Naurun ja unohduksen kirja / Milan Kundera


Kundera, Milan : Naurun ja unohduksen kirja
Knīha smíchu a zapomnení, suom. Kirsti Siraste
WSOY, 1983, 262 s.

Hämärästi muistelen lukeneenikin jotain Kunderalta hamassa menneisyydessä 80-luvulla, mutta kirkkaana mieleen palaa vain hänen tekstiinsä perustuva elokuva, Olemisen sietämätön keveys. Pidin elokuvasta paljon, vaikka sen teemoissa oli aineksia joita en pystynyt sulattamaan. Samoihin aineksiin törmäsin taas tätä lukiessa. Yllättävästi kuitenkin se, mikä tuolloin näyttäytyi minulle kukkoilevana sovinismina, tuntuukin nyt vaihettuvan joksikin muuksi. Luen rivien välistä ennemminkin miehistä sopeutumattomuutta, syyllisyydentuntoa ja tarvetta tulla arvostetuksi.

Naurun ja unohduksen kirjan takakannessa kerrotaan teoksen olevan esseeromaani, kertomuskokoelma ja teema muunnelmineen. Aivan yhtenäinen tarina ei todellakaan ole, mutta aiheet palaavat vaihtelevista henkilöistä ja tilanteista huolimatta uskollisesti samoihin uriin. Pilkka ja kuoliaaksi vaikeneminen ovat rajua vallankäyttöä sekä yksilön elämässä että politiikassa. Henkilöiden kokemukset peilautuvat historiaan, Prahan kevät vuonna 1968 ja sitä seurannut Tšekkoslovakian miehitys ovat kuin valtava synkkä taustakangas, jonka edessä koko näytelmä esitetään.

Kunderan oman elämän tragedia oli joutua mielipiteidensä vuoksi ensin erotetuksi kommunistisesta puolueesta ja sitten virastaan Prahan elokuvakorkeakoulussa. Jan Blomstedtin kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan näitä erottamisia tapahtuneen useampaan kertaan. Lopulta vuonna 1975 Kundera loikkasi länteen ja on nykyisin Ranskan kansalainen.

Kirjoittaessaan Kundera käyttää sujuvasti hyväkseen erilaisia materiaaleja. Kertomus on keitetty kokoon historiallisista faktoista, kirjailijan oman elämän tapahtumista ja mielikuvituksen tuotteista. Kundera aloittaa kertomalla vuonna 1948 otetusta valokuvasta, jossa kommunistijohtaja Klement Gottwald seisoo tovereineen prahalaisen palatsin parvekkeella puhumassa satatuhatpäiselle yleisölle. Hetki oli  historiallinen ja kuva levisi laajalle. Neljä vuotta myöhemmin yhtä taustalla seisoneista, ulkoministeri Vladimir Clementisiä, syytettiin maanpetoksesta. Hänet myös tuomittiin ja tuomion jälkeen kuuluisa valokuva manipuloitiin esittämään yksin Gottwaldia. Petollinen ulkoministeri haluttiin unohtaa täydellisesti.

Seuraavaksi Kundera siirtyy kertomaan Mirekistä, joka tahtoo uudelleenkirjoittaa omaa henkilöhistoriaansa tuhoamalla rumalle tyttöystävälleen Zdenalle kirjoittamansa kirjeet. Löydettyään kauniin vaimon Mirek ei enää haluaisi kenenkään tietävän, että hän on joskus tyytynyt niin vaatimattoman näköiseen naiseen! Peittääkseen nolon rakastumisen hän valehtelee ystävilleen käyttäneensä tyttöä vain hyväkseen, Zdena kun oli hyvässä asemassa tuntiessaan puolueen keskuskomitean jäseniä.

Marketan, Karelin ja Evan tarina on omalaatuinen kolmiodraama jossa kukaan ei näytä havaitsevan muiden toiveita. Hirteisen tarinasta tekee se, kuinka jokainen henkilöistä pystyy kuitenkin tulkitsemaan tapahtumia itselleen edullisesti ja olemaan tilanteeseen täysin tyytyväinen. Kuviota monipuolistaa yllätysvierailulle saapuva äiti, jonka tarinat Karelin lapsuudesta sysäävät pojan miettimään muistojen vaikutusta nykyisiin naissuhteisiin.

Naurun ja unohduksen kirjan henkilögalleria on niin mittava, ettei liene järkevää koettaa heistä kaikista tässä kertoa. Romaanin kirjoittamisesta unelmoiva Bibi baarijakkaroiden alla leikkivine pienokaisineen, pahanhajuisia hönkäyksiä uloshengittelevä Hugo, maalaisrouva Kristiina nuorine runoilijoineen, enkelimäisesti nauravat Gabriela ja Michaela, yrmeä Tanaka, Barbara, Jan ja Hedvig ja vielä monet muutkin saavat nyt tyytyä pelkkään mainintaan.

Kirjan keskivaiheilla mukaan tulevasta Taminasta on kuitenkin kerrottava hieman tarkemmin. Myös Tamina haluaa saada käsiinsä vanhoja papereita, mutta toisin kuin Mirek, Tamina kaipaa kirjeitään ja päiväkirjojaan vaaliakseen niiden avulla muistoa kuolleesta rakastetusta. Koettaessaan järjestää papereiden kuljetusta vanhan prahalaisen kirjoituspöydän lukitusta laatikosta perässään länteen, Tamina myy itsensä halvalla ja saa kokea monta pettymystä.  Lopulta Tamina päätyy lasten saarelle, jossa hänet ensin otetaan vastaan hyvin. Suosionosoituksia satelee, kunnes lapset huomaavat, että naisella on jotakin jota heiltä itseltään puuttuu. Tamina pudotetaan erityisasemastaan salaa kadehdituksi hylkiöksi ja menehtyy yrittäessään lopulta paeta saarelta.

Taminan tarina on niin unenomainen, että väistämättä tulee mieleen etsiä siihen liittyvää symboliikkaa. Blomsted kertoo esipuheessa tulkitsevansa Taminan tarinan allegoriaksi Tšekkoslovakian historiasta. Tulkinnan pystyy kyllä perustelemaan melko aukottomasti, mutta en silti pitäisi aivan varmana sitä, että Kundera olisi ainakaan täysin tietoisesti rakentanut kertomuksen noin yksiselitteisen tavoitteen varaan. Sen sijaan tarinoiden episodimaisuuden ja kerronnan rikkonaisuuden on helppo uskoa olevan tarkoituksellinen valinta. Suuri uteliaisuus heräsikin Kunderan kirjallisuusesseisiin, alkukielellä jo vuonna 1960 julkaistuun kokoelmaan Romaanin taide ja vasta äskettäin suomennettuun tutkielmaan Esirippu.

Tällaisen monitulkintaisuuden edessä minulle käy helposti niin, että vaivun silmät suurina nautiskelemaan siitä, että saan olla jonkin suuren ja avoimen äärellä. Kunderaa lukiessa en kuitenkaan huokaillut yksinomaan ihastuksesta. Tarinoiden tarkkanäköisten paljastusten takaa paistaa katkeruus, joka ei saa minua tuntemaan pelkästään myötätuntoa. Se myös karkottaa tekstien luota, kehottaa  suojautumaan ja epäilemään Kunderan kirjoittavan elämästään spiraalia, jossa tunnustustamalla jotain peitetään jotain muuta.

Naurun ja unohduksen kirjasta on kerrottu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi.

Kommentit

  1. Olipa mielenkiintoista lukea kokemuksiasi ajan ja oman kasvamisen vaikutuksesta lukukokemukseen ja teoksen tulkintaan. Juuri tämän takia voi lukea kirjoja monta monituista kertaa ja lukea ne aina uusina! Tuo Kunderan kirja on hieno ja monikerroksinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa on niin paljon yksityiskohtia, ettei niiden hallitseminen varmaan minulta onnistuisi vaikka lukisin kirjan kuinka moneen kertaan. Kokonaisuus silti mieleen muodostuu, vaikka sen arvaakin, että sen on muodostanut vain itselleen sillä kertaa sopivista palasista.

      Uusi, melkein ennenkokemattomalta tuntuva löytöretki tähän kirjaan olisi varmaan mahdollinen, ehkä sille vielä joskus lähdenkin. Mutta en ihan heti, enemmän nyt kiinnostavat esimerkiksi nuo kirjallisuusesseet.

      Poista
  2. Kuulostaa hämmentävältä ja kiinnostavalta! Minä en ole lukenut Kunderaa olleenkaan, vaikka nimi toki on tuttu ja tuntuu että ns. pitäisi lukea. Ehkäpä aloitan noista mainitsemistasi esseistä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milan Kunderaa luettiin paljon 80-luvulla. Jostain syystä nyt pitkän hiljaisen kauden jälkeen törmään taas juttuihin hänestä siellä ja täällä, en oikein edes tiedä miksi.

      En tunne hänen tuotantoaan niin hyvin että voisin ehdottaa jotain tiettyä kirjaa josta aloittaa, luulen, että kaikki ne ovat samalla tavalla hienoja, monikerroksellisia ja paljastavuudessaan voimakkaasti ladattuja.

      Minuakin kiinnostavat esseet nyt eniten, kun selkeästi Kundera on rohkea ja taitava ajattelija, mutta en jaksaisi lisää noita komplekseja joita hän usein käsittelee. Toivottavasti esseet eivät ole liian teoreettisia, jotenkin en oikein usko että näin olisi.

      Poista
  3. Minä olen kovasti pitänyt Kunderasta, mutta en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa muutamaan vuoteen. Pitäisi varmaan hakea tuolta hyllystä ja kokeilla, miltä kirjat vaikuttavat vähän vanhempana...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, toivotaan ettei sinulle käy kuten minulle kun päätin lukea uudelleen nuoruudenrakkauteni Sadan vuoden yksinäisyyden. Oli pakko laittaa kirja kesken pois ja tyytyä vaalimaan muistoa, joka oli paljon ihanampi :)

      Poista

Lähetä kommentti