Mauriora - maan voima / Keri Hulme

Kuva: Amit Kamble/Flickr


Keri Hulme kertoo romaaninsa esipuheessa, että hänellä oli onni saada kustannustoimittajia, jotka antoivat arvoa hänen näkemyksilleen omituisuuksista. Kirjailijan ääni kuulema voitti, mutta en ole ollenkaan varma yhtyisinkö Hulmen riemuun. Kirjan 640 sivuun mahtuu nimittäin hienon kerronnan lisäksi paljon tyhjäkäyntiä ja kertausta, jonka tarpeellisuus tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta.

Mauriora - maan voima on moniaalle polveileva tarina pienestä Simon-pojasta, hänen isästään Joesta ja Kerewinistä, naisesta, johon isä ja poika pojan karkumatkojen seurauksena tutustuvat. Tapahtumat sijoittunevat 70-80-lukujen Uuteen-Seelantiin, suurinpiirtein samaan aikaan, jolloin romaani on kirjoitettu. Maorikulttuuri ei ole kerronnan keskiössä, mutta sen piirteet muokkaavat tarinaa.

Tarinan jännite kutoutuu lähinnä kahden juonen ympärille. Lukijalle paljastuu vähitellen, ettei Simon olekaan Joen biologinen lapsi, sekä se, että isän ja pojan suhteeseen mahtuu paljon muutakin kuin pelkkää rakkautta ja huolenpitoa.

Joe on sukurakas seuramies, mutta Simonilla on vaikeuksia tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän on mykkä, ehkä omasta tahdostaan tai traumaattisten kokemusten takia, näin annetaan ymmärtää. Lisäksi Simon varastelee, lintsaa koulusta ja joutuu jatkuvasti erilaisiin hankaluuksiin. Teemaa eristyneisyydestä ja sopeutumattomuudesta yhteiskuntaan monipuolistaa Kerewinin osuus. Kerewin on taitelija ja erakko, jonka on vaikea päästää ketään lähelleen. Kerewin ei kaipaa sen enempää sielun- kuin seksikumppaneitakaan, mutta jotenkin erikoinen isä-poika-kaksikko kuitenkin onnistuu voittamaan naisen sympatiat puolelleen.

Kielen tasolla romaanissa pistävät silmään maorinkieliset sanat. Niiden tarkoituksena lienee lähinnä muistuttaa siitä missä ollaan, ja ehkä myös siitä, että tarinaa kertoo joku, joka ei saa tehdä sitä äidinkielellään. Kääntämisen vaikeus ei voi olla syynä, sen pääsee jokainen tarkistamaan kirjan lopussa olevasta sanastosta, jos malttaa sitä lukemisen lomassa plarata.

Romaanin rakenteen kummallisin piirre on tapahtumien kertautuvuus. Jokaisen henkilön on käytävä läpi oma kriisinsä, joiden kuvauksen samankaltaisuus pistää miettimään piiloutuuko kertautuvuuteen jotain merkityksellistä. Luin jostakin, että Hulme on halunnut sulauttaa maorilegendat länsimaiseen romaaniin. Melko hyvin hän on tässä onnistunutkin, joskin jonkinlaista hajanaisuutta lukiessa olinkin aistivinani, kun yhtäällä Simonin menneisyyttä selvitettiin melkein dekkarityyliin ja toisaalla taas upottiin välkkyviin ja helkkyviin luonnonkuvauksiin maorien pyhien vesien äärellä.

Mauriora - maan voima oli melko raskas luku-urakka jo kirjan pituudenkin vuoksi, eikä hieman sekava kerrontatyyli auttanut asiaa. Hulme vaihtaa kertojaa lennossa ja kirjoittaa dialogin sekaan sinne tänne haahuilevaa ajatuksenvirtaa suoraan henkilöiden pään sisältä.

Mutta kyllä romaanilla on ansionsakin, ei sen turhaan ole Bookeriaan saanut. Sen teemat syrjäytymisestä ja sosiaalisesta vastuusta ovat yhä vielä, yli kolmekymmentä vuotta kirjan julkaisemisesta, ajankohtaisia ja tärkeitä. Hulme osaa viedä lukijaa niin, että jokainen pakostakin alkaa epäillä omia tietojaan ja asenteitaan. Raskasta, mutta antoisaa.



Keri Hulme: Mauriora - maan voima
The Bone People, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Gummerus 1987, 640 s.

Kommentit