vaikuttaa omaelämäkerralliselta teokselta. Sen minäkertoja on keski-ikäinen mies, aikalailla juuri Sandströmin ikäinen ja näköinen. Muistot isästä, äidistä ja ensirakkaudesta tuntuvat valikoituvan kerrottaviksi sattumanvaraisesti, ajatusten vaellellessa menneessä. Lukijan on helppo lähteä mukaan kevyeen rupatteluun. Kertoja on kuitenkin ovela, tyynesti ja melkein huomaamatta hän ohjaa keskustelun valitsemaansa suuntaan, pohdintoihin mm. runojen kirjoittamisesta, vanhemmuudesta, luopumisesta ja rakkaudesta.

Muistelun käynnistää miehen paluu lapsuudenkotiin, omenatarhalle Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti on jo vanha ja tarvitsee apua, varsinkin nyt, kun häntä on taas pyydetty käyttämään kykyään parantaa. Perheen isä on kuollut kymmeniä vuosia aikaisemmin, mutta isän vanha vaaleansininen Capri seisoo vielä tallissa. Sitä kunnostamaan kutsutaan naapurista Järvi, mies, jonka kertoja oli poikasena toivonut täyttävän isän tyhjäksi jääneen paikan.

Marius Järvi on yksi romaanin mielenkiintoisimmista henkilöhahmoista. Hänestä annetaan monia yksityiskohtaisia tietoja, mutta kertoja, aivan kuin osoittaakseen kunnioittavansa kohdettaan, antaa tämän pitää sisimpänsä piilossa. Tämä on tyypillistä romaanin henkilökuvauksessa, ihmiset ovat persoonallisia, mutta heitä ei selitetä puhki, heille jää salaisuuksia.

Samalla tavoin salaperäinen ja kiinnostava hahmo on Terese, näkötornin kahvilassa kesätöitä tekevä nuoruudenrakkaus. Tereseä kuvataan toisaalta melko arkisesti, mutta hahmon symboliarvo on suuri. Terese on jonkinlainen käsittämättömäksi jäävä häilyvä feminiini, jolle nuori kertoja ei kasvokkain saa ilmaistua itseään. Vielä keski-ikäisenäkin hän yrittää korjata tilannetta, ja lähettää naiselle mielenkiintoisesti totuutta muuntelevia sähköpostiviestejä.

Sandström kirjoittaa vastaansanomattoman kauniisti. Ilmaisu on paikoin jopa runollista, mutta mukana on juuri sopivasti rosoa, niin ettei liiallisesta liitelystä ole pelkoa. Pidän myös kirjailijan tavasta liikkua teoksissaan faktan ja fiktion rajoilla. Nyt ei kertojaa sentään ole nimetty Sandströmiksi, kuten kuulin jossain aiemmassa teoksessa riemastuttavasti olevan!

En ole minkään ankaran realismin ystävä, mielikuvituksellisuus kirjallisuudessa ja kaikessa taiteessa on minusta kerrassaan suotavaa. Kaikkein eniten taidan kuitenkin nauttia juuri tällaisesta kerronnasta, jossa ei sinänsä tapahdu mitään outoa, mutta jossa saan yllättyä siitä, kuinka arkipäiväisistä asioista merkityksellisyyden voi lopulta aina löytää.

Enkä suinkaan ole ainut tähän romaanin ihastunut. Tuijan kirja sai erikoisen, hyvänlaatuisen häkellyksen valtaan, Lumiomena piti kysymyksistä, joita Valkea kuulas jätti jälkeensä ja Karoliina kehoittaa kaikkia, jotka arvostavat nostalgiaa, herkkiä ajatuksia ja kuulaita lauseita lukemaan tämän!

tiistai 30. joulukuuta 2014

Opas kävelymeditaatioon / Thich Nhat Hanh

Thich Nhat Hanh: Opas kävelymeditaatioon
The long road turns to joy, suom Thieu Nghiem
Basam Books, 2012, 127 s.
"Kävelymeditaatio on kävellessä tapahtuvaa meditaatiota. Kävelemme hitaasti, rentoutuneesti, pieni  hymy huulillamme. Kun harjoitamme tällä tavalla, tunnemme olomme hyvin miellyttäväksi ja askeleemme ovat maailman levollisimman ihmisen askeleita. Kaikki surumme ja huolemme katoavat, rauha ja ilo täyttävät sydämemme. Kuka tahansa pystyy siihen - tarvitaan vain vähän aikaa, vähän tietoista läsnäoloa ja halu onnellisuuteen."
Näin kirja alkaa. Ja oikeastaan kaikki onkin samalla jo sanottu, mitään tuon kummallisempaa metodia ei seuraa. Opin omaksuminen voi olla siis hyvin yksinkertaista ja helppoa.

Opas koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä kappaleesta. Rakenne on hyvä, ohjeita voi lukea muutaman kerrallaan. Olin kuitenkin hieman pettynyt neuvojen suorasukaisuuteen ja kielelliseen asuun. Yksinkertaisuus on elämänfilosofiassa varmasti hyve, mutta banaali ei saisi kuitenkaan olla. Olin kai odottanut runollisempaa kieltä ja jotenkin abstraktimpaa ilmaisua muutenkin.

Tiedän monia, jotka hymähtävät halveksivasti ajatukselle mietiskelystä, enkä siis itsekään välttynyt pienistä kiusautuneisuuden hetkistä tätä Thich Nhat Hanhin opasta lukiessani. Ja onhan se toki niin, että jos maailma oikeasti murjoo, kävelymeditaatiosta tuskin saa tarpeeksi apua, tai jos hermot ovat aivan riekaleina, ei keskittyminen mietiskelyyn onnistu vaikka kuinka haluaisi.

Kuitenkin, kun arjessa kaikki sujuu suhtkoht hyvin, mutta ylitsevyöryvä kiire, oma elämännälkä tai ahneus alkavat silti ahdistaa, silloin tietoisesta pysähtymisestä saa helpotusta ja iloa. Jotkut meistä osaavat rauhoittua aivan luonnostaankin, mutta vartavasten tehty harjoitus on myös tehokas tapa tyynnyttää laukkaava mieli. Keskittyminen joogatunnilla on tehnyt minulle aina hyvää, mikseipä siis myös kävelymeditaatio? Pari kertaa olen jo kokeillutkin. Viime sunnuntaina kuljin peltoaukean halkaisevalla kävelytiellä suoraan kohti talvisen iltapäivän aurinkoa. Ympärillä leijaili pieniä kimaltavia lumikiteitä. Oli helppo astella keveästi ja hymyillä kuin Buddha.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Elisa Kirjan Kirjaystävärinki

Elisa Kirja ja Blogat tarjoavat tänä jouluna bloggareille hauskan joululahjaringin. Kiitos siitä!

Kävin valitsemassa ystäväblogilleni Kirjaston kummitukselle joululukemiseksi yhden tämän hetken suurimmista hiteistä, Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät.

Katselin Kummituksen blogia pari viikkoa sitten ja vaikutti siltä, että Valtosen romaanissa saattaisi olla piirteitä joista Kummitus pitää, mutta myös jotain erilaista, uutta. Ja kirjastostahan tätä uusinta Finlandiavoittajaa ei jouluksi saa kummittelemallakaan, varausjonot ovat todella pitkät, eli hyvä saada aivan omaksi.

Hyviä lukuhetkiä, Kummitus, toivottavasti valintani osui oikeaan!

Haluan samalla kiittää MarikaOksaa blogista Oksan hyllyltä. Hän valitsi minulle lahjakirjaksi Alice Hoffmanin romaanin Aavikon kyyhkyset. Olen sitä joskus katsellut kirjastolla, mutta en kuitenkaan lukenut. Elisa Kirjan esittelyssä sen kerrotaan olevan feministinen historiallinen romaani, kuulostaa lupaavalta!