Paha kirja / Kaj Korkea-aho

Korkea-aho, Kaj: Paha kirja
Onda boken, suom. Laura Beck
Otava, 2015, 317 s.

Paha kirja, miten upea nimi romaanille! Ja takakannessa vielä verenkarvaisin kirjaimin: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin! Kyllähän vähänkin uteliaalla mielenlaadulla varustetun lukijan on ihan pakko saada tietää, mistä tässä on kyse.

Ja kysehän on vetävällä tyylillä kirjoitetusta jännittävästä tarinasta, jossa Åbo Akademin kirjallisuuden lehtori Mickel Granlund joutuu palaamaan menneisyyteen, jonka hän jo luuli jättäneensä ikuisiksi ajoiksi taakseen. Mutta nyt opiskelijat ovat saaneet selville, että Mickel on aikoinaan tutkinut pahamaineista käsikirjoitusta, jonka lukeminen on suistanut useita ihmisiä kuolemaan.
Mickel hallitsi narratologian ja tunnisti ne kerrontatekniset elementit, jotka juuri nyt loivat saliin sähköisen tunnelman. Hän tunsi teoriat, jotka selittivät miten juoni punotaan synnyttämään jännitystä ja kiihtymystä. Hän tunsi useimmat diegeettiset niksit ja mimeettiset rakenteet. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli edelleen sitä mieltä, että baanaalein selitys sille mitä salissa juuri tapahtui oli myös ytimekkäin ja puhuttelevin.
Taikuus.
Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan.
Eikä Leander Granlundin runoihin liittyvä kirous ole ainoa syy, miksi Mickel olisi tahtonut pitää tutkimuksensa vain omana tietonaan. Nyt uhkaavat paljastua myös lehtorin muut suuret salaisuudet, mm. onnettomuuteen päätynyt suhde nuoreen opiskelijatyttöön, Elsa Sinnemäkeen.

Toista juonta vie eteenpäin Calle Hollender, rakkaussuruissaan rypevä kirjallisuuden opiskelija, jonka pyrkimykset menestyä stand up -koomikkona eivät tahdo onnistua sen paremmin kuin opinnotkaan. Opiskelijaelämän kuvausta oli hauskaa lukea, varsinkin kun miljöönä on Turku. Paljon on muuttunutkin, mutta toisaalta moni asia tuntui ihmeen tutulta, salakapakoiden kuvaukset veivät elävästi 80-luvun vastaaviin kellareihin ja tuttuja paikannimiäkin oli kiva pongailla.

Kirja on jännittävä, sen juonessa on tarpeeksi koukkuja jotka innostavat lukemaan. Mutta sitä kummeksun, että kirjaa markkinoidaan kauhukirjana. Minusta genreen kuuluvia piirteitä ei ole kuin aivan hienoisesti romaanin lopussa. Eikä muutama yliluonnolliseen viittaava juonenkäänne vielä tee kirjasta kauhua, muutenhan nykyisin julkaistavista romaaneista puolet olisi kauhukirjoja.

Vihjaisin tuossa kertoessani edellisestä lukemastani kirjasta (Philip Teirin Talvisota), että näissä kahdessa on yllättävän paljon samaa. Tyyliltään ne ovat aivan erilaisia, mutta asetelma on hupaisan samantapainen. On yliopistolla työskentelvä vanhahko mies, syrjähyppy nuoren naisen kanssa, itsenäinen kalsea vaimo ja huolta lasten pärjäämisestä jossain kaukana muilla mailla. Vanhemman polven tarinoiden rinnalla kerrotaan nuorempien ongelmista, Teirillä asetelmana on vanhemmat/lapset, Korkea-aholla opettajat/opiskelijat. Yhtäläisyydet ovat varmasti vain sattumaa, mutta herättävät kuitenkin ajatuksia. Juuri tätäkö on keskiluokkaisuus Ankkalammikossa nykyisin? Ja sitten toisaalta, poikkeaako se mitenkään muusta Suomesta, tai yleensä koko läntisestä maailmasta?

Kommentit

  1. Jenna Kosteen Marrasyöt on kutkuttavasti tämän kirjan sisarteos, kannattaa lukea sekin! (Jos et jo ole ehtinyt?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut, pistetään muistiin, kiitos Kirsi!

      Poista
  2. Tässä kirjassa on mieletön tunnelmalataus. Pidin kovasti. Oikeasti tuo ajatus, että voi mennä sekaisin kirjasta ei ole mitenkään mahdoton ja siksi niin kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Mulla ehkä sittenkin vähän häiritsi tuo kun tavoistani poiketen luin montaa kirjaa yhtä aikaa, juuri tuo tunnelman intesiteetti saattoi vähän kärsiä kun vaihdoin tarinaa lennossa. Onneksi puhuin kuitenkin oikeista henkilöstä lukupiirissä, pelkäsin että jos vaikka menee professorit ja lehtorit vaimoineen vielä sekaisin :)

      Poista
  3. Oho, onpa tosiaan samanlaisuuksia Teirin kanssa, jota en ole lukenut. Paha kirja on kyllä hyvä kirja, tunnelmaltaan ja juoneltaan, jossa on riittävästi mielikuvituksellisuutta, tai sitä "sci-fiä", jotta kiinnostus pysyy yllä, mutta sopivasti niin, että kokonaisuus pysyy kasassa. Kumma, että uskottavuusongelmia voi olla realismin tapaan kirjoitetuissa kirjoissa, mutta näissä huimemmissa sukelluksissa ne onnistutaan välttämään, vaikka tarina vie ihan kummiin suuntiin. Kirjoittajan taitoa? Ei tullut edes mieleen epäillä, kun taas parissa viime aikoina lukemassani "scifittömässä" kirjassa ihmettelin koko ajan henkilöiden tekemisiä ja pidin epäuskottavina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan onkin aika mielenkiintoista ajatella!
      Mitenköhän vaikuttavuutta mitataan, siis olisi mielenkiintoista tietää onko helpompi vaikuttaa ihmisten ajatteluun realismilla vai scifillä? Tietysti jos faktat on oikein, pitäisihän sen vaikuttaa, mutta onko scifillä helpompi vaikuttaa jotenkin ikäänkuin salaa? Siis jos ei lue kriittisellä mielellä, niin imeekö kuitenkin itseensä jotain vai onko perusasetus silloin se, ettei usko mitään?
      Voihan se tietysti niinkin olla, että tässäkin asiassa olemme kukin aikalailla omanlaisiamme :D

      Poista
  4. Minäkin kiinnitin huomiota yhtäläisyyksiin Teirin romaanin kanssa - erityisesti tavassa kuvata keski-ikäisen miehen epävarmuutta on jotain samaa. Eikä Westökään välttämättä kovin kaukana ole. Hänenkin kirjoissaan miehen epävarmuus, alemmuudentunne ja suoranainen epäonnistuminen ovat yleisiä teemoja.

    Löysin kirjasta pitkin matkaa aivan selviä viittauksia Lovecraftiin, mistä syystä tulkitsin kirjan ilman muuta kauhugenreen kuuluvaksi, vaikka se toki on tarinana paljon monipuolisempi kuin Lovecraftin kauhunovellit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, ehkä tämä on sitten kauhua. Tunnen genreä aika huonosti, tämä ei vain juurikaan vastannut mielikuvaani siitä.

      Poista

Lähetä kommentti