Maasto ja kartta
La carte et le territoire ; suomentanut Ville Keynäs
WSOY, 2011, 352 s.
Aikamme kertojia -sarja
Sattumalta peräkkäin lukemieni taiteilijaromaanien kirjo se vain monipuolistuu; New Yorkin hienostuneisuudesta Kourankorven ujon uteliaisuuden kautta mennään nyt katsomaan, mitä Ranskan kirjallisuuden pahalla pojalla on sanottavana Pariisin taiteilijapiireistä.
Maasto ja kartta on huomattavasti hillitympi tilitys mitä olin odottanut. Ironinen ote toki säilyy kautta kertomuksen, mutta mitään kovin suurta halua ärsyttämiseen en havainnut. Hyvä niin, sainpahan lukea kirjan kokonaan. Minun temperamentillani nimittäin kirjan kannet pamahtavat aika äkkiä kiinni, mikäli sieltä sivujen välistä kovin voimallisesti syljetään silmille.
"Seuraavana päivänä isä tuli noutamaan Jediä Mercedes-Benzillään. Yhdeltätoista he kääntyivät A20-moottoritielle, joka halkoo mitä sopusointuisimpia maalaismaisemia ja on yksi Ranskan kauneimmista moottoriteistä. Päivä oli kirkas ja leuto, taivaanrannassa leijaili ohut usva. Kolmelta iltapäivällä he pysähtyivät levähdyspaikalle vähän ennen La Souterrainea, ja sillä välin kun isä tankkasi, Jed osti tämän pyynnöstä »Michelin Départements» -sarjan tiekartan Creusen ja Haute Viennen alueista. Levittäessään karttaa auki sellofaaniin pakattujen evässämpylöiden vieressä hän koki toisen suuren esteettisen ilmestyksensä. Kartta oli uskomattoman hieno; hän alkoi vapista järkyttyneenä myyntitelineen vieressä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hienoa, mitään mikä olisi yhtä täynnä tunnetta ja merkitystä kuin tuo Creusea ja Haute Vienneä esittävä kartta, mittakaavassa 1/150 000. Siitä löytyi nykyajan syvin olemus; maailman tieteellinen ja tekninen tallentaminen sekoittuneena animaalisen elämän olennaisimpaan osaan. Se oli monimutkainen mutta kaunis ja ehdottoman selkeä. Siinä oli käytetty rajallista väriskaalaa, mutta jokaikisessä kylässä ja taajamassa, joiden koon voi nähdä kartalta, saattoi tuntea ihmiselämien sykkeen ja kutsun, kymmenien tai satojen sielujen, joista yhdet oli tuomittu kadotukseen, toiset ikuiseen elämään."Houellebecq kirjoittaa hienosti ja sujuvasti, sikäli tekstiä on ilo lukea. Ajoittain hän jopa innostuu maalailemaan yllä olevan karttakuvauksen kaltaisesti, mutta tyyliin kuuluu aina ehdoton takaisinveto riemuun lankeamisen jälkeen. Tätäkin kartografista ilosanomaa seuraa vielä toinenkin muistutus kuolevaisuudesta, Jed on matkalla isoäitinsä hautajaisiin.
Kun Cunnigham hienotunteisesti arvosteli New Yorkin taidekermaa sopulimaisuudesta, Houellebecq haluaa kumota myyttiä taiteilijoista poikkeuksellisina näkijöinä ja yli-ihmisinä aika lailla ponnekkaammin. Maailmanmaineeseen Michelinin tiekarttoja reproamalla lehahtava Jed kuvataan melko yksioikoiseksi miekkoseksi, korkealentoiset analyysit hänen taiteestaan syntyvät aivan muualla kuin taiteilijan omalla työhuoneella. Kuvataidetta ammatikseen myyvien agenttien ja galleristien lisäksi niitä kirjoittaa mm. vanheneva kirjailija Michel Houellebecq.
Jed ja Michel tapaavat, lähes ystävyyttä muistuttavaa hengenheimolaisuutta on aistittavissa ja Jed saa seuraavan taiteellisen kuningasajatuksensa; hän aloittaa yhteiskunnallisesti kantaaottavan muotokuvasarjan eri alojen ammattilaisista. Sen kruununa on oleva teos "Michel Houellebecq, kirjailija". Aikanaan maalaus syntyykin ja sen arvo kohoaa pilviin. Kauniina eleenä kahden taitelijan keskinäisestä arvostuksesta Jed lahjoittaa miljoonien eurojen arvoisen maalauksen kirjailijalle. Mutta kuten arvata saattaa, mitään hyvää ei tästäkään ole odotettavissa. Seuraukset ovat kohtalokkaat varsinkin Michelille.
Näillä main taidemaailmaa kritisoiva romaani muuttuu dekkariksi. Rikoskomisario Jasselin sympaattisine ja fiksuine apureineen ponnistelee pitkään turhaan selvittääkseen uransa raaimman ja omituisimman surmanteon; kuuluisan kirjailijan ruumis on löytynyt tämän kotoa palasiksi revittynä. Myös Jediä kuulustellaan, olihan hän ainoa ihminen, jonka voidaan katsoa olleen lähes kirjailijan ystävä. Nähtyään kuvia rikospaikalta Jed keksii johtolangan; lihanriekaleiden tarkka asettelu lattialla noudattaa Jackson Pollockin maalausten rakennetta ja logiikkaa! Taiteeseen perehtymättömien poliisiraukkojen olisi ollut luonnollisesti lähes mahdotonta keksiä tätä. Erakontaipumuksistaan huolimatta Jed nähtävästi oli kuitenkin sisäistänyt taidemaailman lait sen verran syvällisesti, että pystyy näin johdattamaan poliisit oikeille jäljille.
Melko synkästä pohjavireestään huolimatta romaani on hauska. Jotkut sohaisut naissukupuolta vastaan tuntuvat vähän keskenkasvuisilta. Ne pysyvät kuitenkin sen verran maltillisina, että aiheuttavat enemminkin ihan (no, ainakin melkein) aitoa myötätuntoa huonosti kohdeltua miesrukkaa kohtaan kuin suuttumusta naisten puolesta.
Romaani on täynnä mitä erilaisimpia mielenkiintoisia huomioita ja henkilöhahmoja. Lisäksi tarinan ironia kohdistuu ilahduttavan monipuolisesti vähän kaikkialle, eikä ollenkaan vähiten tekijään itseensä. Kirjailija sai tästä vuoden 2010 Goncourt -palkinnon, joka sopii kuin nenä päähän; onhan tämän komealta kalskahtavan palkinnon rahallinen arvo peräti 10 euroa!
Eikä tämäkään Houellebecq -romaani syntynyt ilman skandaalia. Syksyllä Ranskassa kohistiin siitä, että kirjailija on kopioinut pitkiä pätkiä suoraan netistä, mm. Ranskan sisäministeriön sivuilta ja Wikipediasta. Ylen sivuilla aiheesta syyskussa olleen jutun mukaan Houellebecq vastasi syytöksiin sanomalla, ettei vastapuolella ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä kirjallisuus on ja lainaamisen olevan vain hänen tapansa kirjoittaa. Nerokasta ja kokeilevaa, tai vähintään oiva keino saada julkisuutta ihan Maaston ja kartan teemaan!
Muita kirjasta bloganneita en löytänyt, mutta arvosteluja kirjasta on ollut mm. Hesarissa, Savon Sanomissa ja Parnassossa.
En muistanut tätä kirjaa ollenkaan (enkä ollut myöskään kuullut tuosta Goncourt-palkinnosta. :D) ja kiinnostuin kovasti. Kumpikohan tuossa skandaalissa on muuten ollut syynä...
VastaaPoistaHanna, en ole seurannut Houellebecqin edesottamuksia mitenkään kauhean tarkasti, mutta kuvittelen kyllä hänen tehneen nuo lainaukset ihan tarkoituksella, odotellen mielenkiinnolla, että huomaako kukaan.
VastaaPoistaHoullebecqilla on ennenkin ollut lainauksia sieltä sun täältä, esimerkiksi wikipediasta. Mun muistaakseni H. on sanonut ettei tee juurikaan taustatutkimusta romaaniensa eteen. Tuon skandaalin lopputulemana kirjoissa lukee nykyään, jotain "H. kiittää wikipediaa inspiraatiosta erityisesti..."
VastaaPoistaItse kirjasta: Houllebecqin mittapuulla jopa lohdullinen ja kuten Erja sanoit, hauska kirja. Autofiktio oli huvittavaa ja lisäsi ironian tehoa, kun H. leikittelee juuri mediassa hänestä levitetyillä stereotypioilla (haiseva juoppo jne.)
Jussi, mua huvitti nuo kiitokset kirjan lopussa, äsken vasta sitten lehtijuttuja lukiessa tajusin mihin ne oikeasti viittaa. Huonekärpäset multa kyllä pääsi ohi, ehkä joku muukin.
VastaaPoistaMinulla on ollut vahvoja epäluuloja Houellebecqia kohtaan, tämä kirjoituksesi auttoi purkamaan niitä. Olit valinnut hauskan tekstipätkän "kartagrafisine ilosanomineen". Uskaltaisikohan tätä kokeilla?
VastaaPoistaNyt muuten vasta huomasin tuon lemmikkikissasi, aika hellyttävä!
Lukutoukka, aika vahvoja epäluuloja oli mullakin, olin täysin valmistautunut pamauttamaan kirjan kiinni jos alkaa liikaa ärsyttää. No, ei alkanut, ja vaikkei tästä nyt ihan mielikirjaakaan tullut, mielenkiintoista tätä oli lukea. Tarina on hirteinen ja aika musta, mutta jos kritiikki taidemaailman lieveilmiöitä kohtaan kiinnostaa, suosittelen. Eikä toki kulttuurielämä ole ainoa asia josta tässä tehdään suorasukaisia huomioita, kyllä kyytiä saavat muutkin yhteiskunnalliset ilmiöt ja instituutiot.
VastaaPoistaHuomasithan, että kissa kehrää kun sitä kutittaa kaulan alta? Näin hänet jonkun muun sivulla ja olin heti aivan myyty, täytyi saada oma! Hän on ihan saman näköinen kuin Maksi-kissa, joka nukkui kanssani päiväunia kun olin pieni ja odotti naapurin rappusilla kun olin siellä leikkimässä;)