Tyrskyt

Tyrskyt / Claudie Gallay
suomentanut Titia Schuurman
Avain, 2010, 477 s.

Tämä kirja tuottaa minulle ongelmia, en osaa päättää onko tämä hyvä vai ei!

Toisaalta pidän tästä paljon, toisaalta tässä on jotain vaikeaa ja luontaantyötävää. Ensin ajattelin, että rosoisuutta on vain tekstissä ja kielessä, mutta kyllä itse tarinassakin on kummaa kömpelyyttä, joka samanaikaisesti sekä nolostuttaa että ihastuttaa.

Aluksi ärsyynnyin, ajattelin että kirjailija tai suomentaja koettaa epätoivoisesti etsiä jotakin "erityisen merkitsevää" tyyliä ja päätyy vain teennäisiin lauserakenteisiin, jotka pysäyttävät ajatuksen ja tarinan etenemisen. Vähitellen tyyli joko kehittyy sujuvammaksi tai sitten siihen vain tottuu. Joukosta löytyy myös oikeasti pysähdyttäviä ilmaisuja. Sivulla 124 ilman isää varttunut kertoja tajuaa, että mikäli hänen tapaamansa kiukkuinen vanha mies olisi ollut hänen isänsä, hän todennäköisesti olisi rakastanut tätä järkähtämättä.

Kertoja on nainen, joka on paennut menneisyyttään Normandian uloimpaan niemenkärkeen, kylään nimeltä La Hague. Hän tarvitsee yksinäisyyttä toipuakseen menetyksestä, lintujen laskeminen myrskyisellä rannalla tuntuu sopivalta tavalta jatkaa elämää miehen kuoleman jälkeen.

Pienessäkin kylässä saa vähitellen ystäviä. Kylän ihmiset ovat hitsautuneet toisiinsa tiukasti. Kanssakäymisessä on mukana paljon raakutta, sukupolvien aikaisesta yhteen kasvamisesta johtuvaa siekailemattomuutta. Tämän raakuuden rehellinen kuvaaminen on ehkä juuri se kaksijakoisuutta aiheuttava elementti kirjassa; toisaalta rehellinen kerronta koskettaa, mutta se voi myös nolostuttaa jos tuntee joutuvansa tirkistelijän asemaan.

Sivulla 134 on kappale, jonka lukiessani mietin, oliko itse kirjailijakin ajatellut päästelevänsä välillä melko ronskia tekstiä. Vanha Théo kertoo surullisen tarinan hevosesta, joka ikänsä väkipyörää pyöritettyään vapaaksi päästyään tuli hulluksi ja käveli päin seiniä.

En pitänyt tarinasta. Sanoin sen hänelle: Miksi te kerroitte tuon?
- Pitihän se kertoa.
- No niin varmaan.

Tarinassa on usempiakin arvoituksia joita yksinäinen lintujen tutkijamme päätyy selvittelemään. Kevätmyrskyjen puhjetessä hän tapaa satamaravintolan tuulisella terassilla Lambertin, jolla myös on takanaan vaikeita menetyksiä. Vähitellen nämä kaksi arkaa pääsevät lähelle toisiaan ja palaavat yhdessä ihmisten maailmaan.

Kirja tuo mieleeni Juliane Hielscherin Äiti, katso pingviinikaloja -teoksen. Sen arvottamisessa ei kylläkään ollut ongelmia, se on ehdottomasti yksi mielikirjoistani. Meren ja rannikon kuvaukset ovat molemmissa yhtä vahvoja ja kiehtovia. Ja jotain samaa on ihmissuhteissakin, molemmissa päähenkilö on aluksi aivan rikki ja vain vähitellen pienin askelin löytää takaisin muiden ihmisten seuraan.

Viikko kulunut lukemisesta, ja piti tulla lisäämään yksi tähti, niin paljon kirja on pyörinyt mielessä. Rosoisuudesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, en ole enää epätietoinen kirjan ansioista. Hiomaton timantti on kulunut ilmaisu, mutta nyt se sopisi hyvin.