sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kigalin sunnuntait / Gil Courtemanche

Courtemanche, Gil: Kigalin sunnuntait
Un dimanche à la piscine à Kigali, suom. Einari Aaltonen
Like, 2003, 223 s.

Muistan, kuinka hämilläni olin luettuani Kigalin sunnuntait ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Kirja on täynnä sairautta, raakuutta ja massiivista epäoikeudenmukaisuutta, se on kyyninen ja brutaali. Ja kuitenkin se on samanaikaisesti kaunis, herkkä ja vaikuttava.

Tunsin melkein syyllisyyttä siitä, että pidin kirjasta, enkä osannut päättää, tekikö kirjailija oikein vain väärin valitetessaan aiheekseen Ruandan kansanmurhan. Oliko kyseessä pahimmanlaatuinen ihmisten hädänalaisen aseman hyväksikäyttö vai sankarillinen vääryyksien paljastaminen? Ja kuinka tyynesti pohtia teoksen kirjallisia ansioita, rakennetta ja sanavalintoja, kun aiheena on kansanmurha, mielivaltaista tappamista, silpomista, kiduttamista ja raiskauksia?

Verisen freskon pinnalle on nostettu muutama ihmiskohtalo. Bernard Valcourt, kanadalainen toimittaja, on tullut Ruandaan kehitysyhteistyöhön, perustamaan tv-kanavaa. Projekti ei etene ja hän viettää aikansa lorvimalla hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla, kirjoitellen muistikirjaansa ja seuraillen altaalla viihtyviä prostituoituja, ranskalaisia ja belgialaisia avustustyöntekijöitä ja hotellin muita asukkaita sekä henkilökuntaa, johon kuuluu myös häkellyttävän kaunis tarjoilijatar Gentille.

Gentillen henkilöhahmossa tiivistyy tarinan raadollinen ristiriitaisuus. Tyttö näyttää tutsilta, mutta kuuluu varsinkin aiemmin alempiarvoisena pidettyyn hutuheimoon. Suvun esi-isät ovat nähneet paljon vaivaa piilottaakseen hutuominaisuudet ja Gentillessä vihdoin ponnistus on alkanut kantaa hedelmää. Hutukapinan alkaessa Gentille koettaa todistaa alkuperäänsä, mutta henkilöllisyystodistuksia ei uskota, koska tytön solakka varsi ja kapea nenä todistavat toista.

Toisaalla Valcourt paljastaa oman kaksinaismoraalinsa kertoessaan inhoten uima-altaalla naisia väijyvistä laskuvarjojääkäreistä. Hän vertaa miehiä alligaattoreihin jotka liukuvat veteen heti kun vainuavat saalista. Silti hän itse, varsinkin aluksi, kuvaa Gentilleä kuin kaunista esinettä, kiinnittäen huomiota vain tämän rintoihin, huuliin ja takamukseen. Valcourt ei mielestään käytä hyväkseen asemaansa rikkaana ulkomaalaisena, mutta aloittaessaan suhteen Gentillen kanssa mies on kuitenkin täysin tietoinen siitä, että tyttö toivoo hänen avullaan pääsevänsä turvaan Kanadaan.
"- Kuulepa, jokaisella maalla on värinsä, hajunsa ja tarttuva tautinsa, Minun maani sairaus on miellyttämisenhalu. Ranskan itseriittoisuus ja Yhdysvaltojen tietämättömyys.  
- Entä Ruandan?  
- Helppo valta ja se, ettei täällä tarvitse pelätä seurauksia. Täällä vallitsee täysi kaaos. Jos on vähänkin rahaa tai valtaa, niin täällä voi tehdä kaikkea, mikä on muualla kiellettyä. Pitää vain olla uskallusta. Sellaisesta, joka on minun maassani pelkkä valehtelija, voi täällä tulla huijari, meikäläisestä huijarista kehkeytyy täällä suuri roisto. Epäjärjestys ja köyhyys antavat valtaa."
Tällä kertaa luin kirjan uudelleen lukupiirin kanssa. Pelkäsin, että Kigalin sunnuntaille olisi saattanut olla tapahtunut sama kuin Philippe Dijanin kirjoittamalle ja Jean-Jacques Beineix'n ohjaamalle elokuvalle  Betty BlueEn ole täysin selvillä, miksi filmi tuli mieleeni juuri nyt, mutta luulen, että tyylillisesti näissä kahdessa aihepiiriltään täysin erilaisessa teoksessa on jotain samaa. Nuorena vaikutuin leffasta suuresti, mutta kun muutama vuosi sitten katsoin sen uudelleen, tunsin itseni lähinnä noloksi.  Turhaan silti pelkäsin, Courtemanchen tapa kirjoittaa vetosi minuun edelleen, kaikennähneen kertojan kyynisyyden läpi tunkevat tunnustukset, syyllisyydentunne, intohimo ja toivo rakkaudesta tekivät tarinasta edelleen mielenkiintoisen.

Kukaan lukupiirissä ei ollut kokenut kirjaa liian rankaksi, vaikka se vaikeita kysymyksiä mieliin nostikin. Pohdimme sitä, kuinka tällaista voi päästä tapahtumaan, ilman että kansainväliset järjestöt, YK kai etunenässä, puuttuvat asiaan? Vertailimme lukemaamme tilanteeseen Ukrainassa, uskomattoman pelottaviin mediassa velloviin uutisiin joilla ei kuitenkaan tunnu olevan vaikutusta mihinkään. Joku kertoi olleensa aluksi haluton lukemaan väkivallasta, mutta ajatetelleensa sitten olevansa edes lukemisen velkaa niille, jotka ovat joutuneet sitä oikeasti kokemaan.

Kirjan järkyttäviin teemoihin kuuluu myös aids, taudin räjähdysmäinen leviäminen köyhän väestön keskuudessa ja se vääjäämättömyys, jolla tauti tappaa sairastuneita Afrikassa. Välinpitämättömyys sekä omasta että toisten terveydestä tuntuu oudolta, kuolemanpelon puuttuminen liki uskomattomalta.
Cyprien oli jälleen alkanut puhua. Valcourt, hän väitti, halusi opettaa, kuinka eletään kuolemaa odotellessa. Hän taas halusi opettaa Valcourtille, että täällä saattoi elää vain tietäen, että elämä päättyy kuolemaan. Täällä kuoltiin, koska se oli normaalia. Pitkään eläminen ei ollut. 
"Sinun maassasi kuollaan vahingossa, koska elämä on ollut epäreilu ja häipyy kuin uskoton nainen. Luulet, ettemme arvosta yhtä paljon elämää kuin sinä ja maamiehesi. Vaan sanohan, Valcourt, miksi me, vaikka köyhiä olemmekin, huolehdimme serkkujemme orvoista ja miksi vanhuksemme kuolevat lastensa ympäröiminä? En halua pöyhkeillä, mutta te puhutte kuin olisitte elämän ja kuoleman asiantuntijoita. Me taas puhumme elävistä ja kuolevista.   
...
Cyprien piti Valcourtista, joka saattoi kuunnella tuntikausia eikä koskaan puhunut opettavaiseen sävyyn. Mutta hän myös sääli miestä. Valcourt oli kuiva kuin autiomaa, kuin maho maa, joka torjuu siemenet. Häntä jäyti elämisen murhe, sairaus josta kärsivät vain itseensä kääriytyneet. Valcourt oli elävä kuollut, Cyprien oli kuollut elävä, sillä yhtälöllä kanadalainen oli ratkaissut Cyprienin arvoituksen. Ehkä kaunis Gentille antaisi hänelle sähköiskun, joka herättäisi hänet henkiin ja antaisi hänelle mahdollisuuden kuolla arvokkaasti. Vain elävät osaavat kuolla."
Kirjasta on blogannut myös Suketus.

torstai 27. marraskuuta 2014

Lumikuningatar / Michael Cunningham

Cunningham, Michael: Lumikuningatar
The snow queen, suom. Raimo Salminen
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 291 s.

Alkaako lumous haihtua? Siitä asti, kun romaani Illan tullen ilmestyi, olen muistanut ottaa Michael Cunninghamin listalle aina kun on kysytty mielikirjailijoita. Eikä aikomuksena toki ole häntä sieltä vieläkään tiputtaa, vaikka kumman vaisuksi lukukokemus tällä kertaa jäikin. En oikein tiedä miksi näin kävi, sillä Lumikuningatar toistaa kaiken mistä Cunninghamin kirjoissa yleensä pidän; kieli on kaunista, kertojanääni realistinen ja vilpitön, aiheet mielenkiintoisia mutta kuitenkin sopivan tuttuja, helposti samaistuttavia.

Alkuasetelma on Cunninghamille tyypillinen. Ollaan New Yorkissa, aviopari Tyler ja Beth jakavat asunnon edellisen veljen, Barretin kanssa. Veljesten läheistä suhdetta kuvataan paljon, takautumat lapsuuteen selittävät miesten suhtautumista asioihin aikuisina. Tyler on muusikko, Barret ja Beth työskentelevät yhteisen ystävänsä Lizin omistamassa muodikkaassa butiikissa. Ystäväpiiri on laaja, istutaan iltaa, keskustellaan taiteesta, rakastutaan, erotaan, ja kaiken aikaa pohditaan miksi on rakastuttu, miksi erottu ja oliko kaikki vaivan arvoista.

Tummimman juonteen tarinaan tuo Bethin sairaus. Tyler suree ja pitää huolta vaimostaan, mutta kun tämä kuolee, mies jää syyllisyydentuntoisena miettimään, tekikö oikein. Oliko oikein tuntea itsensä tärkeäksi, ottaa vaimon sairaus omaksi elämäntehtäväkseen? Voisiko Beth olla vielä hengissä, jos hän olisi toiminut jotenkin toisin? Tylerin pohdinnat ovat naiiveja, taikauskoisia ja turhia, mutta juuri niiden kuvauksessa piilee Cunninghamin kertomusten lumo. Sillä kaikkihan me pohdimme naiiveja ja turhia ajatuksia, vaikka vain harva kehtaa niistä kertoa.
"Iltana jona hän näki näkynsä, huojentuneena juurihoitouhan poistumisesta ja luvattuaan käyttää hammaslankaa entistä säännöllisemmin, Barret oli ylittänyt Great Lawnin ja oli lähestymässä kirkkaasti valaistua, suunnattomalta jäämöhkäleeltä näyttävää Metropolitan Museumia. Hän oli suunnannut linjan 6 junalle oikotietä, ja oksien pudotellessa pieniä lumipaakkuja hänen hartioilleen hän asteli ohuen jääkuoren saaneessa rouskuvassa, hopeanharmaassa lumessa tuntien iloa edes siitä että oli menossa kotiin Tylerin ja Bethin luo, siitä että joku odotti häntä. Hän tunsi itsensä turraksi, ikään kuin kauttaaltaan puudutetuksi. Hän mietti oliko hänestä nyt kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä tulossa - ei suinkaan traaginen intohimon ilmentymä, rakkauden pyhä narri, vaan pikemminkin - kuin keskiportaan johtaja joka on kirjannut yhden kaupan tappioksi (kyllä vain, yrityksemme salkku on kärsinyt joitakin takaiskuja mutta ei mitään katastrofaalista) ja käynyt sitten käsiksi seuraavaan, uusin joskin hivenen järkevämmin odotuksin. Hänestä ei enää tuntunut tarpeelliselta ryhtyä vastahyökkäykseen, jättää tunnin välein viestejä vastaajaan tai jäädä vahtimaan exänsä asuintaloa, vaikka olisi kymmenen vuotta aikaisemmin tehnyt täsmälleen niin: Barret Meeks, rakkauden soturi."
Suomenkielisen kirjan kansi on kaunis, mutta lumisen maiseman pehmentäminen satukirjamaiseksi tekee kuvasta vähän liiankin makean. Teki mieli googlettaa esiin alkuperäinen kansi, ja kuinka ollakaan, New Yorkissa on tyydytty hieman pelkistetympään esitykseen.

Lumikuningattaresta on ilmestynyt jo monta blogijuttua. Laillani hitusen pettyneitä ovat olleet mm. KatjaKaroliina ja Liisa.

Leena nostaa Lumikuningattaren Cunninghamin parhaiden teosten rinnalle ja Ullalle se tarjosi vangitsevan upean lukukokemuksen.

Jassu ja Liisamari Seppälä taas avaavat hienosti Cunninghamin Lumikuningattaren yhteyksiä samannimiseen H.C. Andersenin satuun.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ihmepoika / Elias Koskimies

Koskimies, Elias: Ihmepoika
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 191 s.

Ihmepoika on raikas ja uskottavan oloinen nuorisokuvaus. Koskimies käyttää taidokkaasti monenlaisia keinoja romaania rakentaessaan. Hän kertoo, kuvaa ja näyttää, käyttää hyväkseen dialogia ja sen taukopaikkoja ja saa aikaan rytmin, joka kulkee ja kuljettaa mukanan. Kuolleita kohtia ei ole, mutta toisinaan lukija pysäytetään kyllä tehokkaasti, kun henkilöt heitetään amfiteatterin lavalle lausumaan klassisen näytelmän vuorosanoja.

Tyylilaji vaihtelee kuolemanvakavuudesta hersyvään pelleilyyn ilman sen pahempia saumakohtia. Aiheena on nuoren pojan kasvu aikuiseksi. Poika on tyytymätön ulkonäköönsä mutta sosiaalisesti taitava, luokan kovistytöt luottavat häneen ja pitävät häntä uskottunaan. Isän kuolema kuitenkin sysää pojan irralleen jengistä, ja vähitellen poika alkaa yhä enemmän kritisoida mielessään kaveripiirin touhuja ja miettiä sitä, mitä hän itse haluaa elämältä. Eikä riitä että poika tietää itse mitä haluaa, hän haluaa myös näyttää sen muille. Silläkin uhalla, ettei ryhmän hyväksyntää enää heruisikaan.

Mukana on niinkin vakavia aiheita kuin luopuminen, syrjäytyminen ja yksinäisyys. Olin hyvin vaikuttunut kirjan alusta, jossa kuolema tulee vierailulle perheeseen. Kieli on hiottu kauniiksi ja tapahtumat etenevät niin vaikuttavasti, että kylmät väreet kulkevat lukijan selkäpiissä. Silti tässäkin kulkee mukana pieni huumorin säie, punainen lanka joka jatkuu läpi koko teoksen. Ja välillä ryöpsähtää valloilleen hurjaksi ilotulitukseksi.

Vakavista teemoista huolimatta päällimmäiseksi teoksesta jäikin mieleeni hulvaton nuorisokuvaus. Itse olin 14-vuotias jo 70-luvulla, mutta muutos seuraavan vuosikymmenen lopulle ei vaikuta olleen kovin mittava. Nuorison kieli muuttuu toisaalta hurjaa vauhtia, mutta jokin samanlainen kekseliäs ja kapinoiva pohjavire siinä taitaa silti aina säilyä. Kun sitä vielä tehostetaan murre-efektillä, on vaikutus taattu.
"Viikko hautajaisten jälkeen rakennan pikkuveljen leikkimökkiin itselleni majan. Lojun siellä hellepäivästä toiseen ja kuvittelen olevani sivukylän syntisellä autiotalolla. 
"Ihanaaaaaaa sääää oot täällä", tytöt kirkuisivat ja rutistaisivat minut halaukseen. "Nyt ryypätää!!! AAAAAAEEEEEEEEIIIIIIIIIIK!"  
Me ryyppäisimme helmeilevää omenaviiniä tai banaanilikööriä. Marsa itkisi - jälleen: 
"Mää oon niin rakastunu Pökäleesee mutta se ei ees huomaa mua! 
Ei niin, sillä Pökäle on keskittynyt kampeamaan Tamppoonia autiotalon patjalle. Ja mikäli Tamppooni on oma itsensä eikä ole ottanut edellisyönä Jeesusta sydämeensä, hän antaa kammeta itsensä sinne ja ähisee sitten maailman tiukimpien farkkujensa kanssa. 
"Vituuuuuu mää oon nii kännissä ett mää en saa näitä poies!" 
Mutta Pökäle on nimensä mukainen miehekäs mies, jonka yläasteen päästötodistus oli viitonen. Hän ei ole turhaan rassannut mopojaan ja hajukuusilta löyhkääviä autojaan: yksistä teinitytön farkuista eroon hankkiutuminen ei ole hänelle homma eikä mikään. 
Tämä kaikki on niin SKANDAALIA. 
Tätä mieltä minä ja Sutu olemme. Olisimme. Istuisimme metsässä autiotalon takana ja olisimme PÖYRISTYNEITÄ: 
"Tamppooni on niiii LUTKA!" Sutu julistaisi ja minä olisin niiiiiiiin samaa mieltä."
Ihmepoika on herättänyt laajaa ihastusta blogeissa. Maija ja Krista ahmivat kirjan melkein yhdeltä istumalta, Katri samaistui, muttei niin voimakkaasti kuin oli odottanut, ja Pihi nainen kertoo siitä, kun tapasi kirjailijan kirjamessuilla.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.
" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´
Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.