Valkea kuulas / Peter Sandström

Sandström, Peter: Valkea kuulas - romaani
Transparente blanche, suom. Outi Menna
Graafinen suunnittelu Anders Carpelan
Schildts & Söderströms, 2014, 238 s.
"Surusta otettiin etäisyyttä, se sai ehkä näkyä mutta sitä ei voinut koskettaa, se oli kuin tähti yötaivaalla, todennäköisesti jo sammunut mutta silti silmin nähtävissä, kenties vaaraton, kenties kaunis, mutta kuitenkin jotain minkä katsomiseen ketään ei voinut pakottaa. Siitä saattoi kääntää katseensa pois, mutta nyt minä olin esittänyt kysymykseni kuin lapsi syysiltana; "Äiti, mikä tuon tähden nimi on", vain saadakseni vastauksen "En minä näe mitään tähteä". 
Ei sillä ole väliä, äiti sanoi, minkä takia joku kuolee. Ei sellaisia asioita tarvitse ajatella. 
Ajattele mieluummin niitä joita rakastat, hän sanoi."
Valkea kuulas vaikuttaa omaelämäkerralliselta teokselta. Sen minäkertoja on keski-ikäinen mies, aikalailla juuri Sandströmin ikäinen ja näköinen. Muistot isästä, äidistä ja ensirakkaudesta tuntuvat valikoituvan kerrottaviksi sattumanvaraisesti, ajatusten vaellellessa menneessä. Lukijan on helppo lähteä mukaan kevyeen rupatteluun. Kertoja on kuitenkin ovela, tyynesti ja melkein huomaamatta hän ohjaa keskustelun valitsemaansa suuntaan, pohdintoihin mm. runojen kirjoittamisesta, vanhemmuudesta, luopumisesta ja rakkaudesta.

Muistelun käynnistää miehen paluu lapsuudenkotiin, omenatarhalle Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti on jo vanha ja tarvitsee apua, varsinkin nyt, kun häntä on taas pyydetty käyttämään kykyään parantaa. Perheen isä on kuollut kymmeniä vuosia aikaisemmin, mutta isän vanha vaaleansininen Capri seisoo vielä tallissa. Sitä kunnostamaan kutsutaan naapurista Järvi, mies, jonka kertoja oli poikasena toivonut täyttävän isän tyhjäksi jääneen paikan.

Marius Järvi on yksi romaanin mielenkiintoisimmista henkilöhahmoista. Hänestä annetaan monia yksityiskohtaisia tietoja, mutta kertoja, aivan kuin osoittaakseen kunnioittavansa kohdettaan, antaa tämän pitää sisimpänsä piilossa. Tämä on tyypillistä romaanin henkilökuvauksessa, ihmiset ovat persoonallisia, mutta heitä ei selitetä puhki, heille jää salaisuuksia.

Samalla tavoin salaperäinen ja kiinnostava hahmo on Terese, näkötornin kahvilassa kesätöitä tekevä nuoruudenrakkaus. Tereseä kuvataan toisaalta melko arkisesti, mutta hahmon symboliarvo on suuri. Terese on jonkinlainen käsittämättömäksi jäävä häilyvä feminiini, jolle nuori kertoja ei kasvokkain saa ilmaistua itseään. Vielä keski-ikäisenäkin hän yrittää korjata tilannetta, ja lähettää naiselle mielenkiintoisesti totuutta muuntelevia sähköpostiviestejä.

Sandström kirjoittaa vastaansanomattoman kauniisti. Ilmaisu on paikoin jopa runollista, mutta mukana on juuri sopivasti rosoa, niin ettei liiallisesta liitelystä ole pelkoa. Pidän myös kirjailijan tavasta liikkua teoksissaan faktan ja fiktion rajoilla. Nyt ei kertojaa sentään ole nimetty Sandströmiksi, kuten kuulin jossain aiemmassa teoksessa riemastuttavasti olevan!

En ole minkään ankaran realismin ystävä, mielikuvituksellisuus kirjallisuudessa ja kaikessa taiteessa on minusta kerrassaan suotavaa. Kaikkein eniten taidan kuitenkin nauttia juuri tällaisesta kerronnasta, jossa ei sinänsä tapahdu mitään outoa, mutta jossa saan yllättyä siitä, kuinka arkipäiväisistä asioista merkityksellisyyden voi lopulta aina löytää.

Enkä suinkaan ole ainut tähän romaanin ihastunut. Tuijan kirja sai erikoisen, hyvänlaatuisen häkellyksen valtaan, Lumiomena piti kysymyksistä, joita Valkea kuulas jätti jälkeensä ja Karoliina kehoittaa kaikkia, jotka arvostavat nostalgiaa, herkkiä ajatuksia ja kuulaita lauseita lukemaan tämän!

Kommentit

  1. Minulla on Valkea kuulas odottamassa lukuvuoroaan, ja juuri tämä sinun arviosi nosti nyt kirjaa luettavien pinkassa monta pykälää ylemmäs. Kuulostaa aika ihanalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, en usko että petyt!
      Luulen että olisin pitänyt tästä romaanista ihan missä tahansa tilanteessa, mutta nyt kun luin tämän jätettyäni toisen, aikalailla levottomammam tekstin tauolle, nautin kyllä ihan viimeisen päälle. Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tykityksen jälkeen Valkea kuulas on aivan ihanan viileä ja tyyni, kaikessa pohtivuudessaankin jotenkin niin järkähtämätön, uskottava ja looginen.

      Poista
  2. Luin melko äskettäin kirjan. Olin sivuuttanut sen. Tämän kirjan myötä tunsin haluavani lukea lisää tältä kirjailijalta. Tuo kirjan nimikin on huikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin ajattelen, ainakin yksi novellikokoelma on suomennettukin. Ja miksei sitä voisi yrittää ruotsiksikin...

      Poista
  3. Tämä kirja taitaa olla minulle tarkoitettu. Jos teemoina on rakkautta, luopumista, runojen kirjoittamista ja vanhemmuutta, se riittää. Ja jos vielä kirjailija kirjoittaa kauniisti, olen todennäköisesti myyty. Kiitos Erja vinkistä. Lisään tämän uudelle kirjalistalleni, joka kulkee mukana kännykässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo laita! Et kadu!
      Kirja on kaunis, mutta häiritseekin kyllä vähän, juuri sopivasti niin että mielenkiinto säilyy loppuun asti.

      Poista
  4. Voi pahus Erja, oliko nyt ihan pakko kirjoittaa tästä teoksesta niin mielenkiintoisesti kuin teit. Tätä kohtaan oli jo aiempi kiinnostus olemassa ja nyt kiinnostus vaan vahvistui. En kestä nyt yhtään sitä, että en ehdi lukemaan kaikkea mitä haluaisin. Kirjoituksesi on valtavan hieno ja kutkuttava. Voi elämä sentään.

    Kaiken huipuksi tuntuu, että kun luin Haahtelan Tähtikirkkaan, lumivalkean ja Cunninghamin Lumikuningattaren, niin tämä teos jotenkin etukäteistunnelmien perusteella sopisi nyt luettavaksi erityisen hyvin, jolloin tulisi kiinnostava teoskolmikko ja luennassa nämä kolme voisivat hankautua toisiaan vasten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hähhää, samassa jatkumossa ollaan, itse kuuntelin työkavereiden kehumisia, välillä unohdin ja sitten taas muistin, ja harmitti kun en ollut jo lukenut.
      Ja tuosta mainitsemastasi kolmikosta, hyvin sopii Sandström sinne joukkoon, on paljon samaa, mutta myös sellaista omaa joka mielenkiintoisesti sotkee kuviota. Hyvät kipinät tulossa, voi kun kirjoittaisitkin jutun jossa vertaat näitä kolmea!

      Poista
    2. Tunnustan varanneeni tämän kirjastosta. Ei tämä kyllä nyt mahtuisi mihinkään väliin, mutta tiivistetään. En tiedä, mikä lopputuloksesta tulee, mutta kutkuttaa ajatus, että tämä voisi olla kolmikon puuttuva osa. Tämä nyt perustuu etukäteisfiiliksiin ja voi olla, että kun pääsen tätä lukemaan, niin sitten syntyy jotain ihan muuta kuin mitä nyt mielessä liikkuu.

      PS. Kosto elää.

      Poista
    3. Erja, saattaa olla ensimmäinen kerta, kun meillä ei ole yhtään samaa ehdokkaissamme, mutta tuo Valkeakuulas kuulostaa kiinnostavalta.

      Poista
    4. Kävin juuri lukemassa Ompun bloggauksen Valkeasta kuulaasta, ja voi että, kirja alkaa muistoissa vaikuttaa ihan ylimaallisen hienolta. Kuulostaa ehkä että virnistelisin, mutta olen kyllä ihan tosissani. Hauskaa kun vaikuttaa aika todennäköiseltä että päästään pian lukemaan sinunkin mielipiteesi, Leena!

      Poista
    5. Erja, kirja on luettu, mutta nyt on vaikea olo...Siinä on se yksi todella paha juttu, joka vie kirjasta pois kauneutta ja hyvyyttä. Olen tämän kanssa ihan jumissa. Katja yritti minua varoitella, mutta en tajunnut...Minusta kirjan päähenkilö on persoonallisuushäriöinen. Kukaan tervepäinen ei tee tuollaista.

      Ainoa, joka sai minut hyvälle tuulelle oli Terese.

      <3

      Poista
    6. Arvaan kyllä mikä saa sinut ajattelemaan noin, enkä ihmettele yhtään. Minullekin se yksi tietty väkivaltainen kohtaus oli melkein liikaa, mutta sitten kuitenkin, kun sen sitoo kaikkeen muuhun sisältöön, ymmärsin sen tarkoituksen ja ajattelin, että sillä on paikkansa ja oikeutuksensa kertomuksessa.
      En missään tapauksessa hyväksy sitä mitä päähenkilö teki, ja toivon että se oli silkkaa fiktiota koirineen kaikkineen. Mutta ajattelen sitä osuvana kuvauksena sellaista käsittämättömästä pahasta jota ihmiset tekevät, pistävät järjen ja moraalin pois päältä ja tekevät vaan, kuin jonkin pakon ajamina. Kaikki siinä kohtauksessa on niin väärin ja kamalaa, ettei sitä olisi halunnut lukea eikä ajatella. Mutta juuri siksi se minusta kuvaakin niin kieron hienosti tuollaista sokeaa pahuutta, jota varmasti moni meistä pelkää itsessäkin olevan.

      Poista
    7. Sitten oli vielä se kilpikonnajuttu...Täydellistä empatiakyvyn puutetta. Tässä taas istun ja ihmettelen, mutta tämä on nyt minun omatuntoni ongelma: Miten päästän kirjan läpi, vai laitanko ryhmään 'mahdottomat'. Eläinhän ei ole koskaan paha. Tietoiseen pahaan kykenee vain ihminen. Kestän lukea paremmin ihmisten pahuudesta ihmisiä kohtaan, sillä he ovat samaa homo sapiens -ryhmää, jossa asuu tietoinen paha. Kirjan nimikin viettelee valkean kuulaan lempeällä maulla...

      Poista
    8. Totta, ihmisten pahuus toisiaan kohtaan on jotenkin helpompaa, ainakin kun kyseessä ovat aikuiset. Mutta eikö pahuudesta ole hyvä puhua ja kirjoittaa, kun sitä kuitenkin on olemassa?

      Poista

Lähetä kommentti