Kirjamuistikirja

  Ahonen, Lauri & Ahonen, Jaakko : Pikku Närhi Egmont, 2012, [126] s. : kuv. ; 31 cm. Pikku Närhi palkittiin äskettäin  SarjakuvaFinlandialla . Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalien diktaattoreina toimivat tänä vuonna Riku Rantala ja Tuomas Milonoff, jotka perustelivat valintaansa mm. näin: "Pikku Närhi on loistavasti piirretty tarina, joka iskee vahvasti alitajuntaan ja jonka juonen  käänteet pitävät lukijan otteessaan. Albumi ottaa kantaa tärkeisiin ja ajankohtaisiin  teemoihin: tuntemattoman pelkoon sekä auktoriteettien sanelemiin ennakkokäsityksiin,  joita yksilöllä ei ole rohkeutta murtaa. Pikku Närhi on hienoa uutta suomalaista  sarjakuvaa, kansainvälistä tasoa niin visuaalisesti kuin dramaturgisestikin." Olen täysin samaa mieltä tuomareiden kanssa, albumin piirrokset ovat upeita ja tunnelma on vahva, sanoma tulee esille selkeästi ilman turhia selittelyjä. Kun lisäksi puhekuplia on käytetty tavanomaista säästeliäämmin, eli tarina ilmaista...

Kundera, Milan : Naurun ja unohduksen kirja Knīha smíchu a zapomnení, suom. Kirsti Siraste WSOY, 1983, 262 s. Hämärästi muistelen lukeneenikin jotain Kunderalta hamassa menneisyydessä 80-luvulla, mutta kirkkaana mieleen palaa vain hänen tekstiinsä perustuva elokuva, Olemisen sietämätön keveys . Pidin elokuvasta paljon, vaikka sen teemoissa oli aineksia joita en pystynyt sulattamaan. Samoihin aineksiin törmäsin taas tätä lukiessa. Yllättävästi kuitenkin se, mikä tuolloin näyttäytyi minulle kukkoilevana sovinismina, tuntuukin nyt vaihettuvan joksikin muuksi. Luen rivien välistä ennemminkin miehistä sopeutumattomuutta, syyllisyydentuntoa ja tarvetta tulla arvostetuksi. Naurun ja unohduksen kirjan takakannessa kerrotaan teoksen olevan esseeromaani, kertomuskokoelma ja teema muunnelmineen. Aivan yhtenäinen tarina ei todellakaan ole, mutta aiheet palaavat vaihtelevista henkilöistä ja tilanteista huolimatta uskollisesti samoihin uriin. Pilkka ja kuoliaaksi vaikeneminen ovat raju...

Saarenheimo, Marja: Muistamisen vimma Vastapaino, 2012, 197 s. Olen aina unelmoinut hyvästä muistista. Olisi niin hienoa kun ei koskaan tarvitsisi takellella ja ryhtyä kesken jutun kaivelemaan mielen perukoilta jotain nimeä tai vuosilukua, vaan faktat lähteineen valuisivat suusta luotettavasti ja epäröimättä, ilman sen suurempia miettimisiä. Se, että pelkään tämän unelman unelmaksi myös jäävän, lienee syynä siihen, että muisti ja unohtaminen ovat aina kiinnostaneet minua niin paljon. Miksi jokin asia painuu hetkessä lähtemättömästi takaraivoon, jokin toinen taas putoaa sieltä välittömästi ja vielä useampaan kertaan? Onko syynä huono keskittymiskyky? Vai hyvä keskittymiskyky joka sulkee ulkopuolelle kaiken vähänkin epäoleellisen? Auttaako yksityiskohtien unohtaminen muodostamaan kokonaiskuvaa? Tai löytyisikö edes jotain, melkein mikä vain kelpaisi, mikä todistaisi, että huonosta muistista huolimatta olen ihan varteenotettava tyyppi jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella? Marja...

Pynchon, Thomas: Huuto 49 The crying of lot 49, suom. Tero Valkonen Nemo, 2003, 223 s. Thomas Pynchonin kulttimaine on sen verran tanakka, etten tohtinut tarttua Huuto 49:än aivan paljaaltaan, vaan lainasin sille seuraksi Liisa Saariluoman teoksen Postindividualistinen romaani . Luin siitä Pynchonia käsittelevän artikkelin Manipuloidun minän paranoiat peräti kahteen kertaan, sekä ennen että jälkeen romaanin lukemisen. Tulin siis täysin vapaaehtoisesti luovuttaneeksi suuren osan lukemani tekstin tulkinnasta asiantuntijan tehtäväksi. Melko hirteistä sikäli, että juuri tällaisesta päätäntävallan luovuttamisesta on Saariluoman mukaan tässä romaanissakin kyse. Kertomuksen päähenkilö on Oedipa Maas, nuori amerikkalainen kotirouva joka ajelehtii tapahtumasta toiseen muiden, lähinnä elämäänsä osuvien miesten sysimänä. Naisen omat päätökset liikkuvat ruokaostosten tekemisen tasolla, mutta kaikissa elämän tärkeissä valinnoissa hän on luovuttanut vallan itsensä ulkopuolelle. Oedipa on t...