Kolme maailmanloppua / Erkka Mykkänen

Mykkänen, Erkka: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Kolme maailmanloppua on kokoelma lyhyitä novelleja ja pikkuruisia novellin poikasia. Osalla teksteistä on pituutta vain vajaa sivu, laajimmillaan tarinat ovat noin viisisivuisia. Epätavallinen mitta ja kerronnan vapautuneisuus tuovat mieleen proosarunot. Silti luontevimmalta ehkä kuitenkin tuntuu lukea näitä tarinoita jonkinlaisina nopealukuisina, mutta kiireetöntä kypsyttelyä vaativina mininovelleina.  

Kokoelma on tekijänsä ensimmäinen proosateos. Aiemmin Mykkänen on julkaissut runoja ja novelleja erilaisissa antologioissa ja kulttuurilehdissä. Hän on yltänyt J.H. Erkon kirjoituskilpailussa toiselle sijalle vuonna 2013 ja seuraavanakin vuonna kolmanneksi. Runolavoilla esiintymisestä hänet on palkittu Helsingin poetry slam -mestaruudella vuonna 2011.

Kolme maailmanloppua lähtee liikkeelle houkuttelevan romanttisesti. On mies, nainen ja sateenvarjo, jonka mies ritarillisesti haluaisi ojentaa naiselle. Sateenvarjo vaihtaa omistajaa, mutta ennen kuin tämä onnellinen loppu saavutetaan, on miehen sinnikkyys jo saanut epäilyttäviä piirteitä. 

Jossakin seuraavista tarinoista työtoverukset joutuvat kumpikin oman valtavan jääpuikkonsa lävistämiksi juuri kyettyään ensi kerran keskustelemaan keskenään  luontevasti. Jatkossa yksi mies menettää tyttöystävän kaksoisolennolleen, jonka on hetkeä aikaisemmin pelastanut hukkumasta järveen ja toisen miehen päälaki syttyy tuleen parturin tehdessä voimallisia hoitoja hänen kaljulleen. Tarinat jatkuvat tällä tavoin absurdisti nyrjähdellen teoksen loppuun asti. Niiden pinnalla häilyy vaimea vino hymy. Sen lävitse saattaa juuri ja juuri erottaa pohjalla lymyilevät kauheat totuudet.

Mykkäsen aiheissa toistuvat ajan kuluminen ja muutos, eroaminen ja kohtaaminen uudelleen. Useammin kuin kerran vuodenaika vaihtuu unen aikana tai huomaamatta. Monessa tarinassa päähenkilö näkee äkkiä läheisensä tai jopa itsensä yllättävän vieraana. Aivan kuin Mykkänen haluaisi sanoa, ettei ihmisen kannata luottaa mihinkään, kaikkein vähiten omaan itseensä. Vaikuttaa synkältä, ja kyllähän tarinat pohjimmiltaan aika synkkiä taitavat ollakin. Silti tekstiä kannattelee kuitenkin koko ajan myös huumori, ja se onnistuu olemaan sekä sarkastista että lämmintä samalla kertaa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan ilman väliotsikoita ja ilman mitään ilmeistä syytä, ellei syynä sitten ole ollut halu pätkiä teoksen ainut hieman pitempi kertomus lyhyemmiksi tarinoiksi. Novellit Krista Kosonen I, II ja III muodostavat jatkokertomuksen, vaikkeivat sijaitsekaan peräkkäin. Jakamalla kertomus osiin sitä on pystytty herkullisesti korostamaan. Samalla se on saatu myös paremmin sulautumaan teoksen kokonaisuuteen, sen nopeisiin tunnelman muutoksiin ja kerronnan äkkikäännöksiin. 

Kirjan takaliepeessä kerrotaan kirjailijan rakastavan stand up -komediaa, joka itkettää. Monet teoksen novelleista tuntuvat sekä sisällöltään että rakenteellisesti oivallisen sopivilta genreen. Stand up -komiikka tulee mieleen myös siitä, kuinka Mykkäsestä on ilmiselvästi hauskaa hämätä lukija odottamaan jotain tietynlaista kehitystä ja sitten yhtäkkiä pudottaa odotuksilta pohja pois. Yllätyksiä lukijalle tuovat myös paikoin aika rujonkin tarinan joukkoon pujahtaneet runollisen kauniit lauseet. Ne leikkaavat karheaan tekstiin pieniä valoa tihkuvia reikiä, vähän samaan tapaan kuin teoksen mustaan pahvikanteen on leikattu pohjakannen värin paljastavia sydämenkuvia. 

”Oli vielä sellaista, että oltiin vain. 

Syksy, keskiyö.  Nuoripari makoili sängyssä toisiinsa kietoutuneina, yhteisessä tuoksussaan. Mies oli asettunut keskelle sänkyä kuin kohtuun, ja hänen selkäänsä liimautunut nainen piti miestä sylissään. Kun nainen puhui, hänen hengityksensä höyrystyi miehen niskaan. Kun mies puhui, nainen tunsi sen rintakehässään rauhoittavan matalana värinänä. 

Sadetta tiputteli puoliavoimeen ikkunaan, jonka läpi kumisivat satunnaiset kaupungin äänet.

– Kerrotaan tarinoita, nainen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. 

– Kerrotaan vain, vastasi mies. – Mutta onko niitä vielä jäljellä? 

– Pakko olla. Keksi sinä aihe tällä kertaa.  

Mies mietti hetken. 

– Maailmanloppu, hän sanoi sitten. – Kerrotaan tarinoita maailmanlopusta.”

Kokoelmasta lisää mm. blogeissa Ja kaikkea muuta, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella.