Valosta valoon / Vigdís Grímsdóttir


Vigdís Grímsdóttir : Valosta valoon
Frá ljósi til ljóss, suom. Tapio Koivukari
Johnny Kniga, 2004, 168 s.

Valosta valoon on sadunomainen kertomus Rósasta, jonka äiti on kuollut tyttären syntyessä. Rósa oppii tuntemaan äitinsä Magdalenan tämän päiväkirjaa lukemalla. Muistiinpanot ovat tyttärelle tärkeitä, niiden kautta ja mielikuvituksensa avulla hän pääsee eräänlaiseen keskusteluyhteyteen äidin kanssa.

Rósa elää kymmenvuotiaaksi isänsä Lennin kanssa. Isän rakkaus tytärtä kohtaan on voimakasta, mutta sitä leimaa myös surumielinen kaipaus.

Muita tärkeitä henkilöitä romaanissa ovat Rosán ystävätär Lúna sekä myöhemmin myös tyttöjen poikaystävät Ruskea ja Sininen. Lúna haaveilee taidemaalarin urasta ja ihailee Frida Kahloa. Samaistuminen ja esikuvan palvonta on niin voimallista, että meksikolaistaiteilijattaren tuskaisat aiheet ja hehkuvat värit siirtyvät Lúnan maalauksiin melkein sellaisinaan ja uhkaavat näivettää tytön oman ilmaisun. Kopioimisvaiheen jälkeen Lúna kuitenkin löytää tyylinsä ja hänestä tulee kuuluisa taiteilija.

Ruskeasta ja Sinisestä kerrotaan paljon vähemmän. Pojat ovat tytöille rakkaita, mutta heistä kummastakaan ei muodostu persoonallista kuvaa. Heidän roolinsa kertomuksessa on lähinnä mahdollistaa tyttöjen tutustuminen uuteen omaan itseensä, kehittyvään vartaloonsa ja samalla seksuaalisuuteen. Seksuaalisuus on tarinassa tärkeä voima, se tuntuu leijuvan melkein kaikkien tunteiden taustalla. Samalla se kuitenkin verhotaan symbolein ja runokuvin, ruumiillisuus jää tuoksujen ja sydämentykysten tasolle.

Lennin lisäksi Rósan kasvattajina toimivat perheen vanhat ystävät Róbert ja Helena. Kun Lenni sitten Rósan täyttäessä kymmenen vuotta pitää lupauksensa tytön äidille ja lähtee etsimään kohtaloaan, Rósa jää Róbertin ja Helenan hoiviin. Erityisesti Róbert on ollut Rósalle aina hyvin läheinen, ja kun tämän ja Helenan suhde muutaman vuoden kuluttua katkeaa, tajuaa Rósa rakastavansa Róbertia.

Lennin tie vie Meksikoon, Santa Fe'n kautta pieneen Cerillosin kylään. Sieltä hän toivoo löytävänsä naisen, Rósa Cordoban, jonka kuvan hän on poikasena leikannut lehdestä. Kuvassa, joka edustaa Lennille suurinta unelmaa ja rakkautta maailmassa,  Rósa hymyilee onnesta hehkuvin kasvoin, syli täynnä punaisia ruusuja.

Tarinan sadunomaisuus syntyy runollisesta kielestä ja siitä, että surullisia asoita ei katsotaan suoraan päin, niitä ei ikäänkuin ymmärretä vaikeiksi ollenkaan. Dialogi on usein lapsenomaista, siinä joko puhuu lapsi tai puhutaan lapselle. Vigdís Grímsdóttirin on sanottu kirjoittavan aikuisille kuin lapsille ja lapsille kuin aikuisille ja tämä nyt käsillä oleva Tapio Koivukarin käännöskin tukee tätä väitettä.

"Eräänä sunnuntaina Lenni istui parvekkeella Rósa polvellaan. Voi, heillä oli niin usein hyvä yhdessä. Ulkona oli kesäinen auringonpaiste ja hän oli vastikään kastellut kukkapenkin ruusut ja puhellut niille hieman, jotta ne kasvaisivat paremmin. Hän oli aina kovin uuttera kasvien ja kukkien suhteen niin kuin kaiken muun hauraan, siron ja pienen. Semmoinen hän oli ja se oli Rósasta kaunista.
- Kukille puhuminen on hyvin tärkeää, hän sanoi ja Rósa sanoi aikovansa muistaa sen, otti häntä kaulasta kiinni ja antoi hänelle suukon, sillä hän oli iloinen siitä, että hänen isänsä oli juuri Lenni eikä kukaan muu.
- Äitisi tiesi tämän aina.
- Minkä?
- Tämän kukkajutun.
- Luulen, että hän tiesi kauhean paljon.
- Niin tiesikin.
- Hän oli myös kauhean mukava.
- Hän oli myös mukava ja antelias. Esimerkiksi hän antoi kaikille ihmisille uuden nimen, jos voi ja jos hän piti heistä. Hän sanoi, että siten hän omisti näissä ihmisissä jotain semmoista, jota kukaan muu ei omistanut ja siten ihmiset muuttuivat salaisuudeksi..."
Rosán tarina on unenomainen ja kaunis. Salaperäisen ja mielenkiintoisen siitä tekee se, etteivät Lenni sen enempää kuin Rósa ja Róbertkaan oikein tunnu elävän tässä maailmassa. He näkevät unta silmät auki, unta jossa äiti elää vaikka ei olekaan läsnä, unta jossa on mahdollista päättää olla kaipaamatta, tuntematta surua, raivoa tai mustasukkaisuutta. Tarinan mystisyys usuttaa lukijan miettimään kertojan tarkoitusperiä. On selvää, että halutaan kajota tabuihin, mutta se, mitä niistä halutaan ajateltavan, jäi ainakin minulle vielä hämärän peittoon.

Valosta valoon on avaus trilogiaan. Haluan lukea muutkin kaksi osaa, vaikka hieman pelkäänkin tunnelman muuttuvan yhtä pahaenteiseksi kuin laulussa, joka tätä ensimmäistä lukiessa alkoi väistämättä soida korvissani: ei saa surettaa, leikittäiskö prinsessaa...

Rósasta ja hänen matkastaan valosta valoon ovat kirjoittaneen myös MaukkisKirjanainen ja Anki.

Kommentit

  1. Hyvin summattu tunnelmat, viimevuotinen lukukokemus muistui elävänä mieleen. Muistan jääneeni miettimään vähän samoja asioita: lempeä tunnelma oli todella vahvasti esillä, voi vain kuvitella, kuinka painostavan tunnelman samoilla työkaluilla saisi halutessaan rakennettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, me luettiin tämä kirja lukupiirissä ja mietittiin siellä mm. sitä, millaisen jutun näistä samoista aineksista olisi kirjoittanut Iltalehden toimittaja. Sitä juttua en varmaan lukisi otsikkoa pidemmälle, mutta tästä kirjasta pidin, Ymmärtämisestä en ole varma, mutta jotenkin luulen, että se on tarkoituskin.

      Poista
  2. Jäin kiinni tuohon "satumainen" sanaani. Ehkä tuo "unenomaisuus" on kuitenkin parempi...? En minäkään tainnut ihan ymmärtää tarkoitusperiä. Pidettiinkö kirjasta lukupiirissänne?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis "sanaasi". Oli kiva kuulla ajatuksesi tästä.

      Poista
    2. Kyllä kirjasta pidettiin. Ja ihmeteltiin myös, mutta kukaan ei ollut mitenkään tyrmistynyt tai kyllästynyt.

      Aika moni hakee lukupiiristä sellaista luettavaa, johon ei itse yleensä tule tarttuneeksi, tämä saattoi osua siihen aika hyvin. Vaikka kyllä ainakin yksi piiriläisistä oli tämän lukenut jo aikaisemminkin, mutta hän oli pitänyt kirjasta ja luki sen mieluusti uudelleen, kuten minäkin.

      Musta on käsittämätöntä, etten muistanut sitä lopun shokkijuonenkäännettä. Tai toisaalta kun ajattelee, se onkin ihan päivänselvää: en varmaan halunnut muistaa sitä!

      Poista
  3. Minä luin tämän viisi vuotta sitten enkä muista enää muuta kuin että tykkäsin. Mutta ehkä en kuitenkaan ihan hirveän paljon, kun ei ole tullut luettua enempää Grímsdóttiria. (Suppean kokemukseni perusteella tekisi melkein mieli yleistää, että islantilainen kirjallisuus on kiehtovaa mutta ehkä hitusen turhan outoa minulle.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aika persoonallisia juttuja sieltä tulee, tosin en kyllä kovin montaa islantilaista kirjaa ole lukenut.

      Tulee mieleen kirja nimeltä Nukentekijä (Guðrún Eva Mínervudóttir) se oli myös aivan omalaatuinen, mutta kummallisuudessa oli kyllä jotain vähän samaakin kuin tässä.

      Poista
  4. Olipa mukava lukea tämä postaus, koska olen lukenut tämän monta vuotta sitten ja muistaakseni olen lukenut ne trilogian muutkin osat. Mulla on ihan sama fiilis kuin Pekalla tuossa edellä, en oikein muista kirjasta mitään, mutta sen muistan, että tykkäsin.

    Luin yhteen aikaan enemmänkin islantilaista kirjallisuutta, Grímsdóttírin lisäksi ainakin Einar Már Gudmudssonia ja Steinunn Sigurðardóttiria (onpa vaikea nimi suomalaiselle!). Jotain hyvin kiehtovaa islantilaisissa kirjoissa on (tai ainakin on ollut niissä, joihin olen perehtynyt).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olin lukenut tämän aikaisemmin, mutten muistanut kuin tunnelman!

      Silloin eka kerralla luettuani en muistaakseni ajatellut lukea muita osia vaikka aika paljon kirjasta pidinkin.

      Nyt muutkin osat ovat lukulistalla. Siellä on kyllä niin paljon kaikkea, että jää nähtäväksi milloin ehdin Rósan tunnelmiin palata.

      Poista
  5. Grimsdottir on mulle niitä kaikkein rakkaimpia kirjailijoita! <3 Tätä kirjaa lukiessani olin aluksi kovin hämmentynyt, kun teksti oli melkein liiankin kaunista, mutta kirjan lopussa tuli yllätys, joka toi kirjaan niitä synkempiä sävyjä.

    Kannattaa ehdottomasti lukea sarjan kaksi seuraavaakin osaa, mutta myös muuta Grimsdottirilta! Ihanaa, että Grimsdottirista kirjoitetaan blogeissakin! Ja voi kunpa häntä suomennettaisiin taas pian lisää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, mulla on ollut niin pitkä blogihiljaisuus, että olit Reeta joutunut tarkistettavien kommenttien joukkoon. Aikomus on kyllä lukea nuo seuraavatkin osat, jotenkin kiinnostuin näistä nyt enemmän kuin ekalla lukukerralla. Silti luulen, ettei mun kannata lukea näitä kaikkia peräkkäin, kaipaan jotain vähän realistisempaa tähän väliin. Mutta ihanan omanlaisensa Grimsdottir tosiaan on, leijuu ihan omissa ilmatiloissaan, ja osaa kummallisesti olla samanaikaisesti huippuromanttinen ja raadollinen, kaunis ja ruma.

      Poista
  6. Olen etsinyt islantilaista luettavaa. Tästä voisin selvitä. Hieman arastelen unenomaisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokeile Ulla, saatat hyvinkin tykätä. Saat varmasti tunnelmasta kiinni jo alusta, eikä kirja ole kovin pitkäkään.
      Se unenomaisuuskin on aika sellaista selvänäköistä unennäköä, tässä unessa nähdään sellaista, jota hereillä ei ehkä ole mahdollista havaita.

      Poista

Lähetä kommentti