Valkoinen kohina / Don Delillo



Kuolemanpelko, ketäpä se ei  olisi joskus kouraissut. Valkoisessa kohinassa on kosolti aiheita, mutta juuri kuolemanpelko nousee niistä merkittävimmäksi, jonkinlaiseksi perimmäiseksi lähtökohdaksi johon kaikki palautuu ja josta teoksen teemat ja kerronta ponnistavat voimansa.

Mikko Kallionsivu kertoo Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimeen laatimassaan artikkelissa Delillon kirjoittaneen tämän läpimurrokseen muodostuneen romaanin Euroopassa ja Lähi-Idässä vietettyjen vuosien jälkeen. Poissaolo kotimaasta sai kirjailijan näkemään amerikkalaisen tiedonvälityksen uusin silmin. Media alkoi näyttäytyä päivittäisenä myrkkyvuotona, josta kärsivät pahiten ne, joille televisio oli tärkeä. Valkoinen kohina sai alkunsa halusta kertoa juuri näistä ihmisistä.
"Sinä iltana näin televisiossa uutisfilmin, jossa poliisit kantoivat ruumiskääröä jonkun takapihalla Bakersvillessa. Toimittaja kertoi kahden ruumiin löytymisestä, samaan pihaan uskottiin haudatun useampia. Ehkä paljonkin useampia. Ehkä kaksikymmentä ruumista, kolmekymmentä ruumista - kukaan ei tiennyt varmasti. Toimittaja heilautti käsivarttaan alueen yli. Se oli suuri takapiha.  
...
Kolme iltaa myöhemmin pistäydyin Heinrichin huoneeseen, jonne televisio oli sillä hetkellä sijoitettu. Heinrich istui lattialla trikoohuppari yllään ja katsoi suoraa lähetystä samalta paikalta. Takapiha oli valaistu valonheittimin, hakuin ja lapioin varustautuneet miehet työskentelivät mutakasojen keskellä. Reportteri seisoi etualalla paljain päin, lammasturkki yllään, kevyessä lumisateessa, ja selosti tilannetta. Poliisilla oli oman kertomansa mukaan luotettavaa tietoa, kaivajat olivat järjestelmällisiä ja ammattitaitoisia, työtä oli jatkettu yli kolme vuorokautta. Mutta uusia ruumiita ei ollut löydetty. 
Odotusten raukeaminen tuntui kertakaikkiselta. Paikan yllä riippui suru ja tyhjyys. Apeus, murheellinen synkkyys. Me tunsimme sen itsekin, poikani ja minä, katsoimme ääneti ruutua. Se oli huoneessa, norui ilman elektronien sykkivästä virrasta. Ensin toimittaja näytti vain anteeksipyytävältä. Mutta jatkaessaan juttua joukkohaudasta jota ei ollutkaan, hän kävi yhä lohduttomammaksi, viittoili kaivajiin päin päätään pudistellen, melkein valmiina anomaan meiltä myötätuntoa ja ymmärrystä. Yritin torjua oman pettymykseni."

Elinajan rajallisuus on ihmisille niin vaikea asia, ettei siitä tohdita puhua suoraan. Ajatus omasta kuolemasta kuitenkin vaivaa mieliä, ja ehkä juuri se saa meidät tuijottamaan televisiosta uutisia onnettomuuksista ja luonnonkatastrofeista. Delillo ei tietenkään vahingossakaan väitä romaanissaan mitään näin yksiselitteistä, mutta tuntuu kuitenkin monin pienin vihjein ohjailevan lukijaa näkemään niitä moninaisia tapoja, joilla kierrämme ympäri pelkoamme.

Aiheen ympärille kietoutuu paljon muutakin teeskentelyä ja peittelyä. Kaikki päähenkilö Jackista alkaen kehittävät itselleen erilaisia rooleja korostaakseen itseään, ollakseen tärkeitä, pystyäkseen luomaan olemassaololleen arvoa ja merkitystä. Kertomus uskonsa menettäneistä nunnista kiteyttää teeman.
"- Tekö ette usko taivaaseen? Nunna?
- Jos te ette usko, miksi minunkaan pitäisi?
- Jos te uskoisitte, ehkä minäkin uskoisin.
- Jos minä uskoisin, teidän ei enää tarvitsisi.
- Kaikki vanhat sotkut ja kiemurat, minä sanoin. - Usko, uskonto, iankaikkinen elämä. Vanha mahtava inhimillinen herkkäuskoisuus. Yritättekö sanoa, että te ette ota niitä vakavasti? Kutsumuksenne on teeskentelyä?
- Meidän teeskentelymme on kutsumusta. Jonkun täytyy näyttää uskovan. Meidän elämämme on aivan yhtä vakavaa kuin siinä tapauksessa että meillä olisi todellinen usko, todellinen vakaumus. Kun usko väistyy maailmasta, ihmisistä on tärkeämpää kuin koskaan ennen, että joku uskoo. Palavasilmäiset miehet luolissa. Nunnat mustissaan. Munkit jotka eivät koskaan puhu. Usko on jätetty meille. Hupsuille, lapsille. Niiden jotka ovat hylänneet uskon täytyy vielä uskoa meihin. He ovat varmoja että ovat oikeassa torjuessaan uskon, mutta he tietävät että usko ei saa hävitä kokonaan. Kadotus tulee silloin kun kukaan ei usko. Uskovia täytyy aina olla. Hupsuja, idiootteja, niitä jotka kuulevat ääniä, niitä jotka puhuvat kielillä. Me olemme teidän hullujanne. Me omistamme elämämme sille, että teidän olisi mahdollista elää ilman uskoa."
Valkoisen kohinan ihmiset pyrkivät piilottamaan sisimpänsä, sen tyhjyyden ja varsinkin tavallisuuden. Jotain värikästä ja kiiltävää tarvitaan peittämään hauras ihmisyys, ja mistäpä sitä olisi paremmin saatavilla kuin periamerikkalaisessa supermarketissa. Delillon huomiokyvyn ihastuttava tarkkuus tulee parhaiten esille juuri näiden tavarataivaiden kuvauksissa. Moninaisten yksityiskohtien takana vaikuttavien merkitysten analyysi valuu tekstistä kuin itsestään, pakottomasti ja väsymättömänä virtana. Uskon romaanin pettämättömän tyylin juontuvan jo alkuperäistekstistä, mutta suomennos ei ole himmentänyt tekstin loistokkuutta hiukkaakaan. Kieli on notkeaa ja kekseliästä. Romaani on julkaistu sekä englanniksi että suomenkielisenä käännöksenä jo 30 vuotta sitten, mutta se on yhä kielellisesti tuore ja aiheiltaan kiehtovan mielenkiintoinen.

Delillon kuvaaman maailman teennäisyys ja sattumanvaraisuus voisi luhistaa, jos siinä ei samanaikaisesti olisi jotain lohduttavaa. Siis, miksi turhaan huolestua, kun millään ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä, ei ainakaan kuoleman rinnalla, eikä haudassa.

Huh, miten pateettista. Mutta, olen vaikuttunut.

Valkoinen kohina / Don Delillo
White Noise, suom. Helene Kortekallio
Tammi 1986, 2. p. 2010, 358 s.

Kommentit

  1. Erja, huomasin jo aamulla, että olit postannut Valkoisesta kohinasta ja olen odottanut koko päivän, että pääsen kommentoimaan. Olen lukemassa tämän nyt kesällä (luin ekan kerran joskus 20 v. sitten). Hengästyn jo etukäteen, koska DeLillolla on muhun sellanen vaikutus. Aivot muuttuu riemunkirjaviksi häntä lukiessa.

    Kuolema, tyhjyys, tavarataivas - olisivatko nämä avainsanoja? Kiitos postauksesta. PS. en pistäisi yhtää vastaan, jos lukisit enemmänkin DeLilloa :) :) :) Mukavaa viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin, Omppu, ihanaa helleviikkoa sullekin!

      Huomasin, että olit lukenut tämän, ja olin ihan pettynyt kun en löytänyt kirjoitusta.

      Lupaan lukea lisää Delilloa, nämä kaksi nyt lukemaani (Cosmopolis ja Valkoinen kohina) ovat molemmat ihan huippuja. En osaa oikein määritellä mikä niissä on, se jossain siellä sisemmillä tasoilla, kielessä ja pienissä yksityiskohdissa jotka Delillo valitsee kuvattaviksi. Tekstiä lukee koko ajan kiinnostuneena ja sitten aina välillä sieltä iskee vielä lisäksi tuhat volttia, joku merilokin voimakas sydänlihas tai muu aivan ihmeellinen kuva joka pistää haukkomaan henkeä ja kulkemaan jossain ihan toisissa sfääreissä mihin on tottunut.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!