Ruskeat tytöt : tunne-esseitä / Koko Hubara

Yhteiskunnan rakenteisiin, kieleen ja tapoihin piiloutuva rasismi jää helposti huomaamatta, vaikka pyrkimys muuhun olisi kuinka vilpitön. Koko Hubaran esseet avaavat silmiä aivan yllättävän tehokkaasti. Hubara kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä parissa on helppo viihtyä. Mielenkiintoisten juttujen lomassa hän kuitenkin myös taitavasti haastaa lukijaa ajattelemaan, eivätkä kaikki mieleen nousevat ajatukset ole kovin miellyttäviä. Jo se pistää miettimään, että tekstit on osoitettu ruskeille tytöille, eivätkä siis ollenkaan minulle, keski-ikäiselle valkoiselle naiselle.  Ja se, että tulkitsen tämän olevan vain ovela keino saada minut ymmärtämään jotain, vie ajatukset melkoiseen looppiin. Ei mitenkään mairittelevaan, mutta aika jännästi toimivaan.

Hubara aloittaa nämä tunne-esseiksi nimeämänsä tekstit prologilla, joka saa ymmärtämään, kuinka tärkeää tekstien julkaiseminen on. This nightmare called multiculturalism, lainaus kaikuu kirjoittajan pääkopassa kun hän kysyy, mikä tämä painajainen oikein on? Onko se hieman omaa tummempi ihonväri, rakkaus eri maista kotoisin olevien ihmisten välillä, onko se sitä että joku laulaa lapselleen sekä tuiki, tuiki tähtönen että numi, numi yaldatin? Tätä lukiessa totisesti sydän puristui rusinaksi, mutta lähti onneksi uudelleen sykkimään, kun kirjoittaja lopuksi toteaa:

"Ja nyt kirjoitan tätä. Tämäkö on se painajainen? Ei käy. Minä olen unelma."

Kirja jakautuu kahteen osaan, unelmiin ja painajaisiin. Näitä ennen selviää kuitenkin se, mitä Hubara tarkoittaa puhuessaan Ruskeista Tytöistä. Kyseessä ei ole pelkkä ihonväri, vaan paljon monimutkaisempi identiteettiin liittyvä asia. Sitä ei ole helppo selittää lyhyesti, mutta se liittyy siihen, kuinka vaikeaa saattaa olla tuntea itseään ihan vain tavalliseksi suomalaiseksi kun jollakin tavalla poikkeaa valtaväestöstä. Ruskeat tytöt on termi, joka on tietoisesti luotu uudeksi, välittämättä kielioppisäännöistä ja vanhoista määritelmistä, se on luotu keskustelun avaukseksi, kehitettäväksi, kumottavaksi.

Unelmien osuudessa kerrotaan hip hopin voimauttavasta vaikutuksesta, samaistuttavien tarinoiden ja omien juurien tuntemisen tärkeydestä ja sopeutumisesta erilaisiin paikkoihin, kulttuureihin ja ihmisiin. Sen päättää kaunis Kaddish syntyneelle lapselle, jonka Hubara on kirjoittanut omalle tyttärelleen.

Kirjan toisen osan, Painajaiset, aloittaa tilastokatsaus, jossa Hubara osoittaa, kuinka periaatteiltaan hyvää tarkoittava tapa olla keräämättä etnisiä tilastoja jättää osan kansasta näkymättömiksi, ilman omaa viiteryhmää. Oikeanlaisen datan puuttuessa on vaikea osoittaa eri ryhmien kokemaa syrjintää. Tämä on yksi esimerkki rakenteellisesta rasismista, ja näitä esimerkkejä listataan lisääkin.

Esseessä Tyttö, sinä olet media Hubara kertoo siitä, kuinka vaikeaa hänen on ollut löytää suomalaisesta mediasta juttuja, joihin voisi samaistua. Asia, jonka kipeyttä on varmasti melkein mahdoton ymmärtää sellaisen, joka ei ole samaa kokenut.

"Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat, samaan aikaan kun valkoisilla ihmisillä on nähtävänään ja kulutettavanaan esitystapoja enemmän kuin taivaalla on tähtiä."

Tässäpä on mietittävää. Miksi näin on? Taatusti syy on osaltaan siinäkin, että Hubaran näköisiä ihmisiä on täällä vielä niin vähän, mutta se ei voi olla kuitenkaan koko totuus. Median antama kuva päivittäisestä todellisuudesta on todella tärkeä, vääristyneenäkin se on päivittäinen todellisuus. Hubara jatkaa tästä kuvan vääristyneisyydestä vielä konkreettisemmin:

"Tässä lista asioista, joita en ole juuri koskaan nähnyt näköisteni ihmisten tekevän mediassa: olemassa elossa, olemassa olemassa, tekemässä asioita jotka eivät liity heidän etnisyyteensä tai lähtömaidensa politiikkaan, puhumassa jostain muusta kuin maahanmuutosta ... ihan mistä tahansa muusta kuin ruskeudesta. Aivan kuin meillä ei olisi arkea tai ammattitaitoa, mielipiteitä tai näkökulmia, rakkautta tai lahjoja. Aivan kuin meillä ei olisi nimiä lainkaan, tai sisäistä maailmaa, ja aivan kuin journalistin ohjeet olisi kirjoitettu koskemaan vain valkoisia ihmisiä. Aivan kuin emme olisi lainkaan olemassa."

Painajaiset jatkuvat vielä esseillä seksuaalisesta väkivallasta ja Palestiinan kysymyksestä.  Molemmat vaikeita aiheita, joita käsittellään ihailtavan rehellisesti ja monipuolisesti. Nämä viimeiset esseet osoittavat, ettei Hubara tyydy vain syyllistämään muita, vaan uskaltaa haastaa ja pistää likoon myös itsensä.

Ihailen Koko Hubaran rohkeutta kirjoittaa nämä esseet välittämättä vihapuheista, joita on jo tullut ja valitettavasti tullee lisääkin. Minua ilahduttaa myös se, että kirjoitukset on nimetty tunne-esseiksi, vaikka ei niistä älyäkään puutu. Aivan erityisesti riemastuin siitä, mitä Hubara kirjoittaa kielestä ja sen muokkaamisesta omiin tarkoituksiin sopivaksi. Kielioppikapinaan tulisin mielelläni mukaan, vaikken kovin ruskea olekaan.

Lisäksi olen kiitollinen siitä, kuinka kärsivällisesti ja havainnollisesti monet asiat on tässä kirjassa selitetty. Ja pääsin irti ajatusloopistanikin; vaikka kirja onkin aivan oikein omistettu Ruskeille Tytöille, on siinä paljon tarpeellista minullekin.



Koko Hubara: Ruskeat tytöt : tunne-esseitä
Like 2017, 235 s.